Jatkoajan leffakerho

[Oles]

Past Livesissa myös kyse maahanmuuttokokemuksesta ja identiteetistä.

Ehdottomasti. Oikeastaan koko elokuvan voi nähdä maahanmuuttajan kokemuksena ja valintana entisen ja nykyisen kansallisen identiteetin välillä.

 

[Raimoton]

Dungeons&Dragons tuli tuossa eukon kanssa katottua Showtimesta. Innostuin joskus vähän trailerista ja pisti silmään, että tuolla oli tarjous 1e/kk. Hyödynnettiin ja olishan 5e/kk ollut hyvä ottaa pelkästään tuon takia. Ihan hauska pläjäys. Vanhana wowittajana roolipelihommat uppos ongelmitta, eikä tämä Honor Among Thieves koittanutkaan olla mikään täysin vakava leffa. Hauska seikkalupätkä, josta nautti koko elokuvan ajan. Harvinaista, en edes jaksanut puuttua mihinkään epäkohtiin leffan aikana!

4/5

 

[Bauer]

Past Lives on ehdottomasti vuoden parhaimpia elokuvia ja upea teos kaiken kaikkiaan. Hienosti näytelty ja kuvattu. Uskomaton debyytti Celine Songilta, joka käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan. Ihana katsoa elokuvaa, jossa ei koko ajan hössötetä jotakin, vaan annetaan pelkkien katseiden kertoa oleellinen. Bravo!

En onnistunut saamaan tähän lippuja, enkä kyllä aivan hurjaa ylistystä keräävään Poor Thingsiinkaan. Mutta oli kyllä ihana viikko R&A:n osalta. En tiedä miten muilla R&A meni, mutta omalla kohdalla tuntui, että melkein kaikki mitä kokeilin oli aivan priimaa. 14 leffaa tuli nähtyä, ja en tiedä miksi, mutta melkein kaikki tuntuivat tosi hyviltä - oli sitten aiheena algerialaiset naiset tai Bosnian sota.

No, kriitikkojen kehuma Showing Up oli kyllä mielestäni turhan pitkäveteinen, vaikka tajuankin että se taiteen tekemisen puuduttava arki olikin se pointti siinä. Dialogi olisi kuitenkin saanut olla menevämpää. Ja yksi suomalainen kokopitkä tuli nähtyä - Villi leikki - ja se oli mielestäni aivan täyttä paskaa. Suomalainen elokuva on kyllä muuten mennyt yleisesti ottaen hyvin eteenpäin, ei siinä. Mutta joo, muuten oli todella hyvä tarjonta, ja välillä melkein tunsin liikutusta siitä, kuinka hyvää elokuvaa maailmalla tehdäänkään, ja kuinka hienoa on katsoa niitä yhdessä samanhenkisten parissa. Mutta joo, tämä festari on kyllä aivan parasta Helsingin kulttuuritarjontaa, eikä oikein jaksaisi taas odottaa vuoden päähän.

 

[alwahla]

Niin siinä sitten kävi, että syyskuun aikana tuli nähtyä tasan 15 elokuvaa, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää. Koska pyrin tietoisesti välttämään kaikenlaisia paskoja elokuvia, ei joukossa ole yhtäkään surkeaa elokuvaa. Aikani on kallista, joten mieluummin käytän sen laadukkaasti hyvästä leffasta nauttien.

Spoileri: Syyskuun aikana nähdyt elokuvat

Jacob's Ladder (1990) - ****
Á bout de souffle (1960) - ****
Nebraska (2013) - ****
Grease (1978) - *****
The Last of the Mohicans (1920) - ****
Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023) - ***
Persepolis (2007) - *****
Nights of Cabiria (1957) - ****
Kiki's Delivery Service (1989) - ****
Foreign Correspondent (1940) - ****
Le Samouraï (1967) - ****
Barbie (2023) - ****
Shanghai Express (1932) - ****
Barton Fink (1991) - ****
The Sound of Music (1965) - *****

TOP 5 Parhaimmat

1. The Sound of Music. Yksi parhaimmista ja koskettavimmista musikaaleista, jonka olen nähnyt ja olen pirun iloinen siitä, että pääsin vihdoin näkemään tämän klassikon.
2. Persepolis. Vasta toinen koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja aikamoisen vaikuttava katselukokemus oli tämäkin. Animaation jälki oli kaunista, tarina todella surullinen. Ainoa moite tulee siitä, että elokuvassa puhuttiin englantia.
3. Grease. Taas yksi musikaali, jonka olisin voinut nähdä jo paljon aiemmin, mutta jotenkin John Travoltan karisma ei vaan aiemmin iskenyt. Olivia Newton-John suorastaan loisti pääroolissa, Travolta veti roolinsa paremmin kuin Saturday Night Fever:ssä ja musiikkikin oli täyden kympin arvoista, joten olin täysin vangittuna ruudun eteen koko leffan keston ajan.
4. Nebraska. Mustaa huumoria parhaimmillaan ja kun vielä roolituksetkin olivat osuneet täydellisesti nappiin, oli kokemus kerrassaan unohtumaton. Kyseessä taisi olla vasta toinen tai kolmas Bruce Dernin tähdittämä leffa, jonka olen nähnyt ja aikamoisen yllätyksen hän minulle tässä leffassa tarjosikin. June Squibb, joka näytteli Dernin roolihahmon Woodyn vaimoa, oli ehdottomasti leffan parasta antia.
5. Nights of Cabiria. Taas yksi klassikko, tällä kertaa Italiasta. Tämäkin oli todella koskettava leffakokemus, mistä oli kiittäminen loistavaa kuvausta, hienoa tarinaa sekä ennen kaikkea laadukkaita näyttelijöitä. Tykkäsin ja paljon.

 

[godspeed]

Katselin Frank Darabontin Shawshank Redemptionin vähän aikaa sitten uusiksi, ja kyllähän se niin menee, että silloin pitää katsoa myös synkempi The Green Mile.

Tämä vankilatarina on ainakin ihan silkkaa kuolemaa alusta loppuun, kun se nyt on sinällään se aihe, jonka sisään kaikki teemat survotaan. On kuin leffaa (tiedän, että perustuu Kingin kirjaan) olisi mietitty, että ympätään mukaan kaikki (ihan fiksutkin) ajatukset kuolemasta ja sen väistämättömyydestä, sekä näytetään kuinka tämä heijastuu eri ihmisten välisiin sekaviinkin suhteisiin. Elokuva rullaa eteenpäin vuoroin sellaisella kauniilla ja naiivilla ja vuoroin aika kolkolla ja rumalla tyylillä. Hyvä dynaaminen kuvaus ja rauhallinen rytmi on kuitenkin aina ollut yhteistä Darabontin elokuville.

Tietty epämiellyttävä ja kierokin yleisfiilis tähän on saatu, mikä näkyy huomattavan vahvasti elokuvan puhtoisessa ihmisluontoa sovittavassa moraalissa. Huomasin vasta tällä katselukerralla sen, ettei tämän elokuvan komediakaan ole ihan tavallista, jos se lopulta on komediaa ollenkaan. Paitsi tietysti se Hiiri. Aika surullista on meininki. Erilaisia hahmoja piisaa, mutta osalle ei kuitenkaan keksitä suurempaa tarkoitusta. Toki heidän avullaan esimerkiksi harjoitellaan sähkötuolin käyttöä kerronnassa ennen kuin alkaa käristä kunnolla. Näihin pieniinkin rooleihin on valittu suhteellisen nimekästä porukkaa, joten helposti tulee jopa vähän ylitsevuotava olo tähtiloistossa.

Vaan Sam Rockwell on kyllä positiivisella tavalla saastaisimpia jenkkinäyttelijöitä mitä tiedän. Täydellinen ammattimies. Jokaisessa hänen The Green Milen jälkeen tehdyssä leffassa peilaantuu tämä William Whartonin rooli. En saa todennäköisesti koskaan erotettua näitä hänen hahmoja toisistaan päässäni. Sam Rockwell on William Wharton. William Wharton on Sam Rockwell. William Wharton on yhtä kuin kaikki Rockwellin myöhemmät suoritukset. Tom Hanks taas on Tom Hanks, mutta varsin hyvä epähanksmaisen vakavassa roolissa. David "Brutal" Morse vastaavasti on yksiä suuria sivuosasuosikkinäyttelijöitäni ja kolossimaisena vartijana mies paikallaan.

Sellanen laadukas ja ajankuvaltaan hieno pitkän kaavan tear jerkerhän tämä on. Ilmava elokuva. Katsottuaan tajuaa varmasti itsekin kuolevansa, vaikka kuolemattomuudenkin kanssa flirttaillaan. Kaikilla meillä on mailimme käveltävänä. Darabont osaa hienosti perushollywoodilaisen tunnemanipulaation. Niisk.

 

[Jerppe]

3. Grease. Taas yksi musikaali, jonka olisin voinut nähdä jo paljon aiemmin, mutta jotenkin John Travoltan karisma ei vaan aiemmin iskenyt. Olivia Newton-John suorastaan loisti pääroolissa, Travolta veti roolinsa paremmin kuin Saturday Night Fever:ssä ja musiikkikin oli täyden kympin arvoista, joten olin täysin vangittuna ruudun eteen koko leffan keston ajan.

Tää oli kyllä aivan loistava elokuva, tuli katsottua tuo kuukausi sitten myöskin. :D

Minulla on kohta oma leffaprojekti huipussaan, kun vuosi alkaa lähestyä loppuaan. 276 leffaa tullut katsottua, eli 1 päivä per leffa, tavote 365 leffaa vuoden loppuun mennessä, joten eiköhän tuo tuosta hoidu. Palaan tähän asiaan sitten vuoden loppuun mennessä, ja laitan arvostelunipun tähän ketjuun.

 

[axe]

Grease on luultavasti mun useimmin katsomani elokuva. (En tykkää musikaaleista.) Joskus katoin kun se tuli telkkarista ja olin aivan kauhuissani, kun siinä oli jossain laulukohtauksessa noin puoli säkeistöä enemmän kuin siinä satayksi kertaa katsomassa vhs-nauhaversiossani. En meinannut toipua järkytyksestä millään.

Yllättävän hyvin toimi myös se Grease: Live -jutskakin, vaikka olikin eri esittäjät ja kaikkee muuta originaalista poikkeavaa. (En tykkää musikaaleista.)

 

[alwahla]

Täytyy myöntää, että tässä muutaman vuoden aikana olen kovasti tykästynyt westerneihin ja nimenomaan niihin vanhempiin westerneihin eli 1940 - 1960 -lukujen välillä tehtyihin. Niissä on sellainen omanlaisensa charmi, joka kestää hyvin aikaa. Toki tuon ajanjakson leffoja riivaa kauniisti sanottuna vähättelevä suhtautuminen naisiin sekä toisinaan räikeä rasismikin, joka on osoitettu intiaaneja sekä tummaihoisia sekä latinoita kohtaan, mikä on toki oman aikakautensa kuva, mutta silti näitä länkkäreitä haluaa aina vaan katsella.

Vielä vuosikymmen sitten olin nähnyt vain muutaman länkkärin eli esimerkiksi Sergio Leonen Dollaritrilogian, Armottoman sekä Tanssii susien kanssa enkä ollut tuolloin ollut kovinkaan ihastunut tähän genreen. Nyt, kun noita nähtyjä westernejä on pitkälti yli 50 (luultavasti paljon enemmän), niin niitä osaa arvostaa paljon enemmän.

 

[Tarinankertoja]

3. Grease. Taas yksi musikaali, jonka olisin voinut nähdä jo paljon aiemmin, mutta jotenkin John Travoltan karisma ei vaan aiemmin iskenyt. Olivia Newton-John suorastaan loisti pääroolissa, Travolta veti roolinsa paremmin kuin Saturday Night Fever:ssä ja musiikkikin oli täyden kympin arvoista, joten olin täysin vangittuna ruudun eteen koko leffan keston ajan.

Grease on yksi onnistuneimmista musikaalielokuvista.

Musikaalien ongelmahan usein on, ettei niiden lavaversiot taivu mitenkään leffaksi. Ikävinä esimerkkeinä vaikkapa Rent ja Evita, jotka lavalla ovat timanttia, leffana aika kehnoja.

Muita erittäin hyvin onnistuneita ovat My Fair Lady sekä West Side Story ja Cabaret.

Uudemmista katsomisen arvoisia ovat La La Land (2016) ja Tick, Tick, Boom (2021)

 

[hablaa]

Musikaalien ongelmahan usein on, ettei niiden lavaversiot taivu mitenkään leffaksi.

Väittäisin että Rocky Horror Picture Show on parempi kuin mikään lavatuotanto (olkoonkin että en nähnyt aikanaan ekaa tuotantoa Lontoossa Tim Curryn kanssa, puolustuksenani en ollut vielä syntynyt).

 

[Buster]

Uutta Manaajaa odotellessa piti tahkota kaikki aiemmat osat, joista olin vain ykkösen nähnyt aiemmin. Valitettavan iso kiire tuli, joten en elokuvapäiväkirjaan erikseen riipustanut mistään mitään talteen.

Ykkönen on hieno kapistus. Erityisesti kun muistaa vielä sitä katsoessa, ettei silloin ollut cgi:tä, joten jo pelkkä pöydän laatikon yksikseen avautuminen, kaapin liikkuminen tai sängyn tärinä vaati luovuutta ja mekaanista ajattelua. Kuuluisa hämiskävely portaita alas ei ollut alkuperäisessä elokuvassa sen vuoksi pitkälti oletettavasti, että vaijerit näkyivät. Kun kamera seuraa tytön laskeutumista portaita alas, niin ei enää vaijerien maalaaminen piiloon ilmeisesti riittänyt. Toki kohtaus on vielä vähän epätasainenkin, kun siinä on ikään kuin kaksi tarinaa omilla resoluutioillaan saman kohtauksen sisällä ja vielä tunteellisesti sieltä toistensa ääripäistä.

Tekijät eivät varsinaisesti pitäneet Manaajaa kauhuelokuvana, vaan psykologisena etsivätarinana, jossa on läsnä yliluonnollisia elementtejä. Elokuvaa lähdettiin kuvaamaan dokumentaarisella otteella, eli läsnä on korostettua realismin tuntua. Alku Irakissa arkeologisilla kaivauksilla ei palvele juonta millään tavalla, mutta se luo korvaamatonta tunnelmaa ja samalla se ehdottaa, että elokuvassa sekä sen kuvaamassa pahuudessa on kyse ihan jostain muusta kuin pelkästä kristinuskosta. Lisäksi elokuvan varrella sen päähenkilöt kieltäytyvät kerta toisensa jälkeen uskomasta heti johonkin pahaan henkeen. Mutta kun moderni ja kliininen lääketiede (elokuvan kovimmat kauhukohtaukset ovat sairaalan koneissa kuten varjokuvassa!) tai mikään muukaan ei tunnu tarjoavan vastauksia, niin vasta sitten epätoivoisena käännytään kirkon puoleen.

Samalla tavalla päähahmo Isä Karras on ensin tiedemies (opiskeli psykologiksi) ja toisena pappi. Hänkin etsii ensin tieteellisiä selityksiä löytämättä niitä. Hän velloo uskonkriisissä ja kärsii katolilaisesta syyllisyydestä, kun hän ei pysty auttamaan köyhää ja sairasta äitiään. Hän ei kykene näkemään jumalan rakkautta kaiken maailman kärsimyksen keskellä. Reganissa skeptisesti pahaan suhtautuva epäilijä-Karras (joka piiloutuu järkeilyllään kaikelta viimeiseen saakka) sitten lopulta näkee mahdollisuutensa tehdä sen, mitä hän ei pystynyt äidilleen tekemään.

Elokuva ehdottaa, että pahuus on pesiytynyt Reganiin, koska hänen äitinsä ja isänsä ovat eronneet. Ja isän aika täydellinen poissaolo on tehnyt Reganista haavoittuvan demonille, tyttö epäilee isänsä rakkautta häntä kohtaan. Samalla tapaa kun Karras epäilee toisenlaisen isän rakkautta ihmisiä kohtaan. Noh, elokuvassa olisi paljonkin purettavaa, mutta nyt alkaa loppua muistikin jo kesken (jossain kohtaa syvemmälle mennessä myös ymmärrys), enkä viitsi tässä koko iltaa istua. Leffan katsoin maanantaina, enkä kirjoittanut siitä mihinkään mitään. Olisin halunnut nähdä leffasta alkuperäisen teatteriversion, koska ounastelisin sen olevan nimellisesti hieman parempi kuin tämä ohjaajan tai ennemminkin kirjoittajan "ennennäkemätön" versio.

Manaaja 2 oli melkoinen sotku. Miten noilla osasilla voi saada noin sekavan ja huonon elokuvan tehtyä? John Boorman, Richard Burton, Louise Fletcher, James Earl Jones ja vielä vähän Max von Sydowia, kuvaajana William A. Fraker ja Morriconen musiikki. Linda Blair toki sanoi, että lopullinen elokuva ei ollut se versio, mihin hän suostui. Ilmisesti sitä kirjoitettiin vielä useampaankin kertaan uusiksi ja saman padan äärellä hääri liian monta kokkia. Eikä alkuperäisen elokuvan toimivia asioita ymmärretty, mikä ei ole viimeinen kerta tämän sarjan äärellä. Ykkösen musiikin piti olla Lalo Schiffrinin säveltämä, mutta legendan mukaan kun Schiffrin oli massiivisen studio-orkesterinsa kanssa äänittänyt/soittanut parikymmentä minuuttia, niin Friedkin ajoi vihaisesti kaikki pihalle ja erotti Schiffrinin saman tien. Koska Lalo ei ymmärtänyt sitä minimalismin ja realismin henkeä. Samaa voisi sanoa Morriconen musiikista. Se on tietysti loistavaa, mutta sitten nuo perinteiset orkesterimusiikin osaset kaappaavat huomion itseensä vahvasti.

Poissa on lisäksi mm. dokumentaarinen ote kuvauksessa ja kaiken kiinnittäminen realismiin. Tai ehkä elokuva kuvitteli olevansa tuolla new age -touhullaan, eli ajatustensiirrolla ja toistensa tajuntoihin kiinnittymisellä aallon harjalla. Ainakin nykyajasta katsottuna se näyttää varmaan vieläkin huonommalta, jos se on mahdollista. Eikä se elokuva alakaan kovin lupaavasti, kun 17-vuotias Linda Blair steppaa ehkä vähän turhan vähissä vaatteissa kohtauksessa, joka on melkoisen turha. Se nyt alustaakin lähinnä toista surkeaa kohtausta, eli kun Regan saa julkisella paikalla kohtauksen. Mutta on elokuvalla hetkensä ja ehkä paperin, sekä kynän kanssa ja jälkeenpäin tiukasti miettimällä sieltä voisi kyetä yhdistämään kaiken jollain tapaa etäisesti ehjäksi kokonaisuudeksi ajatuksentasolla. Elokuva on aika täynnä symbolismia ja en ymmärrä, mitä nuo jokapaikassa näkyneet heinäsirkat (locusts) symbolisoivat. Paitsi pahuutta? Mutta ne sirkathan oli hyviä ennen kuin ne hinkkasivat siipiä toistensa kanssa, jolloin niistä tuli pahoja? Symboloiko ne ihmisiä. Ei hajua. Mutta näkymättömällä lassolla ne voitetaan. Kieltämättä aivot menivät pois päältä aika lailla, kun se hypnoosivalo tuotiin ja sitten vain mietin, että mitähän känninen Richard Burton mahtoi ajatella elokuvasta.

Kolmonen oli outo tapaus, koska katsoin ensin ohjaajan version / Legionin. Studio kun oli tullut väliin ja halunnut siihen mukaan manauksen, koska elokuvan nimeksi oli laitettu lopulta Manaaja ja lisäksi haluttiin joku alkuperäisjäsen mukaan, joten alkoholisoitunut Jason Miller tuotiin messiin Brad Douriffin rooliin - osin. Mutta tuo ohjaajan versio joutuu käyttämään videoformaattiin tallennettuja erittäin huonolaatuisia daily-kuvia, joten kun remasteroidusta matskusta siirrytään yhtäkkiä kohtauksenkin sisällä noin surkeaan laatuiseen matskuun, niin se ottaa aika tehokkaasti pois elokuvan tunnelmasta. Mutta onhan tuo ohjaajan versio parempi näin kyynisenä ihmisenä, pysäyttävä lopetus.

Jälleen kyseessä on etsivätarina, josta löytyy myös aimo annos kaverihuumoria aina mahtavan George C. Scottin (korvasi kuolleen Lee J. Cobbin, joka esitti hahmoa ykkösosassa) Kindermanin, sekä Father Dyerin välillä. Scott tiettävästi veteli kohtauksia läpi yhdellä otolla, koska oli George C. Scott ja ei aina niin kärsivällinen mies. Morgan Creekin läpiajamassa teatteriversiossa pidin tuosta kirjallisesta symbolista, jossa Jason Miller esitti hyvää versiota hahmoaan ja sitten kun paha oli vallassa, niin hahmoa esitti Brad Douriff. Paitsi lopun väkisinmanauksessa tuokin ajatus meni sitten vähän kuin sekaisin, kun Pazuzu-demoni tuotiin näkyvästi mukaan. Ohjaajan versio alkaa mestarillisella kohtauksella, joka luo juuri oikean tunnelman. Teatteriversio änki pari lyhyttä kohtausta ennen introa, jos muistan oikein. Ja itse elokuva sitten sisältää 1990-luvun tuotokseksi hyvinkin itseironisen tai metamaisen kohtauksen, kun hoitaja menee katselemaan itsetietoisesti aukeutunutta ovea uskoen täysin pääsevän varmaan hengestään. Ja lopputulos on aika yllättävä ja pelottava kohtaus, koska se malttaa pitää ja luoda jännitystä odottaen. Lopulta kaikki tapahtuu melko yllättäen ja epätavallisesta kamerakulmasta. Pidin elokuvasta sen hiomattomuudesta huolimatta. Se uskalsi kokeilla jotain odottamatonta ja suurimmalti osin onnistui siinä. Se myös tuntuu rosoisemmalta kuin 90-luvun (niukasti) elokuvasta kuvittelisi ja sen henkinen koti lieneekin jossain 70-luvulla. Loi hyvin tunnelmaa. Aika autopilotilla tosin katsoin pari päivää myöhemmin sen alkuperäisen teatteriversion. Joten joko ei enää toisella kerralla pelitä yhtä hyvin mysteerin ollessa selvä, tai sitten siitä on hampaita hiottu pois - mikä sekin pitää täysin paikkansa.

Manaajan nelososa valmistui Morgan Creekin toimesta vieläkin kivuliaammin. Paul Schrader teki Dominioninsa valmiiksi ja se ei ollut kauhuelokuva, siinä ei ollut säikäytyksiä ja se oli kuulemma hyvin tylsä elokuva. Joten Renny Harlin asteli studioon ja ammattimiehenä totesi, että elokuva tarvitsee enemmän toimintaa ja kauhukohtauksia kertoen, mitä studiopuvut halusivat kuulla. Schraderin jo valmiin elokuvan materiaalista vain 10% oli käyttökelpoista Rennyn mukaan. Schrader oli tehnyt leffansa 30 miljoonalla ja Rennylle löytyi 50 miljoonaa. Osa kuvausryhmästä ei halunnut olla tässä uudessa mukana, osa ei aikataulujen puolesta pystynyt. Lopputuloksena 50 miltsillä saatiin kuvaaja Vittorio Storaron uran todennäköisesti rumin elokuva, ihmeellinen harmaa möhkäle, jonka olisi luullut olevan jokin suoraan videolle kuvattu b-elokuva ilman noin monenlaisia eri lokaatioita. Mitäänsanomaton elokuva, jonka aikana mietiskelin jo välillä, että onko Stellan Skarsgard sittenkin oikeasti huono näyttelijä. Lopussa sitten saatiin sarjan ikonografiaa esiin, kun demonityttö odotti temppelin syövereissä yöpuvussa arkkivihollistaan Merriniä pakollista manauskohtausta varten. Vaikka siis elokuva sijoittuu 1949 Egyptiin ja alkuperäisen elokuvan tapahtumat oletettavasti julkaisuvuodelle 1973. Harvemmin toki liian loogisesti näitä kannattaa katsoa, mutta silti. Täysin geneerinen ja unohdettava elokuva kiltisti sanottuna. Naislääkäri oli täyttä pahvia, Schraderin natsikohtauksesta oli leikattu kaikki tärkeä info pois, eli miksi ne tekivät noin ja miten se homma ajautui tuohon pisteeseen. Ei riitä vain natsit = paha ja vastaavasti sitten Skarsgard = hyvä, kun hän pelastaa alkuasukkaan saamasta selkäsaunan sadistiselta ja häröltä kaivauksien päämieheltä (? tai joltain). Samoin kuin alkuasukkaatkin näyttäytyvät aika alivertaisina ja kliseisinä tuossa elokuvassa yms. Mutta Matti Ristinen alkukohtauksessa yllätti positiivisesti. Varmaan joskus lukenutkin sen krediiteistä tuon, mutta eihän näitä kaikkia muista.

Vähemmän yllättäen Paul Schraderin (nimellisesti vain ohjaama, mutta kyllä se hänen filmografiaan sopii) Dominion: A Prequel to the Exorcist oli ehkäpä konkkaronkan jopa toiseksi paras tuotos, joka oli hengessään vahvasti uskollinen alkuperäiselle. Ja se teki kaikki edellisen kappaleen epäkohdat päinvastoin. Skarsgardin pappi on menettänyt uskonsa jumalaan, armoon ja ihmisten hyvyyteen natsien kohtelussa ja velloo epäilyksessä. Jokaisessa merkittävällä hahmolla on oma vastaava uskon vuorensa ja sisäinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Kaivauksen jännitteet eskaloituvat johdonmukaisesti ja järkevästi hahmojen sanelemina. Isosti kiteytettynä kyse on mielestäni anteeksiannosta / armosta, joko itselleen tai muille. Toki onhan siinä myös historiallista perspektiiviä, kun brittisotilaat katsovat natiiveja ali-ihmisinä ja mausteena myös historian kristinuskon levitys miekalla. Schrader toki oli alun alkaen outo valinta tälläisen kaupallisen ison elokuvan ohjaajaksi ja outoa sitä elokuvaa on katsoakin, kun Master Gardenerin sekä Card Counterin katsomisesta ei ole kovinkaan kauaa. Lisäksi oli kiehtovaa katsoa, että samasta läheisestä lähtökohdasta ja yhteisestä materiaalista on tehty kaksi näin erilaista elokuvaa. Pidin myös Schraderin version sävellyksestä ja piti katsoa oikein kenen se oli, Angelo Badalamenti oli toinen säveltäjä.

Aamulla varhain katsoin tuon Schraderin leffan stressissä, että ehtii tänään vielä tuon uuden Manaajan - ensimmäisen kolmesta - katsoa. Joten se uusi on häivyttänyt paljon yksityiskohtia ja sitä mitä olisin halunnut kirjoittaa tuosta Schraderin elokuvasta. Uudesta tyydyn mainitsemaan, että mitään ei ole opittu. Manaajien kuuluisi olla ihan jotain muuta kuin pelkkä tavallinen geneerinen kauhuelokuva, mitä tuosta voi parhaimmillaan sanoa. Etenkin kun siitä uskosta ja nykyihmisyyden introspektiosta olisi voinut näin 2020 painaa vaikka kuinka terävällä kynällä herkullista käsikirjoitusta eetteriin. Mutta hokkus pokkus vaan.

 

[Nosebleed]

Linkki: https://youtu.be/V1KaJvDMlNc?si=pLEtguYtpAr24y3s

Kevin Costnerilta tulee ensi kesänä kaksiosainen western eeposta. Ensimmäinen osa kesäkuussa ja toinen osa elokuussa.

 

[godspeed]

Olisikohan täällä suosituksia kaikenlaisista eräelokuvista ikään ja kokoon katsomatta. 70-luvulla tehtiin Jeremiah Johnsonin kaltaisia juttuja useampiakin, mutta en ole oikein mitään niistä katsonut vielä, enkä viitsisi kaikkia ostaa hyllyyn, koska ne voi olla aika epätasaisia toteutukseltaan. Man Called Horse on jo hyllyssä niistä. Mutta tosiaan, jos joku olisi tähän genreen tutustunut :)

 

[Ollakseni]

Kolmonen oli outo tapaus, koska katsoin ensin ohjaajan version / Legionin. Studio kun oli tullut väliin ja halunnut siihen mukaan manauksen, koska elokuvan nimeksi oli laitettu lopulta Manaaja ja lisäksi haluttiin joku alkuperäisjäsen mukaan, joten alkoholisoitunut Jason Miller tuotiin messiin Brad Douriffin rooliin - osin. Mutta tuo ohjaajan versio joutuu käyttämään videoformaattiin tallennettuja erittäin huonolaatuisia daily-kuvia, joten kun remasteroidusta matskusta siirrytään yhtäkkiä kohtauksenkin sisällä noin surkeaan laatuiseen matskuun, niin se ottaa aika tehokkaasti pois elokuvan tunnelmasta. Mutta onhan tuo ohjaajan versio parempi näin kyynisenä ihmisenä, pysäyttävä lopetus.

Katsoin joskus tuon Blattyn "directors cut" version eli samoilla daily kohtauksilla jne. ja se oli kyllä hieman raskasta seurattavaa. Kosketuspinta jäi vähän nihkeäksi ja pidän siitä studion "pilaamasta" versiosta enemmän.

Harlinin Manaaja prequel oli tosiaan... huono. Schraderin version olen muistaakseni nähnyt mutta ei jättänyt muistikuvia, kuin sen verran että oli tunnelmallisempi ja vähemmän jump scare yms. höttöä.

 

[Tarinankertoja]

Olisikohan täällä suosituksia kaikenlaisista eräelokuvista

Mää oon näitä tänne aina silloin tällöin arvostellu, kun pyrin ne aina kattomaan. Kovin hyviä ei ole viimeaikoina ollu ja suurin osa on jotenkin onnettomuusperustaisia



Muutama kattottava:
Erämaan armoille (2007), tositarina typpistä, joka päätti muuttaa "metsään"
The Way Back (2010), pakoon vankileiriltä vuoriston läpi
Wild - villi vaellus (2014) (Tässä toki kohdataan paljon muita vaeltajia, Reese Witherspoon vetää huippuroolin)
Everest (2015), No jaa, vuorikiipeilyä ihmisuhdehöystöllä, mutta Kormakur on ohjaajana takuunimi
127 tuntia (2010), tositarina, aika karsee itseasiassa, parhaita viimevuosilta.
Vuori välissämme (2017) ja taas tiputaan koneella vuorelle

JA tietysti Leave no Trase (2018) jossa armeejaveteraani asuu mettässä tyttärensä kanssa sivilisaatioo vältellen. Huippuleffa.



Merellä
All Is Lost (2013), aidosti yksin.
Styx, vastaava vähän, mutta saksalainen leffa, toki enkkua puhutaan. Aivan erinomainen meri"vaellus"
Kon-Tiki (2012) tosijuttu Heyerdalin poppoon matkasta balsalautalla tyynen meren yli
Piin elämä (2012), vähän fantastinen haaksikirkko venhoon yhdessä tiikerin ym kanssa. Erinomainen leffa,





Vanehmpia tietty jos haluaa, niin vaikka Elossa (1993) Lento onnettomuus Andeilla

 

[hablaa]

Olisikohan täällä suosituksia kaikenlaisista eräelokuvista

En tiedä meneekö haluamaasi genreen, mutta Herzogin "Grizzly Man" (muistaakseni "Karhumies" suomeksi). Ihan dokumentti, että ei pelkästään perustu tositapahtumiin vaan on tositapahtuma. Eräs vähän erikoisempi jamppa muutti aina puoleksi vuodeksi Alaskaan luonnonsuojelualueelle suojelemaan karhuja. Olkoonkin että elivät tosiaan jo valmiiksi luonnonsuojelualueella. Kunnes tapahtui vääjäämätön, mutta se ei leffan toimivuutta poista.

 

[godspeed]

Erämaan armoille (2007), tositarina typpistä, joka päätti muuttaa "metsään"

Tämä olikin ihan viiden tähden leffa, johon samaistuu helposti. Minussa asuu aina ja iäti pieni hippi, joka haluaa elää juurettomammin.

En tiedä meneekö haluamaasi genreen, mutta Herzogin "Grizzly Man" (muistaakseni "Karhumies" suomeksi).

Joo, tämä on kanssa erinomainen, mutta menee kenties jo vähän kauhun puolelle :)

Kiitti vinkeistä, suurin osa on nähty, mutta genre on tosiaan ihan suosikkiosastoani, joten uusintakierrokselle näitä voisi ottaa.

 

[El Gordo]

Täytyy myöntää, että tässä muutaman vuoden aikana olen kovasti tykästynyt westerneihin ja nimenomaan niihin vanhempiin westerneihin eli 1940 - 1960 -lukujen välillä tehtyihin. Niissä on sellainen omanlaisensa charmi, joka kestää hyvin aikaa. Toki tuon ajanjakson leffoja riivaa kauniisti sanottuna vähättelevä suhtautuminen naisiin sekä toisinaan räikeä rasismikin, joka on osoitettu intiaaneja sekä tummaihoisia sekä latinoita kohtaan, mikä on toki oman aikakautensa kuva, mutta silti näitä länkkäreitä haluaa aina vaan katsella.

1940-50 lukujen länkkärit olivat ehkä yllättävänkin "wokeja" intiaaniasian suhteen. Eli osoittivat sympatiaa intiaanien kokemuksia kohtaan, siinä missä tuon ajan keskiiverto valkoinen amerikkalainen ei uskoakseni vielä ollut näin edistyksellinen.

Esimerkkejä tästä on mm. Apassilinnake ((1948) ja Katkaistu nuoli (1950). Toki tämän tapaiset sympaattisetkin esitykset sortuivat monesti stereotyyppisiin kliseisiin yrittäessään esittää kohteensa positiivisessa valossa. Mutta ainakin intiaaneja yritettiin kuvata muutenkin kuin verenhimoisina villeinä.

Sitten on John Fordin etsijät (1956), jossa intiaaneja ei yritetä esittää sympaattisina, mutta sen sijaan John Waynen esittämä "sankari" esitetään intiaaneja vihaavana synkkänä ja tuhoisana hahmona. Ja uskoakseni Fordin tavoite oli osoittaa rasististen asenteiden ongelmallisuus tätä kautta.

Pointti saattoi mennä ohi suurelta osalta elokuvayleisöä silloin, niin kuin myöhemminkin. Ainakin elokuvan päätähdeltä John Waynelta se jäi ilmeisesti huomaamatta. Hän puolusti myöhemminkin esittämänsä hahmon sankarillisuutta eikä kaiketi nähnyt tämän toimissa mitään ongelmallista. Mutta Wayne tietysti olikin tunnettu kivikautisista mielipiteistään.

 

[El Gordo]

Vaikka mitenkä olen yrittänyt nauttia vanhemmistakin elokuvista niin järkyttävän tylsiä nuo karkeasti sanottuna ennen vuotta 1980 tehdyt leffat on ollu. Toki arvostan merkityksen leffojen kehityksen kannalta.

Tylsyys kuten kauneuskin tuppaa olemaan katsojan silmässä.

Ihmiset monesti myös fiksautuvat omaan aikakauteensa. Löytynee nuoria joiden mielestä 90-luvunkin elokuvat on jo sietämättömän ikävystyttäviä ja noloja, vanhemmista puhumattakaan. Ja vastaavasti löytynee vanhoja pappoja ja mammoja, jotka eli nuoruuttaan 50-luvulla, ja joiden mielestä elokuvat on menettänyt parhaan teränsä pian noiden nuoruusvuosien jälkeen eivätkä ole enää niin jännittäviä ja viihdyttäviä. "Nykyään ei enää tehdä kunnon elokuvia"

Jos haluaa antaa "tylsille vanhoille elokuville" vielä uuden mahdollisuuden, niin voisi koittaa jotain "helposti sulavaa" komediaa, jännäriä tai toimintaelokuvaa alkuun. Esim:
Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) (Parhaillaan menossa Teemalla, ja löytynee Areenasta)
Takaikkuna (1954)
Tri. Outolempi (1964)
Hyvät, pahat ja rumat (1966)

 

[godspeed]

Katselin tuossa Denzel Washingtonin toimintaelokuva The Equalizeria uudelleen. En muistanutkaan kuinka hyvin hallittua toimintaa tämä on, jos otetaan huomioon tyylillisesti tarkoituksellinen taapertaminen tervassa. Tuon voi siis nähdä joko latistavana piirteenä, tai sitten tosiaan hieman luonnetta elokuvalle tuovana tekotapana, sillä kyse on osaltaan myös suoraviivaisesta draamasta. Niin kauan kuin minä muistan, niin ihmiset ovat jaksaneet valittaa, kun äksönleffassa on yksinkertainen juoni ja kaikki on epärealistista ja tyhmää, niin tässäpä teille nyt sitten sitä hieman filosofisempaa toimintadraamaa.

Toimintapuoli on ihan ok, vaikka tässä ekassa osassa tuollainen "superprosessointi silmillä" on enemmän jotain supersankarikamaa kuin klassista toimintasankaria, jolla on kuitenkin myös aivot. Denzelhän on tällainen fiksujen miesten näyttelijä, vaikka kyseessä ei olisikaan aina niin puhtoinen roolihahmo. Suoriutuu kuitenkin vanhana äijänä liamneesonmaisesti väkivallasta, eli ei käytännössä osaa tosielämässä, mutta muutaman koreografin kanssa on käyty liikkeitä läpi ja laitettu paketti kuntoon.

Ihan mainiota menoa siis fyysiselläkin puolella, vaikka paljon on kyse siitä, että vasta hätätapauksessa pistetään konnia pataan. Ensin pyritään hoitamaan ongelmat juonittelemalla ja moraalisesti oikeamielisin tavoin. Ainahan se ei auta, että vedetään vaan turpaan ja toivotaan, että pahanteko loppuu, vaan rosmoja alkaa kismittään vasta kun niiltä viedään rahat. Loppu tosin on vähän sellainen jännitteeltään huono, että elokuvan arvolle sopivampikin oltaisiin voitu kehittää. Tosin vaikeaa se olisi ollut, kun pahis on turhan överi karikatyyri.

Kakkonen pitää katsoa kanssa toistamiseen tässä ennen kuin jossain vaiheessa pääsee kolmosen kimppuun. Sen pitäisikin olla sitten viimeinen osa tämän elokuvasarjan jäädessä ehkä hieman yllättäen trilogiaksi. No, joskus on parempi, ettei jauheta samaa loputtomiin, vaikka tavallaan konsepti ei kuluisikaan piloille.

 

[Nosebleed]

Linkki: https://youtu.be/8KVsaoveTbw?si=6QIkdz4Ejoy_QJvO

Laitetaanpa tännekin. Von Erichin veljeksistä ja "kirotusta perheestä" kertova traaginen tositapahtuma-elokuva The Iron Claw saapuu teattereihin joulukuussa. Pääosissa mm. Zac Efron, Jeremy Allen White ja Lily James.

 

[godspeed]

Tänään on perjantai 13. päivä. Perkele, kun tuli kesällä jo katsottua koko sarja kymmenenteen osaan asti läpi, niin ei ole nyt tälle päivälle sitten mitään sieltä. Mutta eiköhän täksikin illaksi joku kauhuelokuva keksitä!

 

[godspeed]

Mutta eiköhän täksikin illaksi joku kauhuelokuva keksitä!

Katsottiin uusin Scream Netflixistä, joka olikin jo kuudes osa. Olisihan tämäkin saanut jo jäädä tekemättä. Varmaan sarjan väkivaltaisin, mutta ei missään nimessä tyylikkäin. Ei oikeastaan mitään uutta pinnan alla ja sarjan tunnuspiirteisiin kuuluva itsetietoisuus oli kyllä täydellisesti kuolleen hevosen potkimista. Oli siis yritetty oikein kunnolla kumartaa aiemmille osille, mutta myös saada nuorempi väki elokuvasarjan verisestä historiasta tietoiseksi tai vähintään siitä kiinnostuneeksi. Lopputulos ei sitten ollut suunnattu oikein kenellekään.

 

[Hollanti]

Ennen Kalen peliä kateltiin siskon kanssa leffa, jonka kuvittelin olevan semmoinen harmiton toimintapläjäys. Aikamatkustus leffat/pelit on ollu yleensä ihan simppeleitä (Back to the Future, BioShock: Infinite, Interstellar, Avengers: Endgame... yms.), mutta Tenet veti aivot ihan kirjaimellisesti solmuun. Minkään leffan lopputekstien jälkeen, ei ole päätä särkenyt samalla tavalla.

En osaa sanoa, selittikö leffa hommansa huonosti vai onko allekirjoittanut vain simppeli-aivoinen.

2.5/5. Pitää kattoa joskus uudestaan.

 

[vitozzius]

Niin, montako kertaa pitää päätä lyödä petäjään? Itselle ainakin yksi kerta riitti.