Katsoin tuoreeltaan Branaghin uusimman Poirotin, eli Venetsian aaveet.
Koska olen David Suchetin Poirotin ystävä, olen jo aiemmissa osissa hieman vierastanut Branaghin tulkintaa hahmosta. Tämä lienee syytä mainita: en siis katsonut elokuvaa vailla ennakkofiiliksiä. Toisaalta tiedossa oli tarinan kytkeytyminen vain löyhästi alkuperäisteokseen (Kurpitsajuhla, Hallowe'en Party), joten versiointi kiinnosti.
Koomikko Tina Fey esittää rikosetsiväkirjailija (Christien alter ego) Adriane Oliveria, joka houkuttelee eläköityneen etsivän tarkkailemaan Michelle Yeohin vetämää spiritismisessiota ränsistyneeseen venetsialaispalatsiin. Murhamysteeri käynnistyy. Kuten nimi kertoo, tällä kertaa tarinaan liittyy yliluonnollisia elementtejä ja valitettavasti se tiesi myös kauhugenrestä tuttuja äänillä tehtyjä säikyttelyitä pitkin matkaa. Vaikka pyrkimys on selvästi viedä hahmoa ja versiointia synkempiin vesiin, meinaa koko juttu kääntyä spoofiksi. Kuvamaailma muistuttaa upeaa Kauhun kierrettä (1973) ja kontrasti edelliseen värikylläiseen ja auringonpaisteiseen Niili-seikkailuun on tältäkin osin selkeä.
Elokuva tarjoaa mysteerien ystävälle kohtalaisesti viihdykettä ja muutaman kiitettävän hauskan sanailun Oliverin ja Poirotin välillä, mutta mahtaneeko kauhuelementtien kautta tavoiteltu nuorempi yleisö löytää katsomoon?