Jatkoajan leffakerho

[El Gordo]

Mä en ole koskaan ymmärtänyt Kaurismäen hienoutta. No ehkä nurmikon kasvamisen kanssa ovat yhtä viihdyttäviä hänen tekeleensä. Mutta eipä kaikkien tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Sinällään on kyllä ”Practice what you preach”-osastoa. On kyllä ulkoinen habituksensa ihan linjassa elokuviin, puheisiin ja tekemisiin.

Sama, vähemmän arvostetun Mikan tekeleet maistuu paljon paremmin. Ymmärrän, ettei arvostus tyhjästä synny, mutta itselleni ei uppoa. Eniten häiritsee se miljöiden ja ihmisten epäaitous, en ole näitä jaksanut aikoihin enää yrittää katsoa.

Sehän on vähän tuollainen Tarantino, Lynch ym. tyylinen juttu, että luodaan omanlaisensa maailma, tunnelma ja huumori elokuvasta toiseen. Ei kaikkien tarvitse pitää, eikä välttämättä omaankaan makuun aina ihan 5/5, mutta köyhempihän elokuvamaailma olisi jos nuo olisi poissa ja niidenkin tilalla jotain geneeristä huttua.

Hollywoodin perustoiminta ei välttämättä ole miljööltään ja henkilöhahmoiltaan yhtään sen realistisempaa kuin Kaurismäen elokuvat. Mutta olemme ehkä lapsuudesta alkaen ehdollistuneet katsomaan ja pitämään "realistisena" sen kaltaista elokuvaa, jossa on tietyntyyppistä jutustelua ja läpänheittoa, vaikka ihmiset eivät oikeasti puhu ja käyttäydy niin edes suuressa maailmassa.

Mika Kaurismäki on mielestäni parhaimmillaan dokumenteissa. Fiktioelokuvissakin on hyviä aineksia, mutta juoni niissä tuppaa lähtemään lapasesta viimeistään lopussa.

 

[godspeed]

Paras näkemäni Kaurismäki-elokuva on Arvottomat. Villi, surrealistinen, hauska, kaihoisa, erittäin runsas, vähän surullinenkin, mutta todella viihdyttävä seikkailullinen road movie. Ja Mikan ohjaama.

Akin paljon pelkistetymmät leffat kyllä kiinnostavat usein, mutta koskaan en löydä tarpeeksi hyvää mielentilaa katsoakseni niitä. Jonkin verran on siis vielä näkemättä.

 

[Shardik]

Kuolleet lehdet katsottu. Aiemmista Kaurismäen leffoista katsottuna Mies vailla menneisyyttä. Kuolleet lehdet oli ihan jees leffa, välillä hauskakin. Tarina oli melko yksioikoinen, mutta kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen.

Suurimpana kompastuskivenä leffasta nauttimiseen oli leffaan valittu näyttelytyyli, joka vaikutti olevan "huonosti näytelty". Vuorosanojen lukeminen etenkin alkupuolella oli niin tönkköä, että vaikutti kyseessä olevan amatöörinäyttelijöiden eka vuorosanojen luku. En usko kyseisten näyttelijöiden olevan niin heikkoja, vaan tätä oli kai ihan tavoiteltu. Ei kuitenkaan kolahtanut minuun lainkaan. Tykkään hitaasta tarinankerronnasta ja vähäilmeisyyskin voi olla hyvin viihdyttävää, mutta tässä puisevuus ei osunut maaliin.

 

[Individual]

Mika Kaurismäki taisi sanoa kerran, että ei halua tehdä aina samaa leffaa uusiksi kuten veljensä Aki. :) Rakas kummitätini kävi Sodankylän leffafestareilla katsomassa Kuolleet lehdet ja kommentoi hänkin, että kyllähän Aki Kaurismäki on tämän jo muutaman kerran tehnyt. Noh, sitä kai kutsutaan omaksi tyyliksi, joskin olisi herkullista nähdä minkälaista jälkeä auteur saisi aikaan jonkun sellaisen elokuvan kanssa, missä lähtöasetelma ei ole kaksi elämän murjomaa kurjimusta valtakoneiston ja kapitalismin puristuksessa. Toisaalta niille tyyleille ja tarinoille on jo tekijänsä, eikä hänen tarvitse kenellekään kyllä todistaa mitään, vaikkei sotaelokuvaa, tai sci-fi-leffaa teekkään. Minulle Aki Kaurismäen elokuvataiteen kirkkaimmat helmet ovat Varjoja Paratiisissa, Kauas Pilvet Karkaavat ja Mies Vailla Menneisyyttä. Se vähäväkisen ihmisen puolella olo, toivonkipinän säilyttäminen vaikeuksienkin keskellä, lakoninen huumori ja sellainen pienistä yksityiskohdista syntyvä tyylikkyys, sekä tietysti nappiin osuvat roolitukset ja mestarillinen musiikinkäyttö ovat asioita, mitkä hänen tuotannossaan kiehtoo. Meneehän se kurjuudessa piehtarointi välillä tahattoman komiikan puolelle, kuten esim. Mies Vailla Menneisyyttä-elokuvassa, jossa Markku Peltolalla oma käytetty teepussi mukana ravintolassa, koska ei ollut varaa kuin kuumaan veteen. Tosin absoluuttisessa köyhyydessä ei ole mitään naurettavaa sinsänsä.

Eurooppalainen ohjaaja ennen kaikkea.

 

[Jymäkkä]

Hollywoodin perustoiminta ei välttämättä ole miljööltään ja henkilöhahmoiltaan yhtään sen realistisempaa kuin Kaurismäen elokuvat. Mutta olemme ehkä lapsuudesta alkaen ehdollistuneet katsomaan ja pitämään "realistisena" sen kaltaista elokuvaa, jossa on tietyntyyppistä jutustelua ja läpänheittoa, vaikka ihmiset eivät oikeasti puhu ja käyttäydy niin edes suuressa maailmassa.

Luonnollisesti en pidä tietysti myöskään Hollywood-toimintojen hengenvaarassa tapahtuvaa läpän heittoa ym. vastaavaa aitona. Toki tunnistan silti tuon,että omassa genressään se tuntuu luonnollisemmalta kuin Kaurismäen tyyli. Kaurismäki kun tekee draamaa, jossa itselle se aitous on iso juttu. Toki draama on laaja käsite, eikä Kaurismäki edes sellaista aitoutta tavoittele, vaan ihan tietoisesti tekee tuota tyyliteltyä, vähän teatterimaista jälkeä. Mutta tyylisuuntana elokuvassa ei minulle uppoa millään

 

[El Gordo]

Paras näkemäni Kaurismäki-elokuva on Arvottomat. Villi, surrealistinen, hauska, kaihoisa, erittäin runsas, vähän surullinenkin, mutta todella viihdyttävä seikkailullinen road movie. Ja Mikan ohjaama.

Akin paljon pelkistetymmät leffat kyllä kiinnostavat usein, mutta koskaan en löydä tarpeeksi hyvää mielentilaa katsoakseni niitä. Jonkin verran on siis vielä näkemättä.

Arvottomat on kyllä kova. Suomi-elokuvan merkkipaalu, mutta siinäkin omaan makuuni juoni lähtee vähän liikaa laukalle loppua kohti. Oma suosikkini Mika Kaurismäen tuotannosta on varmaankin Zombie ja kummitusjuna, jossa on ehkä ehyimpänä pysyvä juoni.

Aki Kaurismäen elokuvista sitten varmaan suosikkejani on Varjoja paratiisissa ja Mies vailla menneisyyttä. Varjoja paratiisissa on se alkuperäinen Kaurismäen työväenluokan rakkaustarinoista, ja voittaa tuoreudellaan myöhemmät versioinnit samasta aiheesta. Jälkimmäisessä tapauksessa muistinmenetyksen tuoma mysteerisyys piristää muuten tuttuja latuja hiihtelevää juonta mukavasti.

 

[Teresa]

Pitää varmaan laittaa pari sanaa vielä Oppenheimerista itsekin, vaikka tuntuu että kyseisestä leffasta on kaikki oleellinen jo sanottu, enkä pystyisi muutenkaan tekemään oikeutta noin laadukkaalle pätkälle. Jotakin kertoo jo sekin, ettei missään vaiheessa iskenyt kyllästyminen Finnkinon syövereissä, vaikka elokuvan kesto venyi kolmeen tuntiin ja yleensä tuon mittaisissa tekeleissä on täytemateriaaliakin siinä määrin, että kiinnostus alkaa väistämättä jossakin kohtaa rakoilemaan. Oppenheimeriin oli saatu hienosti sellainen intensiivinen tunnelma, että sitä katsoi oikein penkkiin liimaantuneena koko tuon ajan. Räjähdys oli erityisen vaikuttava ja sen jälkeen leffa ei kieltämättä enää yltänyt ihan samoihin sfääreihin, kun kliimaksi kerran oli jo takanapäin, mutta loppuosakin vangitsi kuitenkin mielenkiinnon erittäin hyvin. Itse tosin tykkään yleensä suoraviivaisesti etenevistä tarinoista, mutta rikottu aikarakennekaan ei tällä kertaa suuresti häirinnyt, koska juoni tuntui pysyvän siitä huolimatta kasassa. Jollakin tapaa elokuva toi mieleeni Kauniin mielen – tässä saatiin atomifysiikan kauneus ja viehätys avattua samalla tapaa kuin tuossa mainitussa verrokissa matematiikan salat. Oppenheimerin privaattielämääkin oli leffassa mukana juuri riittävästi, että saatiin henkilökuvaa syvennettyä, mutta fokus ei kuitenkaan hukkunut muun sälän alle. Cillian Murphy veti rautaisen ja karismaa tihkuvan, aivan Oscarin arvoisen roolisuorituksen pääosassa, eivätkä muutkaan jääneet paljoa jälkeen – yllättävänkin paljon oli saatu nimekästä näyttelijää aina Gary Oldmania myöten ihan sivuroolejakin miehittämään.

Kyllä antaisin Oppenheimerille ainakin neljä tähteä – en ihan viittä kuitenkaan, koska se arvosana on varattu supersuosikeille, jollaiseksi tämä elokuva ei sentään ihan ensikatselulla yltänyt. Ehkäpä vielä ajan kanssa.

 

[godspeed]

Olen menettänyt kirjoituskykyni. Aiemmin kirjotin paljonkin elokuvista, mutta nyt sitten ei tuu enää mitään ulos. Aivot ei tuota mitään mitä haluaisi tai osaisi sanoa, joten pahoittelen surkeasta mielipiteestä:

Katsoin nimittäin eilen Shawshank Redemptionin pitkästä aikaa ja olihan se parempi nyt kuin koskaan aiemmin. Ehkä meikäläisen elämänkatsomukselliset asiat ovat kehittyneet, kun oli paljon sellaisia nyansseja mitä ei nuorempana ole ymmärtänyt. Teemat tuntuivat jopa koskettavilta, koska tietynlaisessa vankilassa sitä itsekin on asunut vuosikausia, jopa kymmeniä. Vankila on tässä elokuvassa siis lähinnä tapahtumapaikka, eikä kyse ole yksinkertaistettuna vain lusimisen raakuudesta itsessään. Osa meistä on vankilassa fyysisesti ja henkisesti, ja osa vain henkisesti.

Onko tämä vai Citizen Kane maailman paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta onhan Shawshank loistavasti rytmitetty, siinä ei ole suuremmin turhia kohtauksia ja kaiken aikaa on paljon pientä hyvää eleillä näyttelemistä ilman, että draama menee överiksi. Toisin sanoen, vähän tulee Terminator 2 mieleen tällaisesta kerronnasta, vaikka ovat tyyleiltään täysin erilaisia elokuvia, toisen ollessa tietysti toiminnallisempi. Mutta se cameronilainen täydellisyyden tavoittelu on samalla tasolla. Ne pienet asiat.

 

[El Gordo]

Onko tämä vai Citizen Kane maailman paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä,

No joo, ainakin kolmea. Jos otetaan huomioon että varteenotettavia ehdokkaita on useita satoja muitakin, kuten Tokyo Story, Fellinin 8½, Polkupyörävarkaat, L'Atalante, Panssarilaiva Potenkin, Cleo viidestä seitsemään, Persona, Andrei Rublev tai Galaxy Quest.

Eli vastaus voi hyvin olla "ei kumpikaan näistä".

Tai sitten se vaihtoehto, ettei kaikkien aikojen parasta elokuvaa voi määrittää, koska kyse on pohjimmiltaan makuasiasta ja siitä, mitä elokuvan ansioita haluaa painottaa enemmän kuin toisia osa-alueita.

Citizen Kane ja Shawshank Redemption kyllä tuppaavat esiintymään vähän erilaisten listojen kärkipäässä. Citizen Kane taitaa miellyttää erityisesti kriitikkojen ja elokuvateoreetikkojen silmää varhaisena Auteur-elokuvanteon merkkipaaluna. Shawshankilla puolestaan on vankka kansansuosio mieltä ykentävän tarinan ja viihdyttävän juonenkulkunsa ansiosta. Molemmissa toki lopputulos paketoitu ammattitaidolla ja kaikki nyanssit loppuun asti huomioiden.

Eri piirien erilaiset arvostukset näkyy siinäkin että "They shoot pictures" sivuston listauksessa 1000 parhaasta elokuvasta Shawshank Redemption löytyy sijalla 429. Heti Victor Sjöströmin Pohjoismyrskyn perässä, ja ennen Chaplinin Parrasvaloja, eli hyvässä seurassa melko isosta järjestysnumerosta huolimatta. Citizen Kane toki on tuollakin listalla säilyttänyt ykkössijansa.

 

[godspeed]

Eli vastaus voi hyvin olla "ei kumpikaan näistä".

No tämä oli vähän tällainen läppä kaiken maailman mädäntyneitä parhausväitteitä kohtaan. Minä en näistä asioista välitä yleensä :)

 

[hablaa]

Andrei Rublev

Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.

 

[Ollakseni]

Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.

Kohta tulee joku kertomaan että Peili on parempi kuin kumpikaan noista.

 

[El Gordo]

Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.

Peili on parempi kuin kumpikaan noista.

Mainitsin Andrei Rublevin tuossa varmaan vain siksi, että se tuntui sopivan tuohon name-droppailuun paremmin. Aattelin että useammat ihmiset tietää sen kuin Peilin. Kyllä Stalker myöskin on henkilökohtaisesti suuremman vaikutuksen tehnyt kuin Andrei Rublev. Vastaavasti Felliniltä mainitsin tuon yleisesti(?) parhaana pidetyn kasipuolikkaan, vaikka oma suosikki on kyllä Cabirian yöt.

 

[Kuopionkukko]

Vaikka mitenkä olen yrittänyt nauttia vanhemmistakin elokuvista niin järkyttävän tylsiä nuo karkeasti sanottuna ennen vuotta 1980 tehdyt leffat on ollu. Toki arvostan merkityksen leffojen kehityksen kannalta.

Maailman parasta elokuvaa kun miettii niin eihän siitä mitään tule. Tulee mieleen kymmeniä erilaisia elokuvia mistä yrittää valita enkä osaa.

Onko maailman paras elokuva komedia vai toiminta? Scifi vai fantasia, henkilökuva tai draamaleffa?

Itselle merkityksellisiä elokuvia ovat olleet muunmuassa importance of being ernest, Goldeneye, Kopps, Mortal Kombat, Star Wars saaga (ihan vaan näistä tähtien sodista löytyy jo 3-4 leffaa mikä voisi olla omasta mielestä se maailman paras).

Onko se sittenkin joku modernimpi hitti kuten everything everywhere all at once tai Barbie tai Oppenheimer? Jos miettii vaikka tuota Kopps leffaa tai Ace Ventura komedioita jotka sai nauramaan niin että leukaan koskee niin miks ne ei vois olla ykkösenä? Vai onko se alkuperäinen Manaaja mikä on maailmanhistorian ainut leffa joka on ikinä saanut minut pelkäämään Nolanin vika Batman leffa trilogiassa koska sen loppu on ainut elokuva minkä aikana olen itkenyt?

Mikä on se määritelmä millä pitäisi valita? Eihän tästä tule mitään. Noh loppuun voin todeta että Pahat Pojat on mielestäni paras suomalainen elokuva joten näin suomalaisena miksi se ei voisi olla myös maailman paras elokuva juuri minun mielestäni koska samalla tavalla sekin liikutti monella tunneskaalalla.

 

[hooceebruins]

Maailman paras leffahan on Calamari Union. Eipä sitä tarvitse edes perustella.

"Taitaa olla parasta häipyä, Frank."
"Käy sanomassa Frankille, Frank."

 

[SilentMan]

Vaikka mitenkä olen yrittänyt nauttia vanhemmistakin elokuvista niin järkyttävän tylsiä nuo karkeasti sanottuna ennen vuotta 1980 tehdyt leffat on ollu. Toki arvostan merkityksen leffojen kehityksen kannalta.

Itselläni tilanne on juuri päinvastoin, itse en ole innostunut 2000-luvun leffoista oikeastaan kuin There Will Be Bloodista ja Torinon hevosesta, mutta niistäkin on aikaa jo vaikka kuinka.

Vanhat elokuvat iskevät sen sijaan paljon kovempaa, esim. Iivana Julma, Mansikkapaikka, Tokyo Story, Citizen Kane ja Hyökkäys erämaassa pitää katsoa lähes vuosittain.

Kuka mitenkin ja mitäpä väliä sillä on mitä katsoo, pääasia varmaan että pitää näkemästään.

 

[godspeed]

On minulla tuossa telkkarin vieressä Bunuel, Truffaut, Godard, Kieslowski jne jne -boksit, ja sitten niiden vieressä ikään kuin "väärällä paikalla" on Stallone-boksi. Kyllä se minua eniten noista kiinnostaa.

 

[olkikuukkeli]

Eihän parasta elokuvaa voi mitenkään listata tai välttämättä edes kymmentä parasta. Ketjun innoittamana katsoin kuitenkin, että harrastelun syvennyttyä omista arvosteluista noita kymppejä on kertynyt todella kitsaasti, mutta jonkin verran kuitenkin, tänä vuonna esimerkiksi kaksi: The Zone of Interest R&A-festareilla vakuutti syvällisesti ja aiemmin tänä vuonna pidin All the President's Meniä niin ikään kympin arvoisena. Elokuvan rytmitys ja ohjaustyö ylipäätään todella nerokas.

Näistä kriitikoiden ikisuosikeista en kaikista erityisesti pidä, esim. Vertigoa en pidä läheskään Hitchcockin parhaana, eikä Citizen Kane mahtuisi top kymppiini elokuvakokemuksena, vaikka kulttuurihistoriallista merkitystä on vaikea kiistää. Parasta elokuvaa olisi helpointa verrata vuosikymmenittäin tai jotenkin muuten rajaamalla estetiikan, näyttelymetodien ym. vaihdellessa niin rajusti eri aikakausilla. Jos katsoo parhaiten arvostamiani aikakausia, niin selkeästi tuossa 1966-1980-aikavälillä on jotain sellaista, mikä minuun iskee. Se kuvakieli nyt vain on jotenkin niin kaunista usein noissa.

 

[godspeed]

Jos katsoo parhaiten arvostamiani aikakausia, niin selkeästi tuossa 1966-1980-aikavälillä on jotain sellaista, mikä minuun iskee.

Elokuva oli rehellisimmillään. Kuvattiin paljon ns kadulla, jos aiemmin studioissa tai lavasteissa. Juuri katsoin uudelleen Robert Redfordin Jeremiah Johnsonin ja kyllä se vaan on niin aitoa elokuvaa kuin elokuva voi olla. Ei mestariteos, eikä läheskään niin kyyninen kuin moni muu aikakauden elokuva, mutta pidän tuollaisesta vereslihalle menevästä elokuvantekotyylistä paljon :)

 

[Purkan Jauhaja]

yllättävänkin paljon oli saatu nimekästä näyttelijää aina Gary Oldmania myöten ihan sivuroolejakin miehittämään.

Oldman toimitti tuon pienen roolin aikamoisella ammattitaidolla. Trumanin presidenttiydestä saisi oman elokuvan tehtyä, todella kiinnostava hahmo ja varsinkin tuo sodanaikainen ajanjakso on todella mielenkiintoinen. Oldmanilta hieno koe-esiintyminen rooliin.

 

[olkikuukkeli]

Elokuva oli rehellisimmillään. Kuvattiin paljon ns kadulla, jos aiemmin studioissa tai lavasteissa.

Tämä on täysin totta, elokuva saa niin paljon todellisuuden tuntua ja varsinkin vanhoja elokuvia on mahtava katsoa monesti ihan jo pelkästään sen tietyn ajan esim. kaupunkikuvan takia. Ranskan uuden aallon leffoistahan näitä täysin on studioiden ulkopuolella kuvattuja hyviä elokuvia löytyy isot määrät jo 1960-luvun alusta. Ja esim. Ingmar Bergmanilta paljon aiemminkin.

Kuvauspaikkojen lisäksi kuvaus itsessään ja kamerat kehittyvät. Midnight Cowboy (1969), Taxi Driver (1976) tai vaikka sotaelokuvista The Deer Hunter (1978) pysähtyvät varsin hektisistä juonenkäänteistä huolimatta imemään itseensä kaunista, laakeaa maisemaa tai katukuvaa. Kuvauksessa on dynamiikkaa. Olisiko tämä sitten Kubrick-efekti vai mikä, mutta juoneltaan vähän keskinkertaisemmatkin elokuvat näyttävät monesti hienolta siinä missä esim. 90-luvulla sellaiset tuppaavat monesti olemaan ylivalaistuja, pitkitettyjä TV-sarjan jaksoja.

Tämä siis ihan näin huomiona, totta kai upeasti kuvattua elokuvaa löytyy kaikilta aikakausilta. Tuntuu vain, että 70-luvulla kaikki näyttää hyvältä.

 

[Teresa]

Katsoin vähän aikaa sitten Ari Asterin debyyttiohjauksen nimeltä Hereditary – Pahan perintö. Kauhuelokuvat ovat muutenkin mieleeni, mutta tuntuu ettei hyviä sellaisia tahdo löytyä sitten millään. Usein kyseisen genren edustajat tuppaavat nimittäin sortumaan jo tuhanteen kertaan nähtyihin tusinasäikyttelyihin tai veren lentämiseen, joka ei ainakaan itseäni jaksaa enää pelottaa. Hereditary oli kuitenkin positiivinen yllätys siinä suhteessa. Ari Aster pyrkii herättämään psykologista kauhua eikä turvaa tyypillisiin jump scareihin tai verisillä yksityiskohdilla mässäilyihin. Hänen hirvityksensä ovat yleensä hienovaraisesti taustalla katsojan hiljalleen bongattavissa sen sijaan että ne lävähtäisivät yhtäkkiä ruudulle jymähtävän ääniefektin saattelemina. Yliluonnollisuuttakin tarinassa on mukana, mutta sen lisäksi runsaasti yleisinhimillistä pelon synnyttäjää, kuten läheisen menettämistä ja mielisairautta. Toden ja epätoden rajoja hämärretään niin, ettei aina tiedä tapahtuvatko kuvatut asiat oikeasti vai ovatko ne vain hahmojen järkkyneen psyyken luomaa harhakuvaa tai unta – mielestäni aina hyvän kauhuleffan merkki. Juonen shokeeraavin käänne on toteutettu varsin onnistuneesti; aluksi katsoja jätetään osittaisen epätietoisuuden valtaan ja ahdistuksen annetaan kyteä, kunnes totuus paljastetaan kaikessa karmeudessaan. Näyttelijäsuoritukset ovat niin ikään rautaisia kautta linjan – etenkin naispääosaa esittävä Toni Collette onnistuu oivallisesti välittämään hahmon kokeman ahdistuksen. Ainoastaan elokuvan loppuratkaisusta en pitänyt, koska se oli hämärä ja turhan yliampuva. Siitä huolimatta kyseessä oli kerrankin aidosti persoonallinen kauhupätkä ja tulen varmasti katsomaan tämän joskus toistamiseenkin. Tällä kertaa leffa tuli nimittäin katsottua darraväsyn kourissa ja osa sen hienoudesta meni valitettavasti siitä syystä ohitse.

 

[Oles]

Past Lives on ehdottomasti vuoden parhaimpia elokuvia ja upea teos kaiken kaikkiaan. Hienosti näytelty ja kuvattu. Uskomaton debyytti Celine Songilta, joka käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan. Ihana katsoa elokuvaa, jossa ei koko ajan hössötetä jotakin, vaan annetaan pelkkien katseiden kertoa oleellinen. Bravo!

 

[Buster]

Past Lives on ehdottomasti vuoden parhaimpia elokuvia ja upea teos kaiken kaikkiaan.

On kova. Kiehtovasti ikään kuin rakkauselokuva ja "antirakkauselokuva" samassa paketissa. Aito maailma on monisyinen ja käytäntöön pohjautuva, jossa voi rakastaa useampaa ihmistä samaan aikaan. Toiset näkevät rakkaansa löytämisen kahden toisilleen tarkoitetun ihmisen kohtaamisena - kohtalona. Toisille kohtalon sijaan kyse on vain arkisesta sattumasta, mukavuudesta, oikeasta ajoituksesta, sopivasta jaetusta tarttumapinnasta ja jopa käytännöllisyydestä.

Past Livesissa myös kyse maahanmuuttokokemuksesta ja identiteetistä. Kiehtovasti kolmanneksi pyöräksi jäävä ymmärtävä mies nousee hiljaisesti elokuvan selkärangaksi. Valtavan hienoja kontrasteja kuvauksessa ja tunteissa. Aika monesti sai nieleskellä. On aivan mahtava veto tuo buddhalainen käsite ottaa elokuvan rungoksi.

Vuoden hienoin elokuvakokemus. Vaikka budjetti ei liene iso, niin henkiseltä ja tunteelliselta mittakaavalta on helposti 200 miljoonan elokuva. Sen verta hienolle matkalle vei.

 

[Jeffrey]

The Expendables 4 tuli käytyä viikonloppuna väijymässä. Takuuvarmaa suoraviivaista kornia vanhanliiton actionkohellusta. Valitettavasti näyttelijälegendojen kavalkaadi oli tällä kertaa aika paljon aikaisempia osia kapeampi, ja tämä leikkasi elokuvasta sen suurimman vahvuuden - nostalgia-arvon. Toki tilalle oli saatu esimerkiksi Megan Fox, joka tietysti ollut mielessä sieltä ensimmäisistä Transformerseista alkaen, mutta kun esimerkiksi edelliseen osaan pudonneita oli Arska, Harrison Ford, Antonio Banderas, Jet Li, Mel Gibson ja Wesley Snipes niin vähän turhan suuria saappaita oli muilla täytettäviksi.

Elokuva on kuitenkin ollut tuollainen... vähän kuin vanhemmilla sunnuntaidinnerillä käyminen. Siellä käydään koska se tuntuu mukavalta, eikä siksi että ruoka olisi jotenkin poikkeuksellisen erinomaista. Nyt tällä kertaa vaan faija puuttui eikä mummi vilahtanut edes puheissa.

Lopulta yllättävää oli se, että tyttöystävä viihtyi jopa paremmin, vaikka hänet vähän pakollani mukana raahasin. Leffana lopulta aika perustason actionhetki joka nykyelokuviin poiketen oli inhimillisen pituinen eli melko helposti lähestyttävä. Elokuvallisesti oikeastaan millään mittarilla ei tuonut oikein mitään uutta - ei edes uusia vitsejä. Nostalgialla ratsastava elokuva voi olla haasteissa nostalgisten hahmojen puuttuessa.