Talk to me. Yllättävän hyvä kauhuleffa australian genrestä. Leffa oli tavanomainen aluksi, mutta itse leffa oli yllättävän hyvä. 8/10.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
HIFK oli tapaninpäivänä HPK:ta niukasti parempi − Luke Martin tehoillaan voiton takuumiehenäLue lisää »
-
Red Wings tuuletti valmennusporrastaan − Lalonde vaihtuu McLellaniinLue lisää »
-
Ruotsin tähtipuolustaja iski U20 MM-turnauksen ensimmäisen hattutempunLue lisää »
-
Dylan Fabre onnistui maalinteossa entistä valmentajaansa vastaan: "Hän opetti minua monissa asioissa"Lue lisää »
-
Nuori MM-kisaleijona ja Ilves solmivat jatkosopimuksenLue lisää »
-
Nuorten Leijonien MM-urakka alkaa − Rimpinen maalinsuulla, Hynninen ja Soini kokoonpanon ulkopuolellaLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 425 760
- 12 333
AlapaanKarvaaja
Jäsen
Scorsesen ja DiCaprion uusin täytyy väijyä tässä kunhan se ilmestyy lähipäivinä, mutta muuten en oikein löytänyt mielenkiintoisia tulevia elokuvia mitä odottaa tulevaisuudessa.
Yksi kuitenkin herätti mielenkiinnon: Wise Guys. Nicholas Pileggi kirjoittajana ja Barry Levinson ohjaa ja tarina perustuu tositapahtumiin liittyen jollakin tavalla Costelloon kohdistuneen epäonnistuneeseen murhayritykseen.
Pääosissa De Niro ja joukossa monia Sopranos-näyttelijöitä. Lähtökohdat pitäisi olla kohdillaan, mutta saa nähdä mitä sieltä tulee. Omaan silmään pisti tuo, että De Niro vetää molempien, sekä Genovesen että Costellon roolit.
Yksi kuitenkin herätti mielenkiinnon: Wise Guys. Nicholas Pileggi kirjoittajana ja Barry Levinson ohjaa ja tarina perustuu tositapahtumiin liittyen jollakin tavalla Costelloon kohdistuneen epäonnistuneeseen murhayritykseen.
Pääosissa De Niro ja joukossa monia Sopranos-näyttelijöitä. Lähtökohdat pitäisi olla kohdillaan, mutta saa nähdä mitä sieltä tulee. Omaan silmään pisti tuo, että De Niro vetää molempien, sekä Genovesen että Costellon roolit.
Joo, melko hiljaiselta näyttää. Mielenkiintoista kyllä nähdä, miten tuo Scorsesen uusin suoriutuu lippuluukuilla. Vaikka se toki on tehty palkintoja ja Apple TV-tilaajia varten etunenässä, eikä noilla budjeteilla parhaassakaan tapauksessa olla plus-tulokseen lippuluukuilta kipuamassa. Projisoitu 90-135 miljoonaan Pohjois-Amerikassa, mikä on aika maltillisen realistinen. Kun kuitenkin tulossa Apple TV:lle, lakko vaikeutta markkinointia, Taylor Swift vie premium-salit ja pituus, mikä nostaa silmäkulmia katsojissa ja vaikeuttaa teattereiden näytäntöjen tekemistä, koska porukka mieluiten katsoisi sen varmaan viikonloppuna.
Itsellä on kalenteri niin täynnä tuon avausviikolla, etten taida pystyä uhraamaan kokonaista iltaa tuon 3,5 tunnin eepokseen katseluun. Tämän hetken fiilis on, että odottelen Apple TV julkaisua, kun varmaan jouluksi kova hinku saada se sinne ohjelmistoon. Tällöin saisi jonain kiireettömänä ja tunnelmallisena talvisena vapaailtana nautiskella kahvikupin ja pausenappulan kera laatuelokuvasta. Liian mukava ajatus. Katsoo nyt.
Itsellä ainakin pakkolistalla Napoleon, Ken Loachin Old Oak Tree ja Paul Kingin Vonkka. Alkajaisiksi jouluun saakka. Osan muista ehti jo nähdä festareilla.
Viimeksi muokattu:
Bongasin hiljattain asuintaloni rappukäytävästä Flightplan-nimisen Blu-Rayn ”saa ottaa” -lapulla varustettuna ja juoni vaikutti takakannen perusteella sen verren vetävältä, että pakkohan tuo oli ottaa pois kuleksimasta. Kiitoksia vain tuolle nimettömälle lahjoittajalle. Flightplanissa Jodie Fosterin tähdittämä lentokoneinsinööri on matkustamassa kuusivuotiaan tyttärensä kanssa Saksasta Yhdysvaltoihin, mutta kesken lennon tyttö katoaa kuin maan tai siis ilman nielemänä – paitsi että minne hän olisi voinut tuosta suljetusta tilasta haihtua, eivätkä kanssamatkustajat muista nähneensä vilaustakaan koko tytöstä. Lähtöasetelma oli siis mielestäni mielenkiintoinen ja toteutuskin onnistui ainakin osittain. Flightplan osoitti minulle jälleen, että trillereihin pätee sama kultainen sääntö kuin kauhuleffoihin: syvälle psyykeen pureutuva psykologinen jännite on monin verroin toimivampaa kuin varsinainen toiminta. Aluksi elokuvassa suoriudutaankin jännitteen rakentamisesta varsin oivallisesti – siinä pelataan toden ja epätoden välisen rajan hämärtämisellä, kuten kaikissa parhaissa kauhupätkissäkin – kunnes loppua kohden homma hajoaa surullisesti sellaiseksi tyypillisemmäksi action-ryntäilyksi. Jodie Foster vetää kuitenkin kautta linjan rautaisen roolisuorituksen hätääntyneenä äitinä ja sivurooleista nostettakoon esille maanmainio Sean Bean lentokapteenina. Itse loppuratkaisu on joiltakin osin arvattavissa ja joiltakin osin ei, mutta ennen kaikkea se on aivan naurettavan epäuskottava ja kaukaahaettu. Eli muuten kyllä pidin tästä trilleristä, sillä se vangitsi mielenkiinnon täydellisesti ja paikoitellen tapahtumia seurasi suorastaan henkeä pidättäen, mutta nuo juonelliset epäloogisuudet lässäyttivät koko jutun aika ikävästi.
hooceebruins
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Boston Bruins, Janette Lepistö
Tuli katsottua Viaplaylta Sound Of Metal. Riz Ahmed näyttelee rumpalia, joka menettää kuulonsa ja varsin hyvin suoriutuukin roolistaan. Vähän valju loppu, mutta hyvä draama kuitenkin ja plussaa pääosan esittäjän päällä olleista Rudimentary Penin, Youth Of Todayn ja GISMin paidoista.
Myös Antoine Fuquan ohjaama toka Equalizer katsottu uudelleen. Olihan tämä huonompi kuin mitä muistin, enkä oikein tiedä mitä oltiin yritetty. Eka tunti menee leppoisasti fiilistellen erillisiin kohteisiin kohdistuvia väkivallanhetkiä ja sellaista yleistä maailmanparannusta, jota Denzel osaa itselleen tyypillisesti hyvin ylimielisesti mutta viihdyttävästi esittää. Ihan jees.
Sitten se juoni. No, se käynnistyy ekan tunnin lopulla, ja aika pian homma valahtaa geneeriseksi ja aika laimeaksi pahisten jahtaamiseksi. Kalpenee ensimmäiselle osalle heti tässä vaiheessa, vaikka Denzel jälleen osaa kaikki temput paremmin kuin muut. Fiilis vähän katoaa. On kuin olisi ollut liuta ideoita, joista sitten kootaan jotain puolivillaista kasaan. Mitenkään kovin yhtenäisestä käsiksestä ei ole ollut kyse, ja olinkin autuaasti melkein unohtanut kuinka tämä loppuu. Pakko sanoa, että loppukohtaus sijoittuu tilanteeseen (helvetin hienosti tehty kova myrsky), jollaista ei ole toimintaelokuvissa usein nähty.
Kolmatta odotellessa. Varmaan se johonkin Netflixiin tulee.
Sitten se juoni. No, se käynnistyy ekan tunnin lopulla, ja aika pian homma valahtaa geneeriseksi ja aika laimeaksi pahisten jahtaamiseksi. Kalpenee ensimmäiselle osalle heti tässä vaiheessa, vaikka Denzel jälleen osaa kaikki temput paremmin kuin muut. Fiilis vähän katoaa. On kuin olisi ollut liuta ideoita, joista sitten kootaan jotain puolivillaista kasaan. Mitenkään kovin yhtenäisestä käsiksestä ei ole ollut kyse, ja olinkin autuaasti melkein unohtanut kuinka tämä loppuu. Pakko sanoa, että loppukohtaus sijoittuu tilanteeseen (helvetin hienosti tehty kova myrsky), jollaista ei ole toimintaelokuvissa usein nähty.
Kolmatta odotellessa. Varmaan se johonkin Netflixiin tulee.
Viherpuiston Ruoska
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK
Tenet tuli telkkaristakin lauantai-iltana ja sitä seuratessa oli tosiaankin aivot kovilla. Hieno leffa, mutta vaatii kyllä todennäköisesti pari katselukertaa, ennen kuin kaikissa aikahypyissä pysyy perässä.
Tajusinpa muuten vasta nyt, että nämä Denzelin leffathan perustuu siihen kasarin Kutsukaa McCall tv-sarjaan! Ja sitten kun googlettelin enemmän asiasta niin löytyi, että joku uusi tv-sarja versiokin on olemassa, joka löytyy vielä Viaplaystä. Pääosassa tässä versiossa näyttää luonnollisesti olevankin.. Queen Latifah :D Kolme kautta tuotakin versiota näköjään tehty jo.
Viimeksi muokattu:
Itse en erityisemmin scifistä välitä, mutta mielestäni Looper (2012) on loistava. Leffa toimii alusta loppuun asti. Kannattaa katsastaa jos et ole nähnyt:
Tuon koneen lentoyhtiö on muuten Aalto Airlines. Huomasin, kun piti käydä lukemassa juoni läpi Wikipediasta kuvauksesi jälkeen (leffaa en aatellut katsoa).
Menolippu Mombasaan kirvoitti muistoja 20 vuoden takaa, mutta olihan se nyt vähän epäuskottavasti outoileva tekele, eikä lainkaan niin surullinen tai haikea kuin jollain tavalla tarkoitettiin. Sellaista melkein diippiä settiä kahden syöpäsairaan retkestä Suomessa. Toivoa, menetyksiä, unelmia, rakkautta ja rokkenrollia?
Epäuskottavuus tulee ehkä lähinnä kaikenlaisia kummallisia ratkaisuja pullistelevan ohjauksen osalta, kun toisinaan tuntui, että katsoisi jotain pastissia "todellisesta" amerikkalaisesta draamasta, jossa kukaan ei oikeasti käyttäytyisi siten kuin on ohjattu. Siihen kun sekoitetaan aitoa vahvaa suomalaista tv-tason halpuutta niin päästään lähelle sellaista oloa kuin olisi pää ruuvipuristimessa kaiken aikaa.
Vaan olihan siinä nyt hyvääkin. Genrenä tällainen löyhä road movie on sellainen, ettei sitä ihan kauhean pahasti voi munata, vaikka ei osaisikaan. Riittää jos sulla on muutama kohtuullisen luonteva näyttelijä, ja jonkin verran tuilla ostettua bensaa päästäksesi kuvaamaan erilaisia maisemia, niin saadaan tarvittava määrä sisältöä. Sinällään mitään draamaa ei näistä seikkailuista tule haettua, vaan katsoessa pitäisi saavuttaa sellainen mielentila, että koko universumi syleilee sinua.
Yleensä nämä tällaiset elokuvat eivät lopu hyvin, ja monesti kyse onkin vain jonkinlaisen tuskan kanavoimisesta ja lopulta sen ulos yrppäämisestä. Välillä tuntuu, että tuota oksennusta tulee ruudulle muutenkin kuin kuvainnollisesti. Huumoristakin voidaan olla montaa mieltä, mutta itse en aina välitä siitä näissä elokuvissa. Olen tosikko. Vakavuus kunniaan. Sanon yleensä ei tragikomedioille, koska niissä ei löydy hyvää tasapainoa.
Jollain kummallisella tavalla kuitenkin ihan ok-tasoinen muistelu, ja (heikommatkin) elokuvamuisteluthan ovat aina suositeltavia.
Epäuskottavuus tulee ehkä lähinnä kaikenlaisia kummallisia ratkaisuja pullistelevan ohjauksen osalta, kun toisinaan tuntui, että katsoisi jotain pastissia "todellisesta" amerikkalaisesta draamasta, jossa kukaan ei oikeasti käyttäytyisi siten kuin on ohjattu. Siihen kun sekoitetaan aitoa vahvaa suomalaista tv-tason halpuutta niin päästään lähelle sellaista oloa kuin olisi pää ruuvipuristimessa kaiken aikaa.
Vaan olihan siinä nyt hyvääkin. Genrenä tällainen löyhä road movie on sellainen, ettei sitä ihan kauhean pahasti voi munata, vaikka ei osaisikaan. Riittää jos sulla on muutama kohtuullisen luonteva näyttelijä, ja jonkin verran tuilla ostettua bensaa päästäksesi kuvaamaan erilaisia maisemia, niin saadaan tarvittava määrä sisältöä. Sinällään mitään draamaa ei näistä seikkailuista tule haettua, vaan katsoessa pitäisi saavuttaa sellainen mielentila, että koko universumi syleilee sinua.
Yleensä nämä tällaiset elokuvat eivät lopu hyvin, ja monesti kyse onkin vain jonkinlaisen tuskan kanavoimisesta ja lopulta sen ulos yrppäämisestä. Välillä tuntuu, että tuota oksennusta tulee ruudulle muutenkin kuin kuvainnollisesti. Huumoristakin voidaan olla montaa mieltä, mutta itse en aina välitä siitä näissä elokuvissa. Olen tosikko. Vakavuus kunniaan. Sanon yleensä ei tragikomedioille, koska niissä ei löydy hyvää tasapainoa.
Jollain kummallisella tavalla kuitenkin ihan ok-tasoinen muistelu, ja (heikommatkin) elokuvamuisteluthan ovat aina suositeltavia.
YleTeeman elokuvafestivaali tulee taas. Ylen saitilta kattaus kuvauksineen: Shhh! Ennio Morricone, Sparks, Werner Herzog, David Lynch, Drive My Car, Annette, Monos – Teeman elokuvafestivaalilla kuunnellaan elokuvia ja niiden tekijöitä
Kaikki muu on nähty paitsi nuo henkilökuvadokkarit, joista vain Morricone katsottu. Suositus kaikelle. Monos voi olla vähän hankittu maku ja Annette tuskin menee kylmänä ilman Sparks Brothers -dokkaria, tai aiempaa tietoa noista musisoijista. Omalta kohdalta tietysti jäi viikko vähän pannukakuksi tänä vuonna.
Kaikki muu on nähty paitsi nuo henkilökuvadokkarit, joista vain Morricone katsottu. Suositus kaikelle. Monos voi olla vähän hankittu maku ja Annette tuskin menee kylmänä ilman Sparks Brothers -dokkaria, tai aiempaa tietoa noista musisoijista. Omalta kohdalta tietysti jäi viikko vähän pannukakuksi tänä vuonna.
Viimeksi muokattu:
Killers of the flower moon oli tunnelmaltaan erinomainen elokuva.
Ekat 2/3 leffasta Leo veti kuuluisan tasaista suorittamistaan mut viimeisellä kolmanneksella nousi tappelemaan miespääosa-oscarista Cillian Murphyn kanssa.
Naispääosapystin voi jo nyt antaa Lily Gladstonelle. Naisen puhetyyli/tapa/ääni oli lumoavan hypnoottista.
Kyllä mä melkein nostaisin tämän sinne Scorsesen yläkategoriaan, ehkä siihen kärkirainojen taakse heti kyttäämään.
Ekat 2/3 leffasta Leo veti kuuluisan tasaista suorittamistaan mut viimeisellä kolmanneksella nousi tappelemaan miespääosa-oscarista Cillian Murphyn kanssa.
Naispääosapystin voi jo nyt antaa Lily Gladstonelle. Naisen puhetyyli/tapa/ääni oli lumoavan hypnoottista.
Kyllä mä melkein nostaisin tämän sinne Scorsesen yläkategoriaan, ehkä siihen kärkirainojen taakse heti kyttäämään.
AlapaanKarvaaja
Jäsen
Killers of the Flower Moon oli kyllä hyvä, vaikka ei ihan ehkä Scorsesen kärkihevosia olekaan. Elokuvan pituus oli ihan oikeutettu ja nimenomaan sen takia tarina saatiin kerrottua hyvin. Loppu oli ehkä hieman laimea siihen nähden, kun penkillä oli istunut jo kolme ja puoli tuntia. En sanoisi että hätiköity, mutta jotakin siitä jäi puuttumaan. Ei samanlaista tykistystä kuin Scorsesen monissa aiemmissa elokuvissa.
Vuoden parhaimpia, ellei paras elokuva. Leo on aina taattua laatua, ja De Niro vetää rutiinilla hyvän roolin.
Vuoden parhaimpia, ellei paras elokuva. Leo on aina taattua laatua, ja De Niro vetää rutiinilla hyvän roolin.
Viimeksi muokattu:
Hyvä kun sanoit.
Tuli nyt tarkastettua tämä ja olihan toi nyt tosi hyvä. Tunnelma melko ahdistava ja muutama melko mielikuvituksellinen ratkaisu kuolemien suhteen.
Melkoinen sissi joo ja kesti kyl aika paljon rankaisua pysyen silti toimintakykyisenä.
Aatami Korpi selvisi ainakin miinojen ja dynyn räjähdyksistä, luodeista, sirpaleista, aika rankaltakin pieksennältä, lentoturmalta ja hirttämiseltä. Eikä valittanut sanallakaan. Paitsi ihan vähän sit lopussa.
Todella asiallinen toi chapterointi-meininki elokuvassa ja luku 6 nimen kohdalla kyllä repesin vähän ja väittäisin etten ole ainoa.
Toivottavasti tulee jatko-osa.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tuottaja kertoi Tampereen Bisnes ja kulttuuri tapahtumassa, että jonkinnäkönen franchise ois tarkotus pyrkiä tekemään. Onko se sitten jatko-osien muodossa vai "samaan maailmaan" sijoittuvissa leffoissa, ei vielä osannut sanoa. Ohjaaja/käsikirjottajalla Helanderilla on kuulemma jo työnalla ainakin jatko..
Amerikan jakelija ainakin uskoo tähän ja rahotus on ilmeisen kunnossa. Sano myös ettei mihinkään leffaprojektiin ole koskaan saanut näin helposti rahtusta kasaan kuin Sisuun ja ettei mikään leffa ole yleensä valmistunut ideasta leffaksi kolmessa vuodessa kuten Sisu... ja piti isona asiana, että kansailnväliseen jakeluun pystytiin pitään nimi "Sisu" vaikka välilä oli amerikanpäästä ehdoteltu käännösnimeä tai jotain...
Paljon oli hyvää juttua, mutta osasta pyysi, ettei levitellä ulospäin (Lionsgate vaateita jne.)
Pekka ja Pätkä salapoliiseina: En yleensä ole suuri komedialeffojen ystävä. Mausteena komedialliset ainekset tekevät kyllä ihan terää minkä tahansa genren edustajassa, mutta mielestäni jokaisessa tarinassa tulee mielenkiinnon vangitakseen olla riittävästi myös asiallista sisältöä, ja huumoristakin tulee usein melkoisen tekemällä tehtyä, jos sitä pitää väkisin joka kohtaukseen tuutata. Tietyistä vanhoista kotimaisista hupailuista (ainakin näistä Pekka ja Pätkä -pätkistä ja Komisario Palmuista) on silti jäänyt lämpimät muistot – noita katseltiin lapsuudessani ihan koko perheen voimin. Sain itse asiassa jokunen vuosi sitten lahjaksi Pekka ja Pätkä -leffojen kokoelman, jotta voisin verestää vanhoja muistoja, mutta silloin niiden katsominen ei syystä tai toisesta ottanut oikein tuulta purjeisiinsa. Viime perjantaina satuin kuitenkin harvinaista kyllä television ääreen keskellä päivää ja silmiini osui Masa Niemen ja Esa Pakarisen pärstät. Ei kun katsomaan.
Kuten vanhojen suosikkiasioiden kanssa tapaa toisinaan käydä, tämäkään ei valitettavasti tehnyt kummoista vaikutusta enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. En kyllä muista, olinko juuri tätä kyseistä Pekka ja Pätkä salapoliiseina -filmiä koskaan aiemmin katsonutkaan, mutta joka tapauksessa. Osasyynä latteaan kokemukseen saattoi tosin olla sekin, että minulta jäi nyt näkemättä parikymmentä kriittistä minuuttia leffan alusta, enkä siksi tahtonut oikein päästä kärryille, että miksi kummassa Pekka ja Pätkä ylipäätään tekivät lähtöä ensin Amerikkaan ja sitten vaatimattomammin Saimaan risteilylle. Hiljalleen alkoi valjeta, että ilmeisesti he yrittivät mukamas salapoliiseina etsiä jonkun tyypin kadoksissa ollutta poikaa. Juoni lähti edetessään keriytymään niin satumaisen epäuskottavien sattumusten kautta, että en sulata moista edes tällaisessa kevyessä hyväntuulenviihteessä. Mitä itse asiaan eli huumoripuoleen tulee, niin se puolestaan tahtoi jäädä junnaamaan hiukan paikoillaan. Legendaariset ”Asiahan ei minulle kuulu” - ja ”Minä vaan kysyn” -hokemat olivat kyllä aikansa ratkiriemukkaita, mutta alkoivat pian tulla korvista ulos, kun niitä viljeltiin joka ikisessä Masan Niemen repliikissä riippumatta siitä, sopivatko ne edes millään tavalla asiayhteyteen. Eli homma meni vähän turhan yli siinäkin suhteessa. Oli tuossa elokuvassa silti varsin hauskojakin kohtauksia – esimerkiksi vauvaksi tekeytynyt Pätkä polttelemassa muina miehinä sikaria oli aika hulvaton kuvaelma. Masa Niemen roolityö on muutenkin aina viehättänyt minua, sillä kaikenlaisista hulluista naamanväänteistään huolimatta hän ei kuitenkaan sortunut liikaa komedianäyttelijöiden helmasyntiin eli yliampuvuuteen. Esa Pakarisen näyttelemisessäkään ei varmasti oikeasti ollut mitään kummempaa vikaa, mutta ärsyttävä murre ja roolihahmon ärsyttävä puupäisyys estävät ainakin minua nauttimasta täysin rinnoin hänen roolisuorituksestaan. Tässä elokuvassa pääkaksikon välistä dynamiikkaa oli tosin virkistävästi heitetty välillä nurinniskoin, eli Pätkä hölmöili ja Pekka toimikin yllättäen järjen äänenä.
Noin muuten leffa ei tosiaan oikein kolahtanut, mutta haluaisin uskoa että tämä oli vain keskimääräistä heikompi Puupää-filmi, eli ehkä noita tulee jatkossakin väijyttyä ainakin jos samalle kanavalle sattuu.
Kuten vanhojen suosikkiasioiden kanssa tapaa toisinaan käydä, tämäkään ei valitettavasti tehnyt kummoista vaikutusta enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. En kyllä muista, olinko juuri tätä kyseistä Pekka ja Pätkä salapoliiseina -filmiä koskaan aiemmin katsonutkaan, mutta joka tapauksessa. Osasyynä latteaan kokemukseen saattoi tosin olla sekin, että minulta jäi nyt näkemättä parikymmentä kriittistä minuuttia leffan alusta, enkä siksi tahtonut oikein päästä kärryille, että miksi kummassa Pekka ja Pätkä ylipäätään tekivät lähtöä ensin Amerikkaan ja sitten vaatimattomammin Saimaan risteilylle. Hiljalleen alkoi valjeta, että ilmeisesti he yrittivät mukamas salapoliiseina etsiä jonkun tyypin kadoksissa ollutta poikaa. Juoni lähti edetessään keriytymään niin satumaisen epäuskottavien sattumusten kautta, että en sulata moista edes tällaisessa kevyessä hyväntuulenviihteessä. Mitä itse asiaan eli huumoripuoleen tulee, niin se puolestaan tahtoi jäädä junnaamaan hiukan paikoillaan. Legendaariset ”Asiahan ei minulle kuulu” - ja ”Minä vaan kysyn” -hokemat olivat kyllä aikansa ratkiriemukkaita, mutta alkoivat pian tulla korvista ulos, kun niitä viljeltiin joka ikisessä Masan Niemen repliikissä riippumatta siitä, sopivatko ne edes millään tavalla asiayhteyteen. Eli homma meni vähän turhan yli siinäkin suhteessa. Oli tuossa elokuvassa silti varsin hauskojakin kohtauksia – esimerkiksi vauvaksi tekeytynyt Pätkä polttelemassa muina miehinä sikaria oli aika hulvaton kuvaelma. Masa Niemen roolityö on muutenkin aina viehättänyt minua, sillä kaikenlaisista hulluista naamanväänteistään huolimatta hän ei kuitenkaan sortunut liikaa komedianäyttelijöiden helmasyntiin eli yliampuvuuteen. Esa Pakarisen näyttelemisessäkään ei varmasti oikeasti ollut mitään kummempaa vikaa, mutta ärsyttävä murre ja roolihahmon ärsyttävä puupäisyys estävät ainakin minua nauttimasta täysin rinnoin hänen roolisuorituksestaan. Tässä elokuvassa pääkaksikon välistä dynamiikkaa oli tosin virkistävästi heitetty välillä nurinniskoin, eli Pätkä hölmöili ja Pekka toimikin yllättäen järjen äänenä.
Noin muuten leffa ei tosiaan oikein kolahtanut, mutta haluaisin uskoa että tämä oli vain keskimääräistä heikompi Puupää-filmi, eli ehkä noita tulee jatkossakin väijyttyä ainakin jos samalle kanavalle sattuu.
Katsoin Don Siegelin ohjaaman Escape from Alcatrazin pitkästä aikaa. Laatuleffa vuodelta 1979. Pääosassa Clint Eastwood, joka sanoi joskus hieman lavean tuntuisesti, että oppi kaiken ohjaamisesta Siegeliltä, vaikka olihan häntä sitä ennen ohjannut myös muuan Sergio Leone. Siegel kyllä Eastwoodin omien ohjausten suhteen on aika ilmiselvä vaikute, niin paljon samaa on ohjaustyylissä.
Ja tällaista elokuvaa ajatellen Siegel on oikea mies ohjaamaan, koska hänen ei-nyt-minimalistinen mutta jämäkkä ja vähäeleinen tyyli sopii konstailemattomaan vankilaleffaan mainiosti. Varsinkin kun kyse on Alcatrazista, jossa ei vangilla juuri lusimisen lisäksi mitään muuta järkevää tekemistä välttämättä ollut. Ne sellitkin ovat todella pieniä, joten ei ihme, vaikka olisi mökkihöperöitä ollut mökki täynnä. Kouriintuntuva meininki, kun tuntuu itselläkin jopa klaustrofobiselta katsoessa. Paljon elokuvassa alleviivataankin sitä, että aikaa on miettiä. Tätä lusimisen tuntua ei yleensä tuoda erityisesti esiin, paitsi ehkä jossain originaalissa Papillonissa, joka minulla tuossa odottaa myös katselua.
Eastwood on tässä jo melkein 50-vuotias, mikä kertoo paljon siitä kuinka vanhana läpimurto aikanaan tapahtui ja kuinka vanhana monet hänen toimintapätkistään tehtiin. Eli Eastwood toimi esikuvana jo kauan ennen 80-luvun puolivälin buumia. Toki tämä vankilaleffa on enempi draamallinen jännäri kuin toiminta, mutta kuitenkin sellainen omalla tavallaan vauhdikas elokuva, jossa on vahva miespääosa ja jonkinlainen pahis ( = vankilajohtaja) kaikkea vaikeuttamassa.
Kannattaa ehdottomasti katsoa tämä Escape from Alcatraz, jos ankara vankilaympäristö kolahtaa. Alcatraz on jotenkin sellainen kuvauspaikka, jonne pitäisi ihan livenäkin päästä visiitille joskus. Eihän sitä tiedä, jos joskus niin hienosti pääsisi käymään!
Ja tällaista elokuvaa ajatellen Siegel on oikea mies ohjaamaan, koska hänen ei-nyt-minimalistinen mutta jämäkkä ja vähäeleinen tyyli sopii konstailemattomaan vankilaleffaan mainiosti. Varsinkin kun kyse on Alcatrazista, jossa ei vangilla juuri lusimisen lisäksi mitään muuta järkevää tekemistä välttämättä ollut. Ne sellitkin ovat todella pieniä, joten ei ihme, vaikka olisi mökkihöperöitä ollut mökki täynnä. Kouriintuntuva meininki, kun tuntuu itselläkin jopa klaustrofobiselta katsoessa. Paljon elokuvassa alleviivataankin sitä, että aikaa on miettiä. Tätä lusimisen tuntua ei yleensä tuoda erityisesti esiin, paitsi ehkä jossain originaalissa Papillonissa, joka minulla tuossa odottaa myös katselua.
Eastwood on tässä jo melkein 50-vuotias, mikä kertoo paljon siitä kuinka vanhana läpimurto aikanaan tapahtui ja kuinka vanhana monet hänen toimintapätkistään tehtiin. Eli Eastwood toimi esikuvana jo kauan ennen 80-luvun puolivälin buumia. Toki tämä vankilaleffa on enempi draamallinen jännäri kuin toiminta, mutta kuitenkin sellainen omalla tavallaan vauhdikas elokuva, jossa on vahva miespääosa ja jonkinlainen pahis ( = vankilajohtaja) kaikkea vaikeuttamassa.
Kannattaa ehdottomasti katsoa tämä Escape from Alcatraz, jos ankara vankilaympäristö kolahtaa. Alcatraz on jotenkin sellainen kuvauspaikka, jonne pitäisi ihan livenäkin päästä visiitille joskus. Eihän sitä tiedä, jos joskus niin hienosti pääsisi käymään!
Jim Carreyn paras rooli on/oli ehdottomasti elokuvassa Gable Guy vuodelta 1996, joka tuli katsottua varmaan vuokrakasetilta viimeksi. Leffassa hän näyttelee hieman masentuneen oloista maksutelevisiokanavien asentajaa, joka kehittää yhtä asiakastaan kohtaan melko rajun pakkomielteen. Matthew Broderick on asiakkaan rooliin ihan hyvä castaus, vaikka en normaalisti miehen hiirimäisestä olemuksesta perusta. Kasarilla näytteli jossain elokuvissa sliipattua teiniä, mikä on jäänyt negatiivisesti mieleen.
Carrey kaapelimiehen roolissa onkin alkuun hauska, mutta pian esitys muuttuu jopa (positiivisella tavalla) raivostuttavaksi. Tämä johtuu paljolti siitä, että moni kohtaus on suunniteltu saamaan (mies)katsoja suunniltaan ihan sillä, että jengi käyttäytyy typerästi. Ei siis varsinaisesti vituta, paitsi se, että tuon tekijöiden raivostuttamispyrkimyksen tunnistaa hieman helpoksi. Mutta Carreyssä on tietyssä linjassa tuo pahiksen ja hyviksen samanaikainen esittäminen, sillä eihän tällaista elokuvaa voida täysin aikuisille tehdä, katsojien koostuessa myös nuorisosta. Kompromissiä tai kosiskelua en tässä näe, koska onhan tuo pahispuoli parhaimmillaan varsin ahdistavasti tehty.
Tässähän on paljon myös sellaista jopa pelokasta tölvimistä ja ennustelua kehitystä kohtaan, mikä kyllä jossain muodossa on toteutunutkin. Netti on vaan isompi paha tässä meidän nykyisen maailman yhtälössä kuin tv. Ihan hauskaa ysäriajankuvaa siis näiltä osin!
Carrey kaapelimiehen roolissa onkin alkuun hauska, mutta pian esitys muuttuu jopa (positiivisella tavalla) raivostuttavaksi. Tämä johtuu paljolti siitä, että moni kohtaus on suunniteltu saamaan (mies)katsoja suunniltaan ihan sillä, että jengi käyttäytyy typerästi. Ei siis varsinaisesti vituta, paitsi se, että tuon tekijöiden raivostuttamispyrkimyksen tunnistaa hieman helpoksi. Mutta Carreyssä on tietyssä linjassa tuo pahiksen ja hyviksen samanaikainen esittäminen, sillä eihän tällaista elokuvaa voida täysin aikuisille tehdä, katsojien koostuessa myös nuorisosta. Kompromissiä tai kosiskelua en tässä näe, koska onhan tuo pahispuoli parhaimmillaan varsin ahdistavasti tehty.
Tässähän on paljon myös sellaista jopa pelokasta tölvimistä ja ennustelua kehitystä kohtaan, mikä kyllä jossain muodossa on toteutunutkin. Netti on vaan isompi paha tässä meidän nykyisen maailman yhtälössä kuin tv. Ihan hauskaa ysäriajankuvaa siis näiltä osin!
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind).
erinomasessa kässärissä ja ohjauksessa loistava suoritus näyttelijälle hyvin epätyypillisessä roolissa.
Hyvä elokuva kyllä, mutta toisaalta ymmärrän miksi sai voimakastakin kritiikkiä Osageilta. Varsinkin elokuvan loppupuolella tarina kääntyy enemmän Burkhartin ja Halen välisen suhteen käsittelyyn ja Osaget ja heidän heimonsa kohtalo jäävät aika sivurooliin.
Di Caprio oli totutun hyvä mutta De Niro ei ehkä ollut minusta ihan parhaimmillaan vaan vetäisi aika tasapaksun rutiinisuorituksen. Ehkä tuosta Halesta olisi saanut vähän enemmänkin irti. Elokuvan parhaan suorituksen tekee minusta Lily Gladstone Mollien roolissa, ja pitäisin vähintäänkin Oscar-ehdokkuutta aika varmana. Paljon oli myös hyviä, pienehköjä sivurooleja kuten Ty Mitchell John Ramseyna.
Scorsesen leffat kertovat monimutkaisista(joskus enemmän, joskus vähemmän) pahiksista ja Osagojen rooli tuossa oli aikalailla mustavalkoinen uhrin rooli kun mielenkiinto löytyi DiCaprion hahmosta.
Jossain näin hyvän clipin jossa joku alkuperäiskansaheebo sanoi että Scorsese toi hyvin heidän puolensa esiin mutta jos leffa pitäisi tehdä heidän näkökulmastaan niin elokuvantekijän pitäisi olla heimolainen.
Netflixistä löytyi hyvä todella pienen budjetin eräleffa Land (2021).
Robin Wright näyttelee ohjaamassaan elokuvassa naista, joka muuttaa keskelle vuoristoista erämaata mökkiin kauaksi kaikesta. Ei voisi elokuva paljoa paremmin alkaa, mutta kyllähän ne hommat alkavat odotetusti mennä jossain vaiheessa pieleen. Pääosin siksi, ettei ole mitään mukavuuksia ja sivistyksen parissa kasvanut ihminen ei välttämättä omaa tarvittavia taitoja hyvin alkeellisissa oloissa selviytymiseen, vaikka intoa ja energiaa olisikin. Ehkä nuo ovat vääriä sanoja kuvaamaan naisen asennetta, koska hän on jo alussa melko riutuneen oloinen.
Leffa on vähän kuin uteliaan askel kohti tuntematonta. Mitään ylimääräistä ei ole, vaan asetelmassa nainen ja mökki on hyvä tarinan alku. Naisen käytöksestä käy selville, että jotain paetaan ja prosessoidaan. Aina kaikkea ei voi kohdatakaan noin vain, varsinkaan surua. Me ihmiset olemme niin (rasittavalla tavalla) tunteellisia, että iloa seuraa aina väistämättä jossain vaiheessa suru. Se kulkee sykleissä. Elämää seuraa kuolema. Kuolemaa seuraa elämä. Tältä pohjalta ihmisten soisi muistavan olevan armollisia itselleen, sillä aika harvaa asiaa me todella hallitsemme.
Toki elokuvaa voi katsoa myös yksinkertaisena synkkänä metsäseikkailuna ja koruttomana selviytymistaisteluna luontoa vastaan, mutta itse saan tästä eniten irti naisen pakenemismotivaatiota miettiessä, jos kyseessä on sananmukaisesti edes pakeneminen. Syyt luontoon muuttamisessa voi pääpiirteittäin kyllä arvata piankin, mutta leffa ei lässähdä, koska juuri Wrightin napakka ja periksiantamaton roolisuoritus pitää sitä pinnalla. Tämä on"realistista" pikkuelokuvaa, jossa raha ei määrittele missään vaiheessa lopputulosta. En nyt sanoisi, että kyseessä on RANKKA elokuva, mutta eihän näissä indie-pätkissä mitään riemua aina esitetä. Maisemat ovat tosin aika makeita katsoa, joten jos ei muuten, niin niiden puolesta seurattavaa riittää.
Robin Wright näyttelee ohjaamassaan elokuvassa naista, joka muuttaa keskelle vuoristoista erämaata mökkiin kauaksi kaikesta. Ei voisi elokuva paljoa paremmin alkaa, mutta kyllähän ne hommat alkavat odotetusti mennä jossain vaiheessa pieleen. Pääosin siksi, ettei ole mitään mukavuuksia ja sivistyksen parissa kasvanut ihminen ei välttämättä omaa tarvittavia taitoja hyvin alkeellisissa oloissa selviytymiseen, vaikka intoa ja energiaa olisikin. Ehkä nuo ovat vääriä sanoja kuvaamaan naisen asennetta, koska hän on jo alussa melko riutuneen oloinen.
Leffa on vähän kuin uteliaan askel kohti tuntematonta. Mitään ylimääräistä ei ole, vaan asetelmassa nainen ja mökki on hyvä tarinan alku. Naisen käytöksestä käy selville, että jotain paetaan ja prosessoidaan. Aina kaikkea ei voi kohdatakaan noin vain, varsinkaan surua. Me ihmiset olemme niin (rasittavalla tavalla) tunteellisia, että iloa seuraa aina väistämättä jossain vaiheessa suru. Se kulkee sykleissä. Elämää seuraa kuolema. Kuolemaa seuraa elämä. Tältä pohjalta ihmisten soisi muistavan olevan armollisia itselleen, sillä aika harvaa asiaa me todella hallitsemme.
Toki elokuvaa voi katsoa myös yksinkertaisena synkkänä metsäseikkailuna ja koruttomana selviytymistaisteluna luontoa vastaan, mutta itse saan tästä eniten irti naisen pakenemismotivaatiota miettiessä, jos kyseessä on sananmukaisesti edes pakeneminen. Syyt luontoon muuttamisessa voi pääpiirteittäin kyllä arvata piankin, mutta leffa ei lässähdä, koska juuri Wrightin napakka ja periksiantamaton roolisuoritus pitää sitä pinnalla. Tämä on"realistista" pikkuelokuvaa, jossa raha ei määrittele missään vaiheessa lopputulosta. En nyt sanoisi, että kyseessä on RANKKA elokuva, mutta eihän näissä indie-pätkissä mitään riemua aina esitetä. Maisemat ovat tosin aika makeita katsoa, joten jos ei muuten, niin niiden puolesta seurattavaa riittää.
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy