Jatkoajan leffakerho

[El Gordo]

Kaurismäkihän on tehnyt saman leffan n kertaa, mutta tulee silti varmaan katsottua. Mielenkiinnosta, onko tässä rokkikeikkakohtaus? Se on yksi elementti Kaurismäen elokuvissa joka toimii joskus mutta useimmiten ei.

Siinä lauletaan ainakin karaokea. Opin muuten elokuvasta, että jos keski-ikäinen mies rohkaistuu vetäisemään sellaisen parhaimmillaankin semi-ookohkon vedon karaokessa, niin kaikki naiset kiinnostuu välittömästi. Täytyykin koittaa.

 

[olkikuukkeli]

Siinä lauletaan ainakin karaokea. Opin muuten elokuvasta, että jos keski-ikäinen mies rohkaistuu vetäisemään sellaisen parhaimmillaankin semi-ookohkon vedon karaokessa, niin kaikki naiset kiinnostuu välittömästi. Täytyykin koittaa.

Olihan siinä rokkikeikkakohtaus - tai no sinne päin - myös. Se toimi mielestäni mallikkaasti, Kaurismäki ja Maustetytöt sopivat kyllä hyvin yhteen.

 

[Teresa]

Katsoin Orphan: First Kill -elokuvan toissa viikonloppuna, joten spoilereissa pari sanaa siitä. Teksti spoilaa tavallaan myös sitä ensimmäistä, aitoa ja alkuperäistä Orphan-leffaa.

Spoileri

Oikein kunnon plot twistin sisältävät elokuvat ovat aina mieleeni, joten alkuperäinen Orphan-leffa teki vaikutuksen aikoinaan ja onpa se tullut uusintakatsottuakin joskus muutama vuosi sitten. Mitään kristallinkirkkaita muistikuvia rainasta ei enää ole, mutta taisihan se melkoiseksi verellämässäilyksi jossakin vaiheessa eskaloitua. Sen verran pätevä pätkä oli kuitenkin kyseessä noin kokonaisuutena, että First Kill -nimeä kantava prequel meni katseluun melkeinpä heti, kun olin sen olemassaolosta kuullut. Tämä siitäkin huolimatta, että onnistuneen teoksen venyttämisestä esimerkiksi juuri väkisin väännetyn jatko-osan muodossa ei yleensä hyvää seuraa.

Nyt voin sanoa, että olisi saanut tämäkin jatko- tai siis esiosa jäädä tekemättä. Kun Estherin todellinen minuus oli alusta alkaen tiedossa, alkuperäistekeleen kaltaiseen yllätysmomenttiin ei luonnollisestikaan ollut mahdollisuutta. Esther soluttautui jälleen johonkin perheeseen tällä kertaa muka heidän vuosia kateissa olleena tyttärenään, vaikka todellisena tarkoituksena oli perheen isän vietteleminen ja muiden perheenjäsenten kukistaminen. Oma twistinsä tässäkin leffassa oli – perheen äiti paljastui itsekin omin pikku kätösin sen oikean tyttärensä surmanneeksi psykoakaksi – mutta ei se kyllä mitenkään ykkösosan päätähuimaavan käänteen tasolle yltänyt. Oli toki positiivista, että äidin pimeän puolen avulla saatiin vähän uusia elementtejä edellisen elokuvan konseptiin, mutta tämänkertainen twisti oli kyllä melkoisen epäuskottava. Äiti siis tiesi Estherin olevan pelkkä huijari ja sosiopaatti, mutta antoi siitä huolimatta moisen vaarallisen hullun asustella kattonsa alla. Ei oikein vakuuttanut, vaikka hän itsekin oli samanmoinen. Tuota edellä mainittua paljastusta lukuun ottamatta leffa olikin sitten varsin yllätyksetön, sillä lopputulos oli alusta lähtien selvillä – kun kyseessä oli esiosa, niin Esther ei mitenkään voisi kuolla, vaan niittaisi koko perheen. Kiinnostavampaa olisi mielestäni ollut, jos tarinassa olisi hylätty tuo feikkilapsikuvio tyystin ja pureuduttu sen sijaan vaikkapa Estherin oikeaan lapsuuteen ja hänen psykopatiansa tautasyihin.

Hyvää First Killissä oli se, että Isabelle Fuhrman oli jälleen eläytymiskykynsä puolesta pätevä roolissaan, vaikka visuaalinen ilme ei enää vastannut täysin uskottavasti lasta. Muut näyttelijät eivät tehneet kummoista vaikutusta. Perheen äitiä esittänyt Julia Stiles oli puisevan oloinen jo Dexter-sarjassa, eikä hän ollut muuttunut mitenkään parempaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan ihan turha tekele. Nimikin oli ihan viturallaan – miksi kummassa leffa oli nimetty ”First kill”:iksi, kun Esther oli kyllä tappanut jo ennen tuotakin.

 

[Vanha Len]

Katselin tämän uuden Dyynin toistamiseen ja oli kyllä kova. Seuraavaa leffaa odottelen. On kyllä eräs parhain leffaproduktio aikoihin.

 

[Dino]

Andra akten - toinen näytös oli ihan sympaattinen ja koskettava draamakomedia. Ei nyt ehkä mikään elämää suurempi elokuva, mutta erittäin hyvin näytelty ja muutenkin kaikin puolin taattua ruotsalaista laatua. Käsikirjoituksessa ehkä vähän liikaa ennalta-arvattavuutta joissakin kohdin, mutta ei kuitenkaan mitenkään häiritsevästi. Erityisesti elokuvan jälkeen tuli mieleen, että miksi tällaista ei oikein osata tai haluta tehdä Suomessa? Varsinkin kun elokuvan käsikirjoittajat ovat suomalaisia ja olivat tarjonneet käsikirjoitusta ensin suomalaisille tuottajille vain saadakseen pakit kun "ei tällaisesta ole oikein kukaan kiinnostunut".

Kontrasti esim. musiikkivideomaiseen Lapua 1976:een oli aika valtava, kun nämä elokuvat noin viikon välein näin. Molemmissa aihepiiri oli omalla tavallaan koskettava ja jopa dramaattinen, mutta vain toinen elokuva onnistui ihan aidosti koskettamaan ilman mitään ylidramaattisia hidastuksia ja musiikkia.

 

[Oles]

Kuolleet lehdet valittiin Suomen ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar -palkintoon kertoo Hesari. Ei sinänsä yllättävää ja sanoisin, että tässä on jopa kohtalainen mahdollisuus voittoon elokuvan aiemman kansainvälisen menestyksen perusteella. Olisihan se hauska nähdä, kun Kaurismäki toisi pojan kotiin. Hän on sen verta persoonallinen auteur kuitenkin ja perisuomalaisen vaatimaton tietyssä mielessä, että olisihan se hauska nähdä hänen reaktionsa voittoon.

 

[Vintsukka]

Kuolleet lehdet valittiin Suomen ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar -palkintoon kertoo Hesari. Ei sinänsä yllättävää ja sanoisin, että tässä on jopa kohtalainen mahdollisuus voittoon elokuvan aiemman kansainvälisen menestyksen perusteella. Olisihan se hauska nähdä, kun Kaurismäki toisi pojan kotiin. Hän on sen verta persoonallinen auteur kuitenkin ja perisuomalaisen vaatimaton tietyssä mielessä, että olisihan se hauska nähdä hänen reaktionsa voittoon.

Ylelle Aki toteaa, että mikään ei voisi kiinnostaa vähemmän kuin Oscarit. Saattaa nuo kommentitkin vähän vaikuttaa Akatemian äänestäjiin ja tuskin haluavat pystiä antaa miehelle, joka ei sitä halua.

 

[opelix]

Ylelle Aki toteaa, että mikään ei voisi kiinnostaa vähemmän kuin Oscarit. Saattaa nuo kommentitkin vähän vaikuttaa Akatemian äänestäjiin ja tuskin haluavat pystiä antaa miehelle, joka ei sitä halua.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt Kaurismäen hienoutta. No ehkä nurmikon kasvamisen kanssa ovat yhtä viihdyttäviä hänen tekeleensä. Mutta eipä kaikkien tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Sinällään on kyllä ”Practice what you preach”-osastoa. On kyllä ulkoinen habituksensa ihan linjassa elokuviin, puheisiin ja tekemisiin.

 

[Jymäkkä]

Mä en ole koskaan ymmärtänyt Kaurismäen hienoutta. No ehkä nurmikon kasvamisen kanssa ovat yhtä viihdyttäviä hänen tekeleensä. Mutta eipä kaikkien tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Sinällään on kyllä ”Practice what you preach”-osastoa. On kyllä ulkoinen habituksensa ihan linjassa elokuviin, puheisiin ja tekemisiin.

Sama, vähemmän arvostetun Mikan tekeleet maistuu paljon paremmin. Ymmärrän, ettei arvostus tyhjästä synny, mutta itselleni ei uppoa. Eniten häiritsee se miljöiden ja ihmisten epäaitous, en ole näitä jaksanut aikoihin enää yrittää katsoa.

 

[heikkik]

Andra akten - toinen näytös oli ihan sympaattinen ja koskettava draamakomedia. Ei nyt ehkä mikään elämää suurempi elokuva, mutta erittäin hyvin näytelty ja muutenkin kaikin puolin taattua ruotsalaista laatua. Käsikirjoituksessa ehkä vähän liikaa ennalta-arvattavuutta joissakin kohdin, mutta ei kuitenkaan mitenkään häiritsevästi. Erityisesti elokuvan jälkeen tuli mieleen, että miksi tällaista ei oikein osata tai haluta tehdä Suomessa? Varsinkin kun elokuvan käsikirjoittajat ovat suomalaisia ja olivat tarjonneet käsikirjoitusta ensin suomalaisille tuottajille vain saadakseen pakit kun "ei tällaisesta ole oikein kukaan kiinnostunut".

Lena Olin ja Rolf Lassgård vetavät sellaiset roolisuoritukset, että tiedä keillä suomalaisilla näyttelijöillä olisi ollut taitoa ja karismaa yltää tuolle tasolle. Ruotsalaisilla elokuvantekijöillä on perussuoritustaso paljon suomalaisia korkeammalla ja Andra akten on selvästi perustasoa parempi suoritus.

Oli pakko elokuvan jälkeen googlettaa kuinka vanha Lena Olin on. Se ei yllättänyt, että hän on 68-vuotias, mutta se yllätti, että hän 180 cm pitkä. Elokuvassa hän näytti pieneltä, mutta se johtuikin Lassgårdin pituudesta (193 cm) ja leveydestä eikä Olinin "pienuudesta".

Spoileri

Käsikirjoituksesta täytyy sanoa, että aivan lopun juna-asemakohtaus oli hölmö. Muuten tykkäsin.

 

[Histo]

Katsoin tuoreeltaan Branaghin uusimman Poirotin, eli Venetsian aaveet.

Koska olen David Suchetin Poirotin ystävä, olen jo aiemmissa osissa hieman vierastanut Branaghin tulkintaa hahmosta. Tämä lienee syytä mainita: en siis katsonut elokuvaa vailla ennakkofiiliksiä. Toisaalta tiedossa oli tarinan kytkeytyminen vain löyhästi alkuperäisteokseen (Kurpitsajuhla, Hallowe'en Party), joten versiointi kiinnosti.

Koomikko Tina Fey esittää rikosetsiväkirjailija (Christien alter ego) Adriane Oliveria, joka houkuttelee eläköityneen etsivän tarkkailemaan Michelle Yeohin vetämää spiritismisessiota ränsistyneeseen venetsialaispalatsiin. Murhamysteeri käynnistyy. Kuten nimi kertoo, tällä kertaa tarinaan liittyy yliluonnollisia elementtejä ja valitettavasti se tiesi myös kauhugenrestä tuttuja äänillä tehtyjä säikyttelyitä pitkin matkaa. Vaikka pyrkimys on selvästi viedä hahmoa ja versiointia synkempiin vesiin, meinaa koko juttu kääntyä spoofiksi. Kuvamaailma muistuttaa upeaa Kauhun kierrettä (1973) ja kontrasti edelliseen värikylläiseen ja auringonpaisteiseen Niili-seikkailuun on tältäkin osin selkeä.

Elokuva tarjoaa mysteerien ystävälle kohtalaisesti viihdykettä ja muutaman kiitettävän hauskan sanailun Oliverin ja Poirotin välillä, mutta mahtaneeko kauhuelementtien kautta tavoiteltu nuorempi yleisö löytää katsomoon?

 

[KiVi]

Kävin katsomassa Kuolleet lehdet eilen. Vaikka Kaurismäen minimalismista, melankoliasta ja huumorista pidänkin, niin joku olisi voinut todeta mestarille, että hän on tehnyt tämän elokuvan jo pari kertaa aiemminkin.

Seuraavaan uusi aihe ja ote, niin kiinnostaa isosti.

 

[KiVi]

Hän on sen verta persoonallinen auteur kuitenkin ja perisuomalaisen vaatimaton tietyssä mielessä, että olisihan se hauska nähdä hänen reaktionsa voittoon.

Minusta Kaurismäkeä on tulkinnut väärin, jos häntä pitää vaatimattomana. Kommenteista ja teoista paistaa läpi, että tietää tasan tarkkaan arvonsa ja asemansa. Se on ihan hänen omaa läppäänsä, että heittelee haastatteluissa noita "omalla vaatimattomalla panoksellani ehkä vähän jotain elokuvanteosta tiedän", kun samalla avoimesti vittuilee valkokankaalla nykyactioneille nostaen omaa häntäänsä _oikean_ elokuvan tekijänä.

 

[El Gordo]

Mä en ole koskaan ymmärtänyt Kaurismäen hienoutta. No ehkä nurmikon kasvamisen kanssa ovat yhtä viihdyttäviä hänen tekeleensä. Mutta eipä kaikkien tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Sinällään on kyllä ”Practice what you preach”-osastoa. On kyllä ulkoinen habituksensa ihan linjassa elokuviin, puheisiin ja tekemisiin.

Sama, vähemmän arvostetun Mikan tekeleet maistuu paljon paremmin. Ymmärrän, ettei arvostus tyhjästä synny, mutta itselleni ei uppoa. Eniten häiritsee se miljöiden ja ihmisten epäaitous, en ole näitä jaksanut aikoihin enää yrittää katsoa.

Sehän on vähän tuollainen Tarantino, Lynch ym. tyylinen juttu, että luodaan omanlaisensa maailma, tunnelma ja huumori elokuvasta toiseen. Ei kaikkien tarvitse pitää, eikä välttämättä omaankaan makuun aina ihan 5/5, mutta köyhempihän elokuvamaailma olisi jos nuo olisi poissa ja niidenkin tilalla jotain geneeristä huttua.

Hollywoodin perustoiminta ei välttämättä ole miljööltään ja henkilöhahmoiltaan yhtään sen realistisempaa kuin Kaurismäen elokuvat. Mutta olemme ehkä lapsuudesta alkaen ehdollistuneet katsomaan ja pitämään "realistisena" sen kaltaista elokuvaa, jossa on tietyntyyppistä jutustelua ja läpänheittoa, vaikka ihmiset eivät oikeasti puhu ja käyttäydy niin edes suuressa maailmassa.

Mika Kaurismäki on mielestäni parhaimmillaan dokumenteissa. Fiktioelokuvissakin on hyviä aineksia, mutta juoni niissä tuppaa lähtemään lapasesta viimeistään lopussa.

 

[godspeed]

Paras näkemäni Kaurismäki-elokuva on Arvottomat. Villi, surrealistinen, hauska, kaihoisa, erittäin runsas, vähän surullinenkin, mutta todella viihdyttävä seikkailullinen road movie. Ja Mikan ohjaama.

Akin paljon pelkistetymmät leffat kyllä kiinnostavat usein, mutta koskaan en löydä tarpeeksi hyvää mielentilaa katsoakseni niitä. Jonkin verran on siis vielä näkemättä.

 

[Shardik]

Kuolleet lehdet katsottu. Aiemmista Kaurismäen leffoista katsottuna Mies vailla menneisyyttä. Kuolleet lehdet oli ihan jees leffa, välillä hauskakin. Tarina oli melko yksioikoinen, mutta kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen.

Suurimpana kompastuskivenä leffasta nauttimiseen oli leffaan valittu näyttelytyyli, joka vaikutti olevan "huonosti näytelty". Vuorosanojen lukeminen etenkin alkupuolella oli niin tönkköä, että vaikutti kyseessä olevan amatöörinäyttelijöiden eka vuorosanojen luku. En usko kyseisten näyttelijöiden olevan niin heikkoja, vaan tätä oli kai ihan tavoiteltu. Ei kuitenkaan kolahtanut minuun lainkaan. Tykkään hitaasta tarinankerronnasta ja vähäilmeisyyskin voi olla hyvin viihdyttävää, mutta tässä puisevuus ei osunut maaliin.

 

[Individual]

Mika Kaurismäki taisi sanoa kerran, että ei halua tehdä aina samaa leffaa uusiksi kuten veljensä Aki. :) Rakas kummitätini kävi Sodankylän leffafestareilla katsomassa Kuolleet lehdet ja kommentoi hänkin, että kyllähän Aki Kaurismäki on tämän jo muutaman kerran tehnyt. Noh, sitä kai kutsutaan omaksi tyyliksi, joskin olisi herkullista nähdä minkälaista jälkeä auteur saisi aikaan jonkun sellaisen elokuvan kanssa, missä lähtöasetelma ei ole kaksi elämän murjomaa kurjimusta valtakoneiston ja kapitalismin puristuksessa. Toisaalta niille tyyleille ja tarinoille on jo tekijänsä, eikä hänen tarvitse kenellekään kyllä todistaa mitään, vaikkei sotaelokuvaa, tai sci-fi-leffaa teekkään. Minulle Aki Kaurismäen elokuvataiteen kirkkaimmat helmet ovat Varjoja Paratiisissa, Kauas Pilvet Karkaavat ja Mies Vailla Menneisyyttä. Se vähäväkisen ihmisen puolella olo, toivonkipinän säilyttäminen vaikeuksienkin keskellä, lakoninen huumori ja sellainen pienistä yksityiskohdista syntyvä tyylikkyys, sekä tietysti nappiin osuvat roolitukset ja mestarillinen musiikinkäyttö ovat asioita, mitkä hänen tuotannossaan kiehtoo. Meneehän se kurjuudessa piehtarointi välillä tahattoman komiikan puolelle, kuten esim. Mies Vailla Menneisyyttä-elokuvassa, jossa Markku Peltolalla oma käytetty teepussi mukana ravintolassa, koska ei ollut varaa kuin kuumaan veteen. Tosin absoluuttisessa köyhyydessä ei ole mitään naurettavaa sinsänsä.

Eurooppalainen ohjaaja ennen kaikkea.

 

[Jymäkkä]

Hollywoodin perustoiminta ei välttämättä ole miljööltään ja henkilöhahmoiltaan yhtään sen realistisempaa kuin Kaurismäen elokuvat. Mutta olemme ehkä lapsuudesta alkaen ehdollistuneet katsomaan ja pitämään "realistisena" sen kaltaista elokuvaa, jossa on tietyntyyppistä jutustelua ja läpänheittoa, vaikka ihmiset eivät oikeasti puhu ja käyttäydy niin edes suuressa maailmassa.

Luonnollisesti en pidä tietysti myöskään Hollywood-toimintojen hengenvaarassa tapahtuvaa läpän heittoa ym. vastaavaa aitona. Toki tunnistan silti tuon,että omassa genressään se tuntuu luonnollisemmalta kuin Kaurismäen tyyli. Kaurismäki kun tekee draamaa, jossa itselle se aitous on iso juttu. Toki draama on laaja käsite, eikä Kaurismäki edes sellaista aitoutta tavoittele, vaan ihan tietoisesti tekee tuota tyyliteltyä, vähän teatterimaista jälkeä. Mutta tyylisuuntana elokuvassa ei minulle uppoa millään

 

[El Gordo]

Paras näkemäni Kaurismäki-elokuva on Arvottomat. Villi, surrealistinen, hauska, kaihoisa, erittäin runsas, vähän surullinenkin, mutta todella viihdyttävä seikkailullinen road movie. Ja Mikan ohjaama.

Akin paljon pelkistetymmät leffat kyllä kiinnostavat usein, mutta koskaan en löydä tarpeeksi hyvää mielentilaa katsoakseni niitä. Jonkin verran on siis vielä näkemättä.

Arvottomat on kyllä kova. Suomi-elokuvan merkkipaalu, mutta siinäkin omaan makuuni juoni lähtee vähän liikaa laukalle loppua kohti. Oma suosikkini Mika Kaurismäen tuotannosta on varmaankin Zombie ja kummitusjuna, jossa on ehkä ehyimpänä pysyvä juoni.

Aki Kaurismäen elokuvista sitten varmaan suosikkejani on Varjoja paratiisissa ja Mies vailla menneisyyttä. Varjoja paratiisissa on se alkuperäinen Kaurismäen työväenluokan rakkaustarinoista, ja voittaa tuoreudellaan myöhemmät versioinnit samasta aiheesta. Jälkimmäisessä tapauksessa muistinmenetyksen tuoma mysteerisyys piristää muuten tuttuja latuja hiihtelevää juonta mukavasti.

 

[Teresa]

Pitää varmaan laittaa pari sanaa vielä Oppenheimerista itsekin, vaikka tuntuu että kyseisestä leffasta on kaikki oleellinen jo sanottu, enkä pystyisi muutenkaan tekemään oikeutta noin laadukkaalle pätkälle. Jotakin kertoo jo sekin, ettei missään vaiheessa iskenyt kyllästyminen Finnkinon syövereissä, vaikka elokuvan kesto venyi kolmeen tuntiin ja yleensä tuon mittaisissa tekeleissä on täytemateriaaliakin siinä määrin, että kiinnostus alkaa väistämättä jossakin kohtaa rakoilemaan. Oppenheimeriin oli saatu hienosti sellainen intensiivinen tunnelma, että sitä katsoi oikein penkkiin liimaantuneena koko tuon ajan. Räjähdys oli erityisen vaikuttava ja sen jälkeen leffa ei kieltämättä enää yltänyt ihan samoihin sfääreihin, kun kliimaksi kerran oli jo takanapäin, mutta loppuosakin vangitsi kuitenkin mielenkiinnon erittäin hyvin. Itse tosin tykkään yleensä suoraviivaisesti etenevistä tarinoista, mutta rikottu aikarakennekaan ei tällä kertaa suuresti häirinnyt, koska juoni tuntui pysyvän siitä huolimatta kasassa. Jollakin tapaa elokuva toi mieleeni Kauniin mielen – tässä saatiin atomifysiikan kauneus ja viehätys avattua samalla tapaa kuin tuossa mainitussa verrokissa matematiikan salat. Oppenheimerin privaattielämääkin oli leffassa mukana juuri riittävästi, että saatiin henkilökuvaa syvennettyä, mutta fokus ei kuitenkaan hukkunut muun sälän alle. Cillian Murphy veti rautaisen ja karismaa tihkuvan, aivan Oscarin arvoisen roolisuorituksen pääosassa, eivätkä muutkaan jääneet paljoa jälkeen – yllättävänkin paljon oli saatu nimekästä näyttelijää aina Gary Oldmania myöten ihan sivuroolejakin miehittämään.

Kyllä antaisin Oppenheimerille ainakin neljä tähteä – en ihan viittä kuitenkaan, koska se arvosana on varattu supersuosikeille, jollaiseksi tämä elokuva ei sentään ihan ensikatselulla yltänyt. Ehkäpä vielä ajan kanssa.

 

[godspeed]

Olen menettänyt kirjoituskykyni. Aiemmin kirjotin paljonkin elokuvista, mutta nyt sitten ei tuu enää mitään ulos. Aivot ei tuota mitään mitä haluaisi tai osaisi sanoa, joten pahoittelen surkeasta mielipiteestä:

Katsoin nimittäin eilen Shawshank Redemptionin pitkästä aikaa ja olihan se parempi nyt kuin koskaan aiemmin. Ehkä meikäläisen elämänkatsomukselliset asiat ovat kehittyneet, kun oli paljon sellaisia nyansseja mitä ei nuorempana ole ymmärtänyt. Teemat tuntuivat jopa koskettavilta, koska tietynlaisessa vankilassa sitä itsekin on asunut vuosikausia, jopa kymmeniä. Vankila on tässä elokuvassa siis lähinnä tapahtumapaikka, eikä kyse ole yksinkertaistettuna vain lusimisen raakuudesta itsessään. Osa meistä on vankilassa fyysisesti ja henkisesti, ja osa vain henkisesti.

Onko tämä vai Citizen Kane maailman paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta onhan Shawshank loistavasti rytmitetty, siinä ei ole suuremmin turhia kohtauksia ja kaiken aikaa on paljon pientä hyvää eleillä näyttelemistä ilman, että draama menee överiksi. Toisin sanoen, vähän tulee Terminator 2 mieleen tällaisesta kerronnasta, vaikka ovat tyyleiltään täysin erilaisia elokuvia, toisen ollessa tietysti toiminnallisempi. Mutta se cameronilainen täydellisyyden tavoittelu on samalla tasolla. Ne pienet asiat.

 

[El Gordo]

Onko tämä vai Citizen Kane maailman paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä,

No joo, ainakin kolmea. Jos otetaan huomioon että varteenotettavia ehdokkaita on useita satoja muitakin, kuten Tokyo Story, Fellinin 8½, Polkupyörävarkaat, L'Atalante, Panssarilaiva Potenkin, Cleo viidestä seitsemään, Persona, Andrei Rublev tai Galaxy Quest.

Eli vastaus voi hyvin olla "ei kumpikaan näistä".

Tai sitten se vaihtoehto, ettei kaikkien aikojen parasta elokuvaa voi määrittää, koska kyse on pohjimmiltaan makuasiasta ja siitä, mitä elokuvan ansioita haluaa painottaa enemmän kuin toisia osa-alueita.

Citizen Kane ja Shawshank Redemption kyllä tuppaavat esiintymään vähän erilaisten listojen kärkipäässä. Citizen Kane taitaa miellyttää erityisesti kriitikkojen ja elokuvateoreetikkojen silmää varhaisena Auteur-elokuvanteon merkkipaaluna. Shawshankilla puolestaan on vankka kansansuosio mieltä ykentävän tarinan ja viihdyttävän juonenkulkunsa ansiosta. Molemmissa toki lopputulos paketoitu ammattitaidolla ja kaikki nyanssit loppuun asti huomioiden.

Eri piirien erilaiset arvostukset näkyy siinäkin että "They shoot pictures" sivuston listauksessa 1000 parhaasta elokuvasta Shawshank Redemption löytyy sijalla 429. Heti Victor Sjöströmin Pohjoismyrskyn perässä, ja ennen Chaplinin Parrasvaloja, eli hyvässä seurassa melko isosta järjestysnumerosta huolimatta. Citizen Kane toki on tuollakin listalla säilyttänyt ykkössijansa.

 

[godspeed]

Eli vastaus voi hyvin olla "ei kumpikaan näistä".

No tämä oli vähän tällainen läppä kaiken maailman mädäntyneitä parhausväitteitä kohtaan. Minä en näistä asioista välitä yleensä :)

 

[hablaa]

Andrei Rublev

Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.

 

[Ollakseni]

Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.

Kohta tulee joku kertomaan että Peili on parempi kuin kumpikaan noista.