Paras näkemäni Kaurismäki-elokuva on Arvottomat. Villi, surrealistinen, hauska, kaihoisa, erittäin runsas, vähän surullinenkin, mutta todella viihdyttävä seikkailullinen road movie. Ja Mikan ohjaama.
Akin paljon pelkistetymmät leffat kyllä kiinnostavat usein, mutta koskaan en löydä tarpeeksi hyvää mielentilaa katsoakseni niitä. Jonkin verran on siis vielä näkemättä.
Arvottomat on kyllä kova. Suomi-elokuvan merkkipaalu, mutta siinäkin omaan makuuni juoni lähtee vähän liikaa laukalle loppua kohti. Oma suosikkini Mika Kaurismäen tuotannosta on varmaankin Zombie ja kummitusjuna, jossa on ehkä ehyimpänä pysyvä juoni.
Aki Kaurismäen elokuvista sitten varmaan suosikkejani on Varjoja paratiisissa ja Mies vailla menneisyyttä. Varjoja paratiisissa on se alkuperäinen Kaurismäen työväenluokan rakkaustarinoista, ja voittaa tuoreudellaan myöhemmät versioinnit samasta aiheesta. Jälkimmäisessä tapauksessa muistinmenetyksen tuoma mysteerisyys piristää muuten tuttuja latuja hiihtelevää juonta mukavasti.
Pitää varmaan laittaa pari sanaa vielä Oppenheimerista itsekin, vaikka tuntuu että kyseisestä leffasta on kaikki oleellinen jo sanottu, enkä pystyisi muutenkaan tekemään oikeutta noin laadukkaalle pätkälle. Jotakin kertoo jo sekin, ettei missään vaiheessa iskenyt kyllästyminen Finnkinon syövereissä, vaikka elokuvan kesto venyi kolmeen tuntiin ja yleensä tuon mittaisissa tekeleissä on täytemateriaaliakin siinä määrin, että kiinnostus alkaa väistämättä jossakin kohtaa rakoilemaan. Oppenheimeriin oli saatu hienosti sellainen intensiivinen tunnelma, että sitä katsoi oikein penkkiin liimaantuneena koko tuon ajan. Räjähdys oli erityisen vaikuttava ja sen jälkeen leffa ei kieltämättä enää yltänyt ihan samoihin sfääreihin, kun kliimaksi kerran oli jo takanapäin, mutta loppuosakin vangitsi kuitenkin mielenkiinnon erittäin hyvin. Itse tosin tykkään yleensä suoraviivaisesti etenevistä tarinoista, mutta rikottu aikarakennekaan ei tällä kertaa suuresti häirinnyt, koska juoni tuntui pysyvän siitä huolimatta kasassa. Jollakin tapaa elokuva toi mieleeni Kauniin mielen – tässä saatiin atomifysiikan kauneus ja viehätys avattua samalla tapaa kuin tuossa mainitussa verrokissa matematiikan salat. Oppenheimerin privaattielämääkin oli leffassa mukana juuri riittävästi, että saatiin henkilökuvaa syvennettyä, mutta fokus ei kuitenkaan hukkunut muun sälän alle. Cillian Murphy veti rautaisen ja karismaa tihkuvan, aivan Oscarin arvoisen roolisuorituksen pääosassa, eivätkä muutkaan jääneet paljoa jälkeen – yllättävänkin paljon oli saatu nimekästä näyttelijää aina Gary Oldmania myöten ihan sivuroolejakin miehittämään.
Kyllä antaisin Oppenheimerille ainakin neljä tähteä – en ihan viittä kuitenkaan, koska se arvosana on varattu supersuosikeille, jollaiseksi tämä elokuva ei sentään ihan ensikatselulla yltänyt. Ehkäpä vielä ajan kanssa.
Olen menettänyt kirjoituskykyni. Aiemmin kirjotin paljonkin elokuvista, mutta nyt sitten ei tuu enää mitään ulos. Aivot ei tuota mitään mitä haluaisi tai osaisi sanoa, joten pahoittelen surkeasta mielipiteestä:
Katsoin nimittäin eilen Shawshank Redemptionin pitkästä aikaa ja olihan se parempi nyt kuin koskaan aiemmin. Ehkä meikäläisen elämänkatsomukselliset asiat ovat kehittyneet, kun oli paljon sellaisia nyansseja mitä ei nuorempana ole ymmärtänyt. Teemat tuntuivat jopa koskettavilta, koska tietynlaisessa vankilassa sitä itsekin on asunut vuosikausia, jopa kymmeniä. Vankila on tässä elokuvassa siis lähinnä tapahtumapaikka, eikä kyse ole yksinkertaistettuna vain lusimisen raakuudesta itsessään. Osa meistä on vankilassa fyysisesti ja henkisesti, ja osa vain henkisesti.
Onko tämä vai Citizen Kane maailman paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta onhan Shawshank loistavasti rytmitetty, siinä ei ole suuremmin turhia kohtauksia ja kaiken aikaa on paljon pientä hyvää eleillä näyttelemistä ilman, että draama menee överiksi. Toisin sanoen, vähän tulee Terminator 2 mieleen tällaisesta kerronnasta, vaikka ovat tyyleiltään täysin erilaisia elokuvia, toisen ollessa tietysti toiminnallisempi. Mutta se cameronilainen täydellisyyden tavoittelu on samalla tasolla. Ne pienet asiat.
No joo, ainakin kolmea. Jos otetaan huomioon että varteenotettavia ehdokkaita on useita satoja muitakin, kuten Tokyo Story, Fellinin 8½, Polkupyörävarkaat, L'Atalante, Panssarilaiva Potenkin, Cleo viidestä seitsemään, Persona, Andrei Rublev tai Galaxy Quest.
Eli vastaus voi hyvin olla "ei kumpikaan näistä".
Tai sitten se vaihtoehto, ettei kaikkien aikojen parasta elokuvaa voi määrittää, koska kyse on pohjimmiltaan makuasiasta ja siitä, mitä elokuvan ansioita haluaa painottaa enemmän kuin toisia osa-alueita.
Citizen Kane ja Shawshank Redemption kyllä tuppaavat esiintymään vähän erilaisten listojen kärkipäässä. Citizen Kane taitaa miellyttää erityisesti kriitikkojen ja elokuvateoreetikkojen silmää varhaisena Auteur-elokuvanteon merkkipaaluna. Shawshankilla puolestaan on vankka kansansuosio mieltä ykentävän tarinan ja viihdyttävän juonenkulkunsa ansiosta. Molemmissa toki lopputulos paketoitu ammattitaidolla ja kaikki nyanssit loppuun asti huomioiden.
Eri piirien erilaiset arvostukset näkyy siinäkin että "They shoot pictures" sivuston listauksessa 1000 parhaasta elokuvasta Shawshank Redemption löytyy sijalla 429. Heti Victor Sjöströmin Pohjoismyrskyn perässä, ja ennen Chaplinin Parrasvaloja, eli hyvässä seurassa melko isosta järjestysnumerosta huolimatta. Citizen Kane toki on tuollakin listalla säilyttänyt ykkössijansa.
Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.
Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.
Olenko ihan sivistymätön juntti kun omasta mielestä saman ohjaajan Stalker on heittämällä parempi? Oikein hyvä elokuva Andrei Rublev toki myös on, ei siinä, ihmetyttää vain kun tuollaisilla "best of"-listoilla toinen esiintyy useasti ja toinen hyvin harvoin jos koskaan.
Mainitsin Andrei Rublevin tuossa varmaan vain siksi, että se tuntui sopivan tuohon name-droppailuun paremmin. Aattelin että useammat ihmiset tietää sen kuin Peilin. Kyllä Stalker myöskin on henkilökohtaisesti suuremman vaikutuksen tehnyt kuin Andrei Rublev. Vastaavasti Felliniltä mainitsin tuon yleisesti(?) parhaana pidetyn kasipuolikkaan, vaikka oma suosikki on kyllä Cabirian yöt.
Vaikka mitenkä olen yrittänyt nauttia vanhemmistakin elokuvista niin järkyttävän tylsiä nuo karkeasti sanottuna ennen vuotta 1980 tehdyt leffat on ollu. Toki arvostan merkityksen leffojen kehityksen kannalta.
Maailman parasta elokuvaa kun miettii niin eihän siitä mitään tule. Tulee mieleen kymmeniä erilaisia elokuvia mistä yrittää valita enkä osaa.
Onko maailman paras elokuva komedia vai toiminta? Scifi vai fantasia, henkilökuva tai draamaleffa?
Itselle merkityksellisiä elokuvia ovat olleet muunmuassa importance of being ernest, Goldeneye, Kopps, Mortal Kombat, Star Wars saaga (ihan vaan näistä tähtien sodista löytyy jo 3-4 leffaa mikä voisi olla omasta mielestä se maailman paras).
Onko se sittenkin joku modernimpi hitti kuten everything everywhere all at once tai Barbie tai Oppenheimer? Jos miettii vaikka tuota Kopps leffaa tai Ace Ventura komedioita jotka sai nauramaan niin että leukaan koskee niin miks ne ei vois olla ykkösenä? Vai onko se alkuperäinen Manaaja mikä on maailmanhistorian ainut leffa joka on ikinä saanut minut pelkäämään Nolanin vika Batman leffa trilogiassa koska sen loppu on ainut elokuva minkä aikana olen itkenyt?
Mikä on se määritelmä millä pitäisi valita? Eihän tästä tule mitään. Noh loppuun voin todeta että Pahat Pojat on mielestäni paras suomalainen elokuva joten näin suomalaisena miksi se ei voisi olla myös maailman paras elokuva juuri minun mielestäni koska samalla tavalla sekin liikutti monella tunneskaalalla.
Vaikka mitenkä olen yrittänyt nauttia vanhemmistakin elokuvista niin järkyttävän tylsiä nuo karkeasti sanottuna ennen vuotta 1980 tehdyt leffat on ollu. Toki arvostan merkityksen leffojen kehityksen kannalta.
Itselläni tilanne on juuri päinvastoin, itse en ole innostunut 2000-luvun leffoista oikeastaan kuin There Will Be Bloodista ja Torinon hevosesta, mutta niistäkin on aikaa jo vaikka kuinka.
Vanhat elokuvat iskevät sen sijaan paljon kovempaa, esim. Iivana Julma, Mansikkapaikka, Tokyo Story, Citizen Kane ja Hyökkäys erämaassa pitää katsoa lähes vuosittain.
Kuka mitenkin ja mitäpä väliä sillä on mitä katsoo, pääasia varmaan että pitää näkemästään.
On minulla tuossa telkkarin vieressä Bunuel, Truffaut, Godard, Kieslowski jne jne -boksit, ja sitten niiden vieressä ikään kuin "väärällä paikalla" on Stallone-boksi. Kyllä se minua eniten noista kiinnostaa.
Eihän parasta elokuvaa voi mitenkään listata tai välttämättä edes kymmentä parasta. Ketjun innoittamana katsoin kuitenkin, että harrastelun syvennyttyä omista arvosteluista noita kymppejä on kertynyt todella kitsaasti, mutta jonkin verran kuitenkin, tänä vuonna esimerkiksi kaksi: The Zone of Interest R&A-festareilla vakuutti syvällisesti ja aiemmin tänä vuonna pidin All the President's Meniä niin ikään kympin arvoisena. Elokuvan rytmitys ja ohjaustyö ylipäätään todella nerokas.
Näistä kriitikoiden ikisuosikeista en kaikista erityisesti pidä, esim. Vertigoa en pidä läheskään Hitchcockin parhaana, eikä Citizen Kane mahtuisi top kymppiini elokuvakokemuksena, vaikka kulttuurihistoriallista merkitystä on vaikea kiistää. Parasta elokuvaa olisi helpointa verrata vuosikymmenittäin tai jotenkin muuten rajaamalla estetiikan, näyttelymetodien ym. vaihdellessa niin rajusti eri aikakausilla. Jos katsoo parhaiten arvostamiani aikakausia, niin selkeästi tuossa 1966-1980-aikavälillä on jotain sellaista, mikä minuun iskee. Se kuvakieli nyt vain on jotenkin niin kaunista usein noissa.
Elokuva oli rehellisimmillään. Kuvattiin paljon ns kadulla, jos aiemmin studioissa tai lavasteissa. Juuri katsoin uudelleen Robert Redfordin Jeremiah Johnsonin ja kyllä se vaan on niin aitoa elokuvaa kuin elokuva voi olla. Ei mestariteos, eikä läheskään niin kyyninen kuin moni muu aikakauden elokuva, mutta pidän tuollaisesta vereslihalle menevästä elokuvantekotyylistä paljon :)
Oldman toimitti tuon pienen roolin aikamoisella ammattitaidolla. Trumanin presidenttiydestä saisi oman elokuvan tehtyä, todella kiinnostava hahmo ja varsinkin tuo sodanaikainen ajanjakso on todella mielenkiintoinen. Oldmanilta hieno koe-esiintyminen rooliin.
Tämä on täysin totta, elokuva saa niin paljon todellisuuden tuntua ja varsinkin vanhoja elokuvia on mahtava katsoa monesti ihan jo pelkästään sen tietyn ajan esim. kaupunkikuvan takia. Ranskan uuden aallon leffoistahan näitä täysin on studioiden ulkopuolella kuvattuja hyviä elokuvia löytyy isot määrät jo 1960-luvun alusta. Ja esim. Ingmar Bergmanilta paljon aiemminkin.
Kuvauspaikkojen lisäksi kuvaus itsessään ja kamerat kehittyvät. Midnight Cowboy (1969), Taxi Driver (1976) tai vaikka sotaelokuvista The Deer Hunter (1978) pysähtyvät varsin hektisistä juonenkäänteistä huolimatta imemään itseensä kaunista, laakeaa maisemaa tai katukuvaa. Kuvauksessa on dynamiikkaa. Olisiko tämä sitten Kubrick-efekti vai mikä, mutta juoneltaan vähän keskinkertaisemmatkin elokuvat näyttävät monesti hienolta siinä missä esim. 90-luvulla sellaiset tuppaavat monesti olemaan ylivalaistuja, pitkitettyjä TV-sarjan jaksoja.
Tämä siis ihan näin huomiona, totta kai upeasti kuvattua elokuvaa löytyy kaikilta aikakausilta. Tuntuu vain, että 70-luvulla kaikki näyttää hyvältä.
Katsoin vähän aikaa sitten Ari Asterin debyyttiohjauksen nimeltä Hereditary – Pahan perintö. Kauhuelokuvat ovat muutenkin mieleeni, mutta tuntuu ettei hyviä sellaisia tahdo löytyä sitten millään. Usein kyseisen genren edustajat tuppaavat nimittäin sortumaan jo tuhanteen kertaan nähtyihin tusinasäikyttelyihin tai veren lentämiseen, joka ei ainakaan itseäni jaksaa enää pelottaa. Hereditary oli kuitenkin positiivinen yllätys siinä suhteessa. Ari Aster pyrkii herättämään psykologista kauhua eikä turvaa tyypillisiin jump scareihin tai verisillä yksityiskohdilla mässäilyihin. Hänen hirvityksensä ovat yleensä hienovaraisesti taustalla katsojan hiljalleen bongattavissa sen sijaan että ne lävähtäisivät yhtäkkiä ruudulle jymähtävän ääniefektin saattelemina. Yliluonnollisuuttakin tarinassa on mukana, mutta sen lisäksi runsaasti yleisinhimillistä pelon synnyttäjää, kuten läheisen menettämistä ja mielisairautta. Toden ja epätoden rajoja hämärretään niin, ettei aina tiedä tapahtuvatko kuvatut asiat oikeasti vai ovatko ne vain hahmojen järkkyneen psyyken luomaa harhakuvaa tai unta – mielestäni aina hyvän kauhuleffan merkki. Juonen shokeeraavin käänne on toteutettu varsin onnistuneesti; aluksi katsoja jätetään osittaisen epätietoisuuden valtaan ja ahdistuksen annetaan kyteä, kunnes totuus paljastetaan kaikessa karmeudessaan. Näyttelijäsuoritukset ovat niin ikään rautaisia kautta linjan – etenkin naispääosaa esittävä Toni Collette onnistuu oivallisesti välittämään hahmon kokeman ahdistuksen. Ainoastaan elokuvan loppuratkaisusta en pitänyt, koska se oli hämärä ja turhan yliampuva. Siitä huolimatta kyseessä oli kerrankin aidosti persoonallinen kauhupätkä ja tulen varmasti katsomaan tämän joskus toistamiseenkin. Tällä kertaa leffa tuli nimittäin katsottua darraväsyn kourissa ja osa sen hienoudesta meni valitettavasti siitä syystä ohitse.
Past Lives on ehdottomasti vuoden parhaimpia elokuvia ja upea teos kaiken kaikkiaan. Hienosti näytelty ja kuvattu. Uskomaton debyytti Celine Songilta, joka käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan. Ihana katsoa elokuvaa, jossa ei koko ajan hössötetä jotakin, vaan annetaan pelkkien katseiden kertoa oleellinen. Bravo!
On kova. Kiehtovasti ikään kuin rakkauselokuva ja "antirakkauselokuva" samassa paketissa. Aito maailma on monisyinen ja käytäntöön pohjautuva, jossa voi rakastaa useampaa ihmistä samaan aikaan. Toiset näkevät rakkaansa löytämisen kahden toisilleen tarkoitetun ihmisen kohtaamisena - kohtalona. Toisille kohtalon sijaan kyse on vain arkisesta sattumasta, mukavuudesta, oikeasta ajoituksesta, sopivasta jaetusta tarttumapinnasta ja jopa käytännöllisyydestä.
Past Livesissa myös kyse maahanmuuttokokemuksesta ja identiteetistä. Kiehtovasti kolmanneksi pyöräksi jäävä ymmärtävä mies nousee hiljaisesti elokuvan selkärangaksi. Valtavan hienoja kontrasteja kuvauksessa ja tunteissa. Aika monesti sai nieleskellä. On aivan mahtava veto tuo buddhalainen käsite ottaa elokuvan rungoksi.
Vuoden hienoin elokuvakokemus. Vaikka budjetti ei liene iso, niin henkiseltä ja tunteelliselta mittakaavalta on helposti 200 miljoonan elokuva. Sen verta hienolle matkalle vei.
The Expendables 4 tuli käytyä viikonloppuna väijymässä. Takuuvarmaa suoraviivaista kornia vanhanliiton actionkohellusta. Valitettavasti näyttelijälegendojen kavalkaadi oli tällä kertaa aika paljon aikaisempia osia kapeampi, ja tämä leikkasi elokuvasta sen suurimman vahvuuden - nostalgia-arvon. Toki tilalle oli saatu esimerkiksi Megan Fox, joka tietysti ollut mielessä sieltä ensimmäisistä Transformerseista alkaen, mutta kun esimerkiksi edelliseen osaan pudonneita oli Arska, Harrison Ford, Antonio Banderas, Jet Li, Mel Gibson ja Wesley Snipes niin vähän turhan suuria saappaita oli muilla täytettäviksi.
Elokuva on kuitenkin ollut tuollainen... vähän kuin vanhemmilla sunnuntaidinnerillä käyminen. Siellä käydään koska se tuntuu mukavalta, eikä siksi että ruoka olisi jotenkin poikkeuksellisen erinomaista. Nyt tällä kertaa vaan faija puuttui eikä mummi vilahtanut edes puheissa.
Lopulta yllättävää oli se, että tyttöystävä viihtyi jopa paremmin, vaikka hänet vähän pakollani mukana raahasin. Leffana lopulta aika perustason actionhetki joka nykyelokuviin poiketen oli inhimillisen pituinen eli melko helposti lähestyttävä. Elokuvallisesti oikeastaan millään mittarilla ei tuonut oikein mitään uutta - ei edes uusia vitsejä. Nostalgialla ratsastava elokuva voi olla haasteissa nostalgisten hahmojen puuttuessa.
Dungeons&Dragons tuli tuossa eukon kanssa katottua Showtimesta. Innostuin joskus vähän trailerista ja pisti silmään, että tuolla oli tarjous 1e/kk. Hyödynnettiin ja olishan 5e/kk ollut hyvä ottaa pelkästään tuon takia. Ihan hauska pläjäys. Vanhana wowittajana roolipelihommat uppos ongelmitta, eikä tämä Honor Among Thieves koittanutkaan olla mikään täysin vakava leffa. Hauska seikkalupätkä, josta nautti koko elokuvan ajan. Harvinaista, en edes jaksanut puuttua mihinkään epäkohtiin leffan aikana!
Past Lives on ehdottomasti vuoden parhaimpia elokuvia ja upea teos kaiken kaikkiaan. Hienosti näytelty ja kuvattu. Uskomaton debyytti Celine Songilta, joka käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan. Ihana katsoa elokuvaa, jossa ei koko ajan hössötetä jotakin, vaan annetaan pelkkien katseiden kertoa oleellinen. Bravo!
En onnistunut saamaan tähän lippuja, enkä kyllä aivan hurjaa ylistystä keräävään Poor Thingsiinkaan. Mutta oli kyllä ihana viikko R&A:n osalta. En tiedä miten muilla R&A meni, mutta omalla kohdalla tuntui, että melkein kaikki mitä kokeilin oli aivan priimaa. 14 leffaa tuli nähtyä, ja en tiedä miksi, mutta melkein kaikki tuntuivat tosi hyviltä - oli sitten aiheena algerialaiset naiset tai Bosnian sota.
No, kriitikkojen kehuma Showing Up oli kyllä mielestäni turhan pitkäveteinen, vaikka tajuankin että se taiteen tekemisen puuduttava arki olikin se pointti siinä. Dialogi olisi kuitenkin saanut olla menevämpää. Ja yksi suomalainen kokopitkä tuli nähtyä - Villi leikki - ja se oli mielestäni aivan täyttä paskaa. Suomalainen elokuva on kyllä muuten mennyt yleisesti ottaen hyvin eteenpäin, ei siinä. Mutta joo, muuten oli todella hyvä tarjonta, ja välillä melkein tunsin liikutusta siitä, kuinka hyvää elokuvaa maailmalla tehdäänkään, ja kuinka hienoa on katsoa niitä yhdessä samanhenkisten parissa. Mutta joo, tämä festari on kyllä aivan parasta Helsingin kulttuuritarjontaa, eikä oikein jaksaisi taas odottaa vuoden päähän.
Niin siinä sitten kävi, että syyskuun aikana tuli nähtyä tasan 15 elokuvaa, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää. Koska pyrin tietoisesti välttämään kaikenlaisia paskoja elokuvia, ei joukossa ole yhtäkään surkeaa elokuvaa. Aikani on kallista, joten mieluummin käytän sen laadukkaasti hyvästä leffasta nauttien.
Jacob's Ladder (1990) - ****
Á bout de souffle (1960) - ****
Nebraska (2013) - ****
Grease (1978) - *****
The Last of the Mohicans (1920) - ****
Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023) - ***
Persepolis (2007) - *****
Nights of Cabiria (1957) - ****
Kiki's Delivery Service (1989) - ****
Foreign Correspondent (1940) - ****
Le Samouraï (1967) - ****
Barbie (2023) - ****
Shanghai Express (1932) - ****
Barton Fink (1991) - ****
The Sound of Music (1965) - *****
TOP 5 Parhaimmat
1. The Sound of Music. Yksi parhaimmista ja koskettavimmista musikaaleista, jonka olen nähnyt ja olen pirun iloinen siitä, että pääsin vihdoin näkemään tämän klassikon.
2. Persepolis. Vasta toinen koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja aikamoisen vaikuttava katselukokemus oli tämäkin. Animaation jälki oli kaunista, tarina todella surullinen. Ainoa moite tulee siitä, että elokuvassa puhuttiin englantia.
3. Grease. Taas yksi musikaali, jonka olisin voinut nähdä jo paljon aiemmin, mutta jotenkin John Travoltan karisma ei vaan aiemmin iskenyt. Olivia Newton-John suorastaan loisti pääroolissa, Travolta veti roolinsa paremmin kuin Saturday Night Fever:ssä ja musiikkikin oli täyden kympin arvoista, joten olin täysin vangittuna ruudun eteen koko leffan keston ajan.
4. Nebraska. Mustaa huumoria parhaimmillaan ja kun vielä roolituksetkin olivat osuneet täydellisesti nappiin, oli kokemus kerrassaan unohtumaton. Kyseessä taisi olla vasta toinen tai kolmas Bruce Dernin tähdittämä leffa, jonka olen nähnyt ja aikamoisen yllätyksen hän minulle tässä leffassa tarjosikin. June Squibb, joka näytteli Dernin roolihahmon Woodyn vaimoa, oli ehdottomasti leffan parasta antia.
5. Nights of Cabiria. Taas yksi klassikko, tällä kertaa Italiasta. Tämäkin oli todella koskettava leffakokemus, mistä oli kiittäminen loistavaa kuvausta, hienoa tarinaa sekä ennen kaikkea laadukkaita näyttelijöitä. Tykkäsin ja paljon.
Katselin Frank Darabontin Shawshank Redemptionin vähän aikaa sitten uusiksi, ja kyllähän se niin menee, että silloin pitää katsoa myös synkempi The Green Mile.
Tämä vankilatarina on ainakin ihan silkkaa kuolemaa alusta loppuun, kun se nyt on sinällään se aihe, jonka sisään kaikki teemat survotaan. On kuin leffaa (tiedän, että perustuu Kingin kirjaan) olisi mietitty, että ympätään mukaan kaikki (ihan fiksutkin) ajatukset kuolemasta ja sen väistämättömyydestä, sekä näytetään kuinka tämä heijastuu eri ihmisten välisiin sekaviinkin suhteisiin. Elokuva rullaa eteenpäin vuoroin sellaisella kauniilla ja naiivilla ja vuoroin aika kolkolla ja rumalla tyylillä. Hyvä dynaaminen kuvaus ja rauhallinen rytmi on kuitenkin aina ollut yhteistä Darabontin elokuville.
Tietty epämiellyttävä ja kierokin yleisfiilis tähän on saatu, mikä näkyy huomattavan vahvasti elokuvan puhtoisessa ihmisluontoa sovittavassa moraalissa. Huomasin vasta tällä katselukerralla sen, ettei tämän elokuvan komediakaan ole ihan tavallista, jos se lopulta on komediaa ollenkaan. Paitsi tietysti se Hiiri. Aika surullista on meininki. Erilaisia hahmoja piisaa, mutta osalle ei kuitenkaan keksitä suurempaa tarkoitusta. Toki heidän avullaan esimerkiksi harjoitellaan sähkötuolin käyttöä kerronnassa ennen kuin alkaa käristä kunnolla. Näihin pieniinkin rooleihin on valittu suhteellisen nimekästä porukkaa, joten helposti tulee jopa vähän ylitsevuotava olo tähtiloistossa.
Vaan Sam Rockwell on kyllä positiivisella tavalla saastaisimpia jenkkinäyttelijöitä mitä tiedän. Täydellinen ammattimies. Jokaisessa hänen The Green Milen jälkeen tehdyssä leffassa peilaantuu tämä William Whartonin rooli. En saa todennäköisesti koskaan erotettua näitä hänen hahmoja toisistaan päässäni. Sam Rockwell on William Wharton. William Wharton on Sam Rockwell. William Wharton on yhtä kuin kaikki Rockwellin myöhemmät suoritukset. Tom Hanks taas on Tom Hanks, mutta varsin hyvä epähanksmaisen vakavassa roolissa. David "Brutal" Morse vastaavasti on yksiä suuria sivuosasuosikkinäyttelijöitäni ja kolossimaisena vartijana mies paikallaan.
Sellanen laadukas ja ajankuvaltaan hieno pitkän kaavan tear jerkerhän tämä on. Ilmava elokuva. Katsottuaan tajuaa varmasti itsekin kuolevansa, vaikka kuolemattomuudenkin kanssa flirttaillaan. Kaikilla meillä on mailimme käveltävänä. Darabont osaa hienosti perushollywoodilaisen tunnemanipulaation. Niisk.
Stanley Cup pitkävedossaNHL Prime Time pitkävedossa
Tulossa klo 23.10
Los Angeles - Seattle
11.97
X4.20
23.25
1X2
20.10
Philadelphia - Chicago
2.084.202.96
23.10
Calgary - Minnesota
2.824.202.16
01.10
Florida - Colorado
2.144.302.84
02.10
Ottawa - Vancouver
2.224.202.72
02.10
Nashville - Winnipeg
2.284.202.66
Pitkävetoon >
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy
