Kommentoin itsekin nopeasti tätä. Ohisalon tapauksessa riittänee kun vilkaisee vaatimatonta äänimäärää, joka jäi Helsingissäkin kolmen muun Vihreän taakse, vaikka pääsi puoluejohtajana ja sisäministerinä olemaan eniten esille. Ei kovin iso mandaatti pätevyydelle. Marin taas keskittyi niin paljon omaan populistiseen imagopolitiikkaan, että iso osa hänen äänistään on varmasti tullut hänen imagolleen, ei poliittisille näkemyksille, siksi en usko äänestäjien olevan kovin valveilla siitä, minkälaista politiikkaa hän oikeasti edustaa. Jotkut varmasti ovat, mutta useimmille riittää imago ja oikea puolue.
Ei hän ole koskaan tainnut olla mikään kovin vetovoimainen poliitikko. Muistuttaa tietyllä tavalla Orpoa, joka sai myös surkean äänisaaliin. Mielestäni pätevyys on kuitenkin eri asia kuin suosio, ja pidin esim. Orpoa ihan pätevänä ministerinä aikoinaan.
Minä taas uskon, että ovat. En näe Marinin toimintaa kovin dramaattisena, ja oikeastaan hän on toiminut juuri niin kuin odotinkin (pl. muutamat Twitter-viestit).
Olet ihan oikeassa. Itse en ole kuitenkaan pitänyt Ohisaloa kovin pätevänä ministerinä. Tai jos olen rehellinen, niin pätevä on väärä sana. Ohisalo on edistänyt Vihreiden asemaa erilaisin poliittisin virkanimityksin ja ollut ihmisoikeusasioissa aktiivinen - joka on hänelle itselleen se tärkein agenda, joten on hän saanut asioita aikaan. Mutta vastaavasti hän on antanut esimerkiksi käsittämättömän paljon Keskustalle periksi ympäristöasioissa, jonka olen itse kokenut olevan se Vihreiden ykkösidentiteetti. Uskon monen muunkin pitävän häntä eräänlaisena "troijalaisena", joka vie Vihreitä Vasemmistoliiton suuntaan, ja tämä heijastuu eräänlaisena epäpätevyytenä Vihreiden alkuperäistä agendaa kohtaa.
Poliittisten vastustajien antipatiat ovat selviö, mutta mielestäni Marin alkoi samalla käydä myös ideologista taistelua, joka toi hänelle kyllä uusia ääniä, mutta samalla myös uusia vastustajia. Se on henkilökohtaisen kannatuksen puolesta fiksua, koska vihaajat eivät vähennä äänisaalista (päinvastoin - vihaajien ylilyöntien kautta kohde saa usein vain lisää sympatiaääniä - suoraan Steve Bannonin pelikirjasta), mutta kansan etua puoluekentän ideologinen kärjistäminen ei aja, kuten Trumpin Amerikka osoitti.
Jos ajaa tiettyjen puolueiden näköistä politiikkaa, niin eipä siinä ideologisten kannanottojen välttelemisellä ole enää paljon merkitystä. Pääministerin ei tarvitse luopua jäsenkirjastaan. Meillä on punavihreä hallitus, ja se ei muuksi muutu, vaikka Marin mitä sanoisi tai olisi sanomatta. Eipä jotain Sipilääkään voinut oikein sanoa koko kansan johtajaksi tai porvarihallitusta koko kansan hallitukseksi. Toki vasemmistolaisista Marinin hallitus tuntuu varmaankin koko kansan hallitukselta, kun se kansa nähdään usein vain sinä samalla tavalla ajattelevana porukkana, ihan samoin kuin porvarihallitus tuntui porvarileirissä koko kansan hallitukselta.
/img-s3.ilcdn.fi/2bc3912a7bcfdbc2b71478a6bea34b28bf6593e7970832677bedc819777810e6.jpg)
www.iltalehti.fi
Pressan on muolesta aika "helppo" olla koko kansan presidentti, kun tosiaan valta vähäistä ja toimet ei kohdistu kehenkään. Lainausmerkit, koska mainitsemasi Halonen.. Niinistöllä esikuntineen paljon parempi ymmärrys, millaisista asioista ja miten pressan tulee kommentoida. Voi olla sekin, että Niinistön arvomaailma vain sopii mulle paremmin kuin Halosen.
Ymmärrän pointtisi. Itsestäni taas tuntuu ensimmäistä kertaa, että pääministeri ei edusta koko kansaa - vaan enemmänkin tiettyjä vähemmistöaatteita ja ideologioita, joita pyrkii edistämään eräänlaisen vastakkainasettelun kautta. Tarkennan. Minusta pääministeriys on ylin poliittinen virka, ja siksi siinä tulisi pysytellä mahdollisimman paljon politiikan ytimessä, vaikka muu kabinetti rönsyilisi politiikan ulkopuolelle. Sipilä keskittyi minusta todella hyvin politiikkaan, vaikka kulttuurialan edustajana se olikin itselleni epäsuotuisaa. Hän ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa profiloitumalla jonkin tietyn ideologian tai ihmisryhmän keulahahmoksi, vaan minulla oli aidosti sellainen fiilis, että hän yritti palvella myös minua, vaikken hänen keinoistaan olisi samaa mieltä. Puoluekirjasta ei siis tarvitse luopua, mutta pääministeryiden myötä edustuksen määrä kasvaa omasta eturyhmästä koko kansaksi.
Samaa mieltä tässäkin. Mutta jos kansalla pitäisi olla joku ideologinen johtaja, joka edustaa enemmistöä kansan arvomaailmasta, niin ehkä sen tulisi olla juuri presidentti? Siitähän me demokraattisesti äänestetään. Kansa ei ole äänestänyt Marinin ideologiaa valtion näyteikkunaan.
Nämä ovat subjektiivisia mielipiteitä. En minä koe Niinistöä miksikään johtajakseni. Miksi ylipäätään kansalla pitäisi olla joku johtaja (jolla ei ole edes valtaa)? Onko osa kansalaisista niin auktoriteettiuskoisia? Eikö riitä, että presidentti on jonkinlainen edustuksellinen komeljanttari, joka kerran vuodessa järjestää isot juhlat, osallistuu pienempiin valtiollisiin tilausuuksiin ja uutena vuotena pääsee telkkariin puhumaan.
perustuslakiblogi.wordpress.com
Jos olet johdonmukainen, niin et varmaan sitten kokenut Halostakaan johtajaksesi, eikö niin? Ihan yhtä tarpeellinen tai tarpeeton se presidentti oli silloinkin.
En koe ketään poliitikkoa johtajakseni tämän puoluekannasta, persoonasta tai asemasta riippumatta. Sen verran vapaa ihminen olen.
www.verkkouutiset.fi
Varmasti näin jostain näkökannasta onkin mutta kokonaiskuvassa edes samaan pääseminen on kiven alla.
www.hs.fi
En nyt pitäisi epäonnistumisena sitä, että Halonen oli mittausten mukaan presidenttikautenaan suositumpi kuin yksikään aiempi presidentti. Niinistön charmi on tainnut purra vielä paremmin.
