Tuli nyt heti käytyä katsomassa tämä Dingo-elokuva. Olin ymmärtänyt etukäteen, että kyseessä on osin Neumannin henkilöhistoria elokuva, mutta se olikin sitä vielä paljon enemmän mitä kuvittelin. Leffaa katsellessa tajusin, että ilmankos elokuvan nimi on Levoton Tuhkimo, koska senhän on tarkoitus kuvata Neumannia ihmisenä. Pääosan esittäjä Saku Taittonen oli kankaalla käytännössä 100% ajasta (nyky-Neumannin näyttelijä sitten vain alussa ja lopussa), ja koko muu bändi jäi jopa harmillisen statisteiksi, vaikka hahmojen autenttiseen ulkonäköön oli panostettu erittäin paljon ja hyvin. Ei tarvinnut esitellä kuka on kukakin, epäselväksi ei jäänyt. Mutta esimerkiksi vaikkapa Pete ja Quuppa eivät olleet saaneet vuorosanoja juuri lainkaan. Jarkko Eve on leffassa mukana ensimmäiset puoli tuntia, ja kaikki repliikkinsä käsittelevät sitä miksi hän ei saanut kuin yhden oman biisinsä Dingon debyyttialbumille.. ja on sanottava, että Lasse Norreksen hahmo on tosi mainio
Ja mukana oli totta kai ne suomalaisten (musiikki)elämäkertaelokuvien kaksi tuttua ongelmaa: kerronta oli lievästi sanoen nopeaa ja hyppivää, esimerkiksi Neumannin nuoruuden parisuhteen alun kuvaamisen käytettiin ehkä yksi minuutti aikaa :D toinen ongelma on se, että katsojan oletetaan tietävän itse asioita paljon jo valmiiksi. Vaikeaa isäsuhdetta maltetaan sentään kuvata laajemmin..
Mutta kiitosta annan ensinnäkin näyttelijäsuorituksista, etenkin Saku Taittosta ei ole turhaan kehuttu. Elokuvassa myös ryypätään verrattain vähän suomalaiseksi musiikkielokuvaksi, enemmänkin elokuva kuvaa rohkeasti miten Neumannille viinan sijasta kihahti kusi päähän, ja hän oli muille ihan hirveä jätkä. Rohkea näkökulma kun huomioidaan, että suomalaisille musiikkielämäkerroille poikkeuksellisesti elokuvan kohdehenkilö on edelleen elossa ja keikkailee hyvävoimaisena. Neumann on siis selvästikin antanut siunauksensa tällaiselle kuvaukselle hänestä..
Ja mukana oli totta kai ne suomalaisten (musiikki)elämäkertaelokuvien kaksi tuttua ongelmaa: kerronta oli lievästi sanoen nopeaa ja hyppivää, esimerkiksi Neumannin nuoruuden parisuhteen alun kuvaamisen käytettiin ehkä yksi minuutti aikaa :D toinen ongelma on se, että katsojan oletetaan tietävän itse asioita paljon jo valmiiksi. Vaikeaa isäsuhdetta maltetaan sentään kuvata laajemmin..
Mutta kiitosta annan ensinnäkin näyttelijäsuorituksista, etenkin Saku Taittosta ei ole turhaan kehuttu. Elokuvassa myös ryypätään verrattain vähän suomalaiseksi musiikkielokuvaksi, enemmänkin elokuva kuvaa rohkeasti miten Neumannille viinan sijasta kihahti kusi päähän, ja hän oli muille ihan hirveä jätkä. Rohkea näkökulma kun huomioidaan, että suomalaisille musiikkielämäkerroille poikkeuksellisesti elokuvan kohdehenkilö on edelleen elossa ja keikkailee hyvävoimaisena. Neumann on siis selvästikin antanut siunauksensa tällaiselle kuvaukselle hänestä..