Naisasiat

[Tinke-80]

Sorry, pakko oli poistaa. Koska syyt.

 

[William Murderface]

Jos joku osaisi neuvoa miten tästä suosta päästään ylös niin että parisuhde pysyyy kasassa?

Ehkä ihan ekana koittaisin hoitaa tuota stressiä jotenkin. Pieni breikki lapsenteosta, muiden vaihtoehtojen pohtiminen kuten keinohedelmöitys tai adoptio. Siis ihan vaan ajatuksen tasolla, että on muitakin tapoja saada jälkikasvua. Josko se hiukan rauhottaisi aivokääpiötäsi.
Meillä kesti keskimmäisen alkuun saattamisessa hiukan pidempään, kuin ekan kanssa. Käytiin testeissä, joiden perusteella mitään ongelmaa ei ollut. Tämän jälkeen vaimo alkoi seuraamaan kiertoaan aika tarkkaan, merkkasi kalenteriin kuukautisten alkamisen ja käytti apteekista saatavia "tikkuja" sen määrittämiseen, koska munasolu olisi irtoamasssa. Näiden perusteella saatiin selville optimaaliset päivät ja sitten pantiin tarmokkaasti.
Tsemppiä vielä ja toivottavasti tästä tuli vähän uutta näkökulmaa vittumaiseen tilanteeseenne.

 

[Draco]

Ahdistaa.

Tässä valossa joku nuoren miesoletetun hattaranmakuiset pilvilinnake haihattelut ovat minusta ehkä vähän huvittavia. Ei toki millään pahalla nuorta miestä kohtaan, mutta hanki oikeita ongelmia.

Pitänee avata itsekin oma suunsa ja kertoa yksi päinvastainen psykologia tähän lapsihommaan. Itse kasvoin niin, että äitini kuoli jo kun olin 11-vuotias sairauteen ja oltiin sitten isän kanssa kaksin, ei sisaruksia. Kasvoin maailmassa, jossa omaa aikaa oli, oppi keksimään itselleen tekemistä ja viihtymään, vaikka oli yksinkin. No sitten ikävuosina 20-30 oli muutamat pitemmät parisuhteet, joissa lapsen teko ei pahemmin tullut mieleen, eikä eteen. Varmaan suhteesta itsestään puuttui jotain ja molemmilta osapuolilta halua lähteä moiseen. No nyt sitten lopulta, kun on vieressä ihminen, jonka kanssa uskon voivani vanheta ja ollaan lähellä neljääkymppiä ja varmaan jo aika myöhässäkin asian suhteen, olen alkanut ajatella, että nyt meillä on vielä mahdollisuus, että kadumme varmaan, jos emme edes yritä. Emäntä on samoilla linjoilla, eli nyt yritetään.

Mutta silti en suhtaudu tähän helvetisti odottaen ja pakonomaisesti, vaan niin, että jos tulee, niin sitten tulee. Vaikka ei tulisi, niin ei elämä ole pilalla, ainakin tuli kokeiltua silloin, kun vihdoin alkoi tuntua, että voisi.

Sanon senkin ihan suoraan, että varsinkin se paskavaippa-valvomisrumba on jotain, minkä voisin sivuuttaa siitä heti ihan suosiolla, en minä sitä tässä odota yhtään. Sitä odotan, jos saadaan, kun lapsi alkaa ajatella omilla aivoilla. Omasta ajasta luopuminen lienee kovin testi, mihin olen tähän asti joutunut, jos saadaan. Voisi ajatella, että olen itsekäs ja myönnän, että olenkin, koska en pyyteettömästi ole valmis luopumaan omasta sen toisen uuden ihmisen tähden.

Mutta tässä sitten pamahtaa sinulle @Tinke-80, itsekkäitä olette tekin. Olette kuin lapset karkkikaupassa, kun ette lasta saa ja se tuntuu olevan kaiken loppu. Sehän kuulostaa siltä, että haluaisitte jotain vain itsellenne. Ei se lapsen teko taida kumminkaan koskaan olla asia, että kun halutaan, niin vaan hommataan. Tulee, jos niin käy. Minäkin toki olen päättänyt lähteä lapsen tekoon, koska haluan siitä jotain myös itselleni. Mutta silti ajattelen myös niin, että siinä sitten syntyy jotain tähän maailmaan, joka ei loppupelissä ole minun, varsinkaan sitten kun on valmis lähtemään rakentamaan omaa elämäänsä.

@madeOFspade sinua varmaan taas eniten risoo, että emäntäsi on tavalaan jo päättänyt puolestasi, että lisää lapsia ei enää tehdä. Ymmärrän siinä sinua, koska toisin päin, minulta saisi heti monoa nainen, joka yksin olisi päättänyt molempien puolesta, että sellainen tehdään. Silti sinullekin ohje, että mieti laajemmalla kulmalla, mieti, mitä sinulla jo on. Kaikki ei ehkä tunnukaan niin pahalta, kun laajennat vähän omien näkökulmiesi spektriä.

Ja loppuun, ketään en halua näillä loukata, mutta oli selvästi tilaa vielä tällaiselle näkökulmalle tässä.

 

[Knox]

Tiedän parikin tapausta jossa lasta ei ole kuulunut, vaikka on kuinka yritetty. Kovan stressin, suorittamisen ja muiden paineiden jälkeen on nostettu kädet pystyyn, luovutettu ja yhtäkkiä ollaankin raskaana.

Molemmissa tapauksissa stressi ja "pakko/halu" saada lapsi on ollut negatiivinen tekijä. Näiden poistuttua lapsi on ilmoittanut tulostaan muutaman kuukauden sisään.

Tsemppiä kaikille jotka asian kanssa painivat.

 

[madeOFspade]

Ei ole väärin unelmoida, eikä siitä pidä syyllistää itseään. Paljon hölmömmistä asioistakin on unelmoitu.

En yritä syyllistää sinua mitenkään, koska koen oikeasti sympatiaa, mutta yritän tuoda vähän toista näkökulmaa. Sä rakastat vaimoasi ja lastasi. Vaimosi rakastaa takaisin. Kukaan teistä kolmesta ei halua luopua. Se on kaikista tärkeintä ja upeinta. Voi olla, että kuitenkin katkeroidut jos jatkat tässä tilanteessa. Sitä on mahdotonta ennustaa. Olette kuitenkin hakeneet apua ja sinä tiedostat tilanteen hyvin, vaikka se vaikeaa onkin.

Itse olen lähes täysin hedelmätön mies. Tämä on selvinnyt viimeisen parin vuoden aikana kun lasta on yritetty ja hedelmöityshoitoihin tuhlattu rahaa toistakymmentä tuhatta. Kirjaimellisesti tekisin ihan kaiken jos voisin saada edes yhden lapsen. Voit kuvitella, että minuakin ahdistaa jatkuvasti.

En kerro tätä tosiaan syyllistääkseni sinua, vaan koska oikeasti ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Ahdistuneelta mieheltä toiselle ahdistuneelle miehelle.

Hienoa, että olette hakeneet apua. Olet varmaan pääsi sisällä ajatellut eri vaihtoehdot läpi ja tiedät mikä on järkevin, mutta ei varmaan helpoin ratkaisu. Joka tapauksessa ratkaisu vaatii työstämistä.

Kiitos vastauksesta.

Työtä tämä oma tilanne vaatii ja sen olen päättänyt, että ihan heti en ole luovuttamassa. Onko tässä silti edes kiire tekemään ratkaisuita. Oman pään kun pitää kasassa, niin siinä on jo hyvät lähtökohdat.

Ahdistuksen tilalla on ajoittain myös valtava onnellisuus kun sitä ymmärtää, että olemme perheenä kuitenkin todella tiivis kolmikko ja rakkaus on läsnä joka päivä.

Olen läheltä seurannut myös tuota lapsettomuutta ja täytyy sanoa, että siihen verrattuna tämä oma tilanteeni on pientä.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea jatkoon. Aihe on niin arka, etten osaa oikeastaan muuta järkevää sanoa. Tippa tulee linssiin kun ajattelee tilannettasi.

Tsemppiä ja rakkautta!

 

[D.A.D]

Tämä on ehkä pelottavin ketju minne kirjoittaa. Löytyy paljon tuttuja jotka tietävät kuka löytyy nimimerkin takaa. Noh, silti, pakko avautua vaikken ole varma onko tämä edes tähän ketjuun kuuluva. Heittäkää mua kivillä jos ei kuulu.

5 vuotta takana yhteistä taivalta, yksi lapsi ja asiat periaatteessa todella hyvin. Rakastan vaimoani, samaten mukulaa tottakai ja perheeni on minulle todella tärkeä. Saan mennä ja tulla, ei ole ongelmia harrastamisessa tai missään muussakaan. Hyvin toimii molempiin suuntiin, että sillon saa mennä ja viettää omaa aikaa jos haluaa. Eli ei ole toisessa kiinni roikkumista tms.

Sitten se ongelma, oikeastaan ainut ja se mikä johtaa tietenkin muihinkin ongelmiin lopulta.

Vaimolla mieli muuttunut lapsen jälkeen eikä hän halua enempää lapsia. Itsellä on haaveena ollut aina, 3-4 lasta. Nykyään riittäisi edes se yksi lisää...Ollaan puhuttu asiasta niin paljon, ettei siitä kohta pysty enää puhumaan. Ollaan käyty juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa ja käyty asioita läpi. Haluaisin välttää eron, koska periaatteessa minulla on kaikki hyvin. Samaten vaimo haluaa jatkaa yhdessä, mutta ymmärtää myös minua tässä asiassa.

Pelkään kuitenkin, että katkeroituuko sitä jos luopuu omasta unelmastaan? Jättää tavoittelematta sitä mistä on haaveillut jo kauan. Tuntuu, että ainoa keino saavuttaa oma haave on jatkaa erillään. Samaan aikaan kun järki puhuu niin sydän itkee verta. Olenko itsekäs mulkku jos lähden. Mitä jos ei siltikään pysty haaveitaan toteuttamaan vaikka lähtisi? Mitä jos vielä joskus vaimon mieli muuttuukin? Tuntuu tällä hetkellä että mulla on kaikki mitä voin toivoa ja samaan aikaan ei mitään.

Ahdistaa.

Vittu että osaa olla välillä vaikeaa. Sydän ja pää pelaa eri peliä.

Oppinut pelkäämään tätä kun tulee pimeys ja hiljaisuus, ajatukset pääsee valloilleen. Typerintä on se, että tässä syyllistää itseään. Miksi pitää haaveilla ja unelmoida.

Voi olla että kaikki menisi niin kuin kusi lautaa pitkin ja elo olisi pelkkää hymyä kaikille osapuolille.

Huonoimmassa tapauksessa asiat menisivät kuin suosikkijoukkueesi viime kausi. Lapsesi saisi mulkun isäpuolen ja ahdistavien kotiolojen vauhdittamana ajautuisi teini-iässä todella huonoille teille. Tulevien lastesi äiti paljastuisi alkuhuuman jälkeen nalkuttavaksi idiootiksi ja ennenpitkää huomaisit lastesi perineen luonteenpiirteensä äidiltään. Lopulta rupeaisit helpottamaan henkilökohtaista helvettiä Tapio-viinalla jonka seurauksena ajautuisit majailemaan sininauhan toimitiloihin.

Tosin kohdallasi aivan kaikki kauhukuvat eivät toteutuisi koska harmin määrä on vakio ja viime kaudesta taisi tulla jackpot.

Elämä on täynnä valintoja ja miessukupuolen vikoihin kuuluu, että voi pientä huonoa omaatuntoa potien vaihtaa perheonnen 600 kuutioiseen kawasakiin ja ilman tunnontuskia ysisataseen.

 

[Pulle Nah]

@Tinke-80

Ehdin lukea, ennen kuin poistit...

Kuulostaa hyvin stressaavalta tilanteelta, itse olen silloisen puolisoni kanssa käynyt "saman" helvetin läpi ja lopulta saimme kaksi koeputkilasta. Meillä ei loppujen lopuksi ollut edes muuta mahdollisuutta saada jälkeläistä kuin koeputkihommien avulla.

Muistan kyllä hyvin, miten stressaavaa oli tuo aika ja varsinkin silloin, kun ei vielä tiedetty, ettemme voisi saadakaan lasta perinteisellä menetelmällä. Joka kuukausi sai pettyä, kerta kerran jälkeen ja itseään soimasi, että mitä tein taas "väärin", kun en tullutkaan raskaaksi.

Syyn löytyminen ja hoitojen aloittaminen oli tavallaan vapauttavaa, se joka kuukautinen stressaaminen loppui ja seksistäkin hävisi pakkopullan maku. Hoidot sitten toki itsessään olivat rankkoja, ennen kaikkea henkisesti. Koko prosessi kesti neljä vuotta ennen ekaa lasta ja sitten siihen vielä kolme vuotta, kunnes toinenkin lapsi syntyi (välissä oli toki noin kahden vuoden tauko, kun esikoinen oli pikkuinen).

Nyt jos saisin sanoa tuon aikaiselle minulle jotain, minulle, joka stressasi hullun lailla asian takia, laski hedelmällisiä päiviä, harrasti "pakkoseksiä" pari vuotta, niin ehdottaisin, että pidä yhden ( tai useamman) kierron mittainen tauko koko asiasta, käytä ehkäisyä, niin ettei ajatuksissaankaan tarvi asiaa miettiä.

Tiedän, että tämä on haasteellista mutta koittaisin tietoisesti suunnata ajatuksia ja toimintaa ihan muihin asioihin, harrastuksiin esimerkiksi.

Ihan valtavasti sinulle ja puolisollesi voimia toivon :)

 

[Tinke-80]

@Draco En ota loukkaukseni sillä olen itse oikeassa elämässä erittäin suorapuheinen ja ehkä liiankin? Mutta arvostan sitä että sanotaan asiat niinkuin ne on, eikä jätetä jotain sanomatta koska jostoitoinennytloukkaantuu. Mutta tuo stressi lapsettomuudesta on vain osa tekijä, eräs hyvä ystävävi juo kovaa vauhtia itseään hengiltä ja tässä samalla olen ENE-dieetillä kun yritän tiputtaa painoa sairaalan ryhmän avulla. Eli tuo kaikki tekee minun pään sisälle hemmetinmoisen stressin. ja se laittaa pinnan kireälle. Ja sen takia vituttaa ihan kaikki mitä toinen sanoo. Ja häntä vituttaa kun minua vituttaa. Ja kierre on valmis.

 

[Patarouva]

@madeOFspade

Todella hankala tilanne, kun haaveet ja toiveet eivät kaikin puolin kohtaa.

En halua syyllistää sinua mitenkään ja olettekin hienosti puhuneet ja hakeneet apua yhdessä.

Olette olleet kuitenkin vasta 5 vuotta yhdessä, joten ongelmia ja ristiriitoja tulee hyvässäkin suhteessa vielä monta kertaa, ei välttämättä lapsen hankintaan, mutta joihinkin muihin asioihin liittyviä. Ratkaisevaa on, onko rinnallasi nyt se ihminen, jonka kanssa haluat elämäsi jakaa hyvässä ja pahassa.

Et voi varmasti tietää, vaikka vaimosi muuttaisi mielensä, saisitteko enää yhtään lasta. Teillä on nyt yksi lapsi. Se on tosiasia. Minkälaisen elämän haluat hänelle antaa? Enkä tarkoita, että vaikka eroaisitte, hänellä olisi huono elämä, mutta kannattaa kuitenkin tarkkaan pohtia asiaa.

Olet jo tullut asiassa vastaan ja nyt riittäisi yksikin lapsi lisää, kun alun perin halusit 3-4 lasta. Toisaalta painotit, että on kiva kun saa tulla ja mennä ja saa omaa aikaa, kun haluaa. Jos lapsia olisi useampi, asia voi vaikeutua. Näin ainakin naisen kohdalla monesti käy.
Lueskelin netistä taannoin keskusteluketjua, jossa muutama lapseton nainen sanoi, että jos saisin olla isä niin olisin varmaan hankkinut lapsia.

Toivotaan, että pääset sopuun itsesi kanssa.

 

[HPL76]

Nämä on kyllä vaikeita asioita parisuhteessa. Itse en ole juuri innostunut lasten hankkimisesta, mutta vaimon mielestä alkais olla aika. Olen kyllä monta kertaa maininnut, etten juuri pidä lapsista. Siskon muksuja on kiva tavata noin kerran vuodessa, mutta jos ne tuossa koko ajan pyöris...

Olemme tästä nyt puhuneet ja kyllä me molemmat ollaan sillä kannalla, että ainakin yritetään. Eipä tästä enää kumpikaan nuorene. Ei mua pelota tuleva vastuu - valmiiksi vaan vituttaa se unettomuus mikä siitä varmasti seuraa.

Eipä mulla tähän mitään elämänohjetta sen kummemmin ole. Keskustelemalla asiat yleensä selviää, suuntaan tai toiseen.

 

[madeOFspade]

-
@madeOFspade sinua varmaan taas eniten risoo, että emäntäsi on tavalaan jo päättänyt puolestasi, että lisää lapsia ei enää tehdä. Ymmärrän siinä sinua, koska toisin päin, minulta saisi heti monoa nainen, joka yksin olisi päättänyt molempien puolesta, että sellainen tehdään. Silti sinullekin ohje, että mieti laajemmalla kulmalla, mieti, mitä sinulla jo on. Kaikki ei ehkä tunnukaan niin pahalta, kun laajennat vähän omien näkökulmiesi spektriä.

Ja loppuun, ketään en halua näillä loukata, mutta oli selvästi tilaa vielä tällaiselle näkökulmalle tässä.

Ensiksi, toivon ettei kukaan loukkaannu erilaisista näkökulmista. Vaan tämä on oikeasti hienoa, että löytyy erilaisia näkökulmia keskusteluun ja olen kiitollinen siitä, että eri näkökulmia saa luettavaksi kun on itse ensin avautunut. :)

Tuo on osaltaan totta, että toinen on osaltaan asian jo päättänyt ja se tuntuu pahalta. Silti, ymmärrän vaimoani ja keskusteluissa olemme käyneet niitä läpi, että miksi mieli on muuttunut. Meillä on toiminut tuo kun on käyty juttelemassa säännöllisesti ammatti-ihmisen kanssa. Oppii ymmärtämään toisen puolta asiasta huomattavasti laajemmin kuin kotona käytyjen keskustelujen perusteella. Iso kynnys hakea apua, mutta se on sen arvoista.
Olen paljon yrittänyt panostaa siihen ajatukseen, että perheen pääluku saattaa jäädä tähän nykyiseen ja sillä mennään. Mitään ratkaisua en halua tehdä hätiköiden.

Voi olla että kaikki menisi niin kuin kusi lautaa pitkin ja elo olisi pelkkää hymyä kaikille osapuolille.

Huonoimmassa tapauksessa asiat menisivät kuin suosikkijoukkueesi viime kausi. Lapsesi saisi mulkun isäpuolen ja ahdistavien kotiolojen vauhdittamana ajautuisi teini-iässä todella huonoille teille. Tulevien lastesi äiti paljastuisi alkuhuuman jälkeen nalkuttavaksi idiootiksi ja ennenpitkää huomaisit lastesi perineen luonteenpiirteensä äidiltään. Lopulta rupeaisit helpottamaan henkilökohtaista helvettiä Tapio-viinalla jonka seurauksena ajautuisit majailemaan sininauhan toimitiloihin.

Tosin kohdallasi aivan kaikki kauhukuvat eivät toteutuisi koska harmin määrä on vakio ja viime kaudesta taisi tulla jackpot.

Elämä on täynnä valintoja ja miessukupuolen vikoihin kuuluu, että voi pientä huonoa omaatuntoa potien vaihtaa perheonnen 600 kuutioiseen kawasakiin ja ilman tunnontuskia ysisataseen.

:D Mahtava viesti. Tämä olisi voinut olla suoraan omalta näppäimistöltä. Jotakuinkin näin olen asian muotoillut myös joskus aiakanaan, ainoana erona oli 600 kuutioisen kawasakin tilalla kunnon vene.

Valintojen maailma. Olen tuonkin nähnyt, että vaihdetaan perhe siihen omaan onneen ja loppupeleissä sitä omaa onnea kestää vuoden pari ja sen jälkeen maistuu Tapio-viina ja lopulta käännetään kawasakin nokka kohti rekkaa.

@madeOFspade

Todella hankala tilanne, kun haaveet ja toiveet eivät kaikin puolin kohtaa.

En halua syyllistää sinua mitenkään ja olettekin hienosti puhuneet ja hakeneet apua yhdessä.

Olette olleet kuitenkin vasta 5 vuotta yhdessä, joten ongelmia ja ristiriitoja tulee hyvässäkin suhteessa vielä monta kertaa, ei välttämättä lapsen hankintaan, mutta joihinkin muihin asioihin liittyviä. Ratkaisevaa on, onko rinnallasi nyt se ihminen, jonka kanssa haluat elämäsi jakaa hyvässä ja pahassa.

Et voi varmasti tietää, vaikka vaimosi muuttaisi mielensä, saisitteko enää yhtään lasta. Teillä on nyt yksi lapsi. Se on tosiasia. Minkälaisen elämän haluat hänelle antaa? Enkä tarkoita, että vaikka eroaisitte, hänellä olisi huono elämä, mutta kannattaa kuitenkin tarkkaan pohtia asiaa.

Olet jo tullut asiassa vastaan ja nyt riittäisi yksikin lapsi lisää, kun alun perin halusit 3-4 lasta. Toisaalta painotit, että on kiva kun saa tulla ja mennä ja saa omaa aikaa, kun haluaa. Jos lapsia olisi useampi, asia voi vaikeutua. Näin ainakin naisen kohdalla monesti käy.
Lueskelin netistä taannoin keskusteluketjua, jossa muutama lapseton nainen sanoi, että jos saisin olla isä niin olisin varmaan hankkinut lapsia.

Toivotaan, että pääset sopuun itsesi kanssa.

Koen että nyt on rinnalla se THE puoliso. Ongelmia tulee pakostikin eteen ja tämä on nyt se ensimmäinen isompi. Tärkeintä on se, että meillä ei mene nämä asiat huutamiseksi vaan keskustellaan läpi vaikka oltaisiin eri mielipiteillä liikenteessä.

Olisi hienoa jos osaisi nähdä tulevaisuuteen. Se minkä uskon vaikuttavan ehkä eniten ratkaisuuni on oma lapsi. Se on kaikista tärkein asia, että hänellä on asiat hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Tietty kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, mutta ne mihin voi, niin niistä on pidettävä huolta.

Vastaan on tultu ja tuolla olen itseäni myös psyykannut toiseen suuntaan, että onhan yhden kanssa helpompaa kuin kahden. Se taas, että jos meille toinen lapsi tulisi, niin haluaisin jäädä hoitovapaalle ja olla kotona lapsen/lasten kanssa. Vaimo saisi mennä töihin "pakoon" koti arkea halutessaan. Usein kuulee sanottavankin, että helppo se on minun roolissa, koska olen vain isä. Tämän meni sanomaan se ammattilainenkin...Jos voisin, niin kantaisin, synnyttäisin ja imettäisin.

Eiköhän tää kuitenkin tästä. Pieni ongelma, mutta kun se kalvaa päässä niin siitä syntyy isompi ongelma. Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin kuitenkin asioihin itse vaikuttaa. On tilanteita kun asioille ei voi mitään vaikka kuinka haluaisi.

 

[Hera80]

Niin, jokaisella on oikeus haluta niin monta lasta kuin haluaa tai vaikka olla haluamatta yhtään. Sen kuitenkin uskallan sanoa, että lasten saaminen tai saamattomuus ei ole onnellisen elämän salaisuus. Ihmisillä tulee vain usein pakkomielle joihinkin asioihin ja sitten kun niitä ei saa, niin kaikki muu hyvä siinä ympärillä häviää. Halutaan ikäänkuin sitä oman mittapuun mukaista täydellistä elämää, vaikka ei sellaista ole edes olemassa.

 

[Draco]

@Draco En ota loukkaukseni sillä olen itse oikeassa elämässä erittäin suorapuheinen ja ehkä liiankin? Mutta arvostan sitä että sanotaan asiat niinkuin ne on, eikä jätetä jotain sanomatta koska jostoitoinennytloukkaantuu. Mutta tuo stressi lapsettomuudesta on vain osa tekijä, eräs hyvä ystävävi juo kovaa vauhtia itseään hengiltä ja tässä samalla olen ENE-dieetillä kun yritän tiputtaa painoa sairaalan ryhmän avulla. Eli tuo kaikki tekee minun pään sisälle hemmetinmoisen stressin. ja se laittaa pinnan kireälle. Ja sen takia vituttaa ihan kaikki mitä toinen sanoo. Ja häntä vituttaa kun minua vituttaa. Ja kierre on valmis.

Jees, hyvin otit ja toisaalta mun ajatus oli lähinnä, että joskus ahdistavissa paikoissavoi auttaa kokeilla ajatella ihan toisin päin, kuin ne normaalisti ajattelee. Käänteinen psykologia. Löytää hyvää siitä, jos asia ei mene toivomallaan tavalla. Myönnän, että jos lapsi on unelma ja sitä ei saakaan, niin se on niin iso juttu, että tuo voi olla lähes mahdotonta.

Mutta silti, mitä pitemmälle ikää on tullut olen alkanut miettiä, että mistä tässä elämässä sitten ihan loppupelissä itse päätetään. Kaikki, mitä olen saanut, on ollut tavallaan säkää, päätökset ovat ohjanneet toki ja mahdollistaneet. Stressi taitaa tulla eniteen siitä, kun yrittää vaikuttaa kaikkeen, mutta ei vaan voi. Mun suosikkibändillä on yhdessä laulussaan sanat "face the absolute that things won´t go your way". On jäänyt mieleen, koska taitaa olla lähellä totuutta. Asiat sitten lopulta menee, niinkuin ne menee, mutta omaa mukautumiskykyään voi yrittää parantaa.

 

[HPL76]

No näinhän se on, että mukautua pitää. Ainakin yrittää.

Aikaisemmissa suhteissa ei ole noussut mitään hirveää meteliä kun olen välillä tällainen jäyhä ja jurottava. Tässä nykyisessä meinasi tulla oikein kunnon mellakat kun en jatkuvasti ollut toitottamassa rakkauttani. Istutin sitten naisen alas ja kerroin, että ei minun kasvatukseen ja kulttuuriin kuulu koko ajan olla nyhjäämässä toisen kyljessä, kuiskien rakkaudentunnustuksia korvaan. Mä kyllä osoitan omat tunteeni, mutta omalla tavallani. Jos tämä ei kelpaa, niin sitten varmaan kannattaa katella joku muu.

Aika hyvin tuo tuohon tyytyi, ja eipä ole sen jälkeen aiheesta tarvinnut keskustella. Toki olen myös itse yrittänyt vähän enemmän kuulostella mitä tilanne vaatii ja yrittänyt ymmärtää. Vielä ei ole monoa tullut, joten ainakin jotain olen tehnyt oikein.

Meillä nyt nämä eri kulttuurit aiheuttaa välillä vähän silmien pyörittelyä, mutta kyllä kaikkeen tottuu - tai ainakin oppii olemaan ottamatta itseensä.

 

[444]

@madeOFspade
Sellainen näkökulma asiaan, että teidän molempien olisi ehkä hyvä miettiä, mikä on se suurin unelma elämässä, ja minkä verran sen eteen on valmis uhrautumaan tai ottamaan riskejä, tai molempia. Onko unelmana onnellinen perhe-elämä lasten määrästä riippumatta vai jokin tietty lukumäärä lapsia. Ja jälkimmäinen ei välttämättä sulje ensimmäistä pois. Kumpikaan teistä ei ole asiassa oikeassa, mutta kompromissin myötä jompikumpi joutuu tulemaan asiassa vastaan. Mikäli kumpikaan ei jousta, niin lopputuloksena on ero. Ja se erokaan ei takaa sitä, että karautettuasi kawasakilla auringonlaskuun uuden nuorikon kanssa tulisitte saamaan ainuttakaan lasta. Tai voi olla, että lapsia puskee jokaisen panon jälkeen kuin liukuhihnalta.

Tällainen ympäripyöreys ei varmasti auta asiassa mitään. Asia on vaikea ja ihan äärimmäisen henkilökohtainen. Silti, kuten itsekin asian tiedostit, asian kanssa ei välttämättä ole mikään kiire. Epätietoisuus voi olla kivuliasta, mutta kiireessä ei tule kuin sutta ja sekundaa. Ja kuulemma kusipäisiä lapsia, jos tällainen mustaan vivahtava letkautus tässä sallitaan.

 

[Iisoppi]

Vaimolla mieli muuttunut lapsen jälkeen eikä hän halua enempää lapsia. Itsellä on haaveena ollut aina, 3-4 lasta. Nykyään riittäisi edes se yksi lisää...Ollaan puhuttu asiasta niin paljon, ettei siitä kohta pysty enää puhumaan.

Meillä mies olisi halunnut lisää lapsia (hänellä yksi aikaisemmasta suhteesta) ja minä en taas ole halunnut lapsia. Kun ensinmäisiä kertoja kymmenisen vuotta sitten asiasta juteltiin niin olin vähän että saisi etsiä nuoremman sitä hommaa varten mutta katsellaan nyt mihin suhde johtaa. Mies totesi ikäkysymykseen että hänen äitinsä sai päälle nelikymppisenä lapsen ja hyvin on mennyt. Olimme muutaman vuoden erossa ja minä kävin hyvin pohjalla ja ikää kertyi ja olin ihan varma etten lapsia halua. Kun uudelleen aloimme seurustella niin asiasta puhuttiin uudelleen. Mies ymmärsi kantani mutta haaveili silti lapsesta kanssani. Kyllä me paljon asioista puhuimme. Mies teki lopulta valintansa... Hän halusi mieluummin olla kanssani kun etsiä uutta suhdetta jossa olisi mahdollisuus saada lapsi/lapsia.

 

[Johnny B. Goode]

Noi lapsijutut on kyllä perseestä. Edellisessä suhteessa sanoin jo alussa että kakaroita ei sitten muuten tule. Asian piti olla ok. No eikö perkele se ruvennu n.5v jälkeen kinuaan mukulaa. Pari vuatta se sitä vinku ja vihjaili. No tulin kait jotenkin aivopestyks siinä kun useilla kaveripariskunnillakin oli, niin aattelin että ei kait se niin kamalaa voi olla, varmaan tekee mullekkin hyvää jne. Vittu mitä paskaa. 6kk pojan syntymän jälkeen erottiin (no liitty siihen ny yhtä sun toista.) Sitä vaan meinaan että jos ei itte halua kakaroida niin IKINÄ ei kannata antaa periks vaan toisen miäliks.

 

[Walrus21]

Palaan vielä tähän @Smitty#41 -keissiin, koska satuin lukemaan läpi edellsten sivujen stoorit. Toivon ja uskon, ettei kyseessä ole trolli vaan aito tapaus.

Keskeiset pointsit:

1) Itsetuntosi vaatii kehittämistä. Palaat jatkuvasti perusteluissasi jonnekin nuoruuden traumoihin, joita projisoit nykyisyyteen. Pelko loukatuksi tulemista hidastaa menestymistäsi elämässä.

2) Sinulla on vääristynyt kuva siitä, miten rakastuminen/ihastuminen/tutustuminen tapahtuu. Puhut jatkuvasti ikään kuin olisitte jo asuneet yhdessä viisi vuotta ja osoittaneet sitoutumista. Näinhän ei ole, vaan olet ihastunut kyseiseen henkilöön, minkä vuoksi myös tulkitset signaaleja aika voimakkaasti.

3) Treffeille pyytämisessä ei ole mitään noloa. About jokainen ihminen saa hyvänolontunteen siitä, että toinen ilmaisee kiinnostuksensa. Olen myös sitä mieltä, ettei ole millään muotoa häpeällistä, vaikka suorittaisi lähestymisensä whatsappissa tai tekstarilla. Ei sitä sun suoritusta valvo mikään tyylipisteitä jakava raati, jossa on se yksi vittumainen norjalainen tuomari antamassa heikot pojot. Et tarvitse telemarkkia, voit yhtä hyvin tulla tasajalkaa alas.

4) Lataat aivan järkyttävät paineet/odotukset sille ihastuksellesi, kun oletat hänen olevan joko täydellisen rakastunut sinuun tai täydellisen väliinpitämätön sinua kohtaan. Kirjoitustesi perusteella veikkaan, että hän ei ole kumpaakaan. Todennäköisimmin hän ajattelee, että olet mukava kaveri, jonka kanssa voisi syntyä kipinää. Kysymällä treffeille osoitat, että olet tosissaan ja että olet valmis laittamaan itsesi likoon. Sitä pidetään ihan universaalisti arvostettuna ominaisuutena, jonka pohjalta nainen saattaa madaltaa kynnystä sille, että tutustuu sinuun romanttisessa mielessä.

5) Pelaat aikamoista bingolottoa naiselämäsi suhteen. Joudunkin toteamaan, että todennäköisyydet paranevat huomattavasti, kun alat käymään treffeillä aktiivisesti ja kun tutustut useisiin eri ihmisiin. Treffeillä käyminen on loppujen lopuksi vasta ensimmäinen steppi, joka on ylitettävä parisuhdetta muodostettaessa. Sen jälkeen on vielä noin 10 muuta steppiä, joihin homma voi karahtaa. Nyt sinä olet kaikesta päätellen ajatellut, että sen ekan portaan varassa on koko suhteen tulevaisuus.

Eli koko hommasta paistaa läpi se, että et ole kovin rutinoitunut naisasioissa; pelikirja on mallia "kalle kaskinen". Jos koet, että viihdyt hyvin yksin etkä näe akuuttia tarvetta treffailulle, niin fine, jatka samaan malliin. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että kaipuu parisuhde-elämään on olemassa. Näin ollen oma vinkkini on, että pistät viehettä kaislikkoon oikein kunnolla; Tinder laulamaan, arki-illoille harrastustoimintaa, viikonlopuille kavereiden kanssa hengailua ja muuta sen sellaista. Äkkiä se itseluottamus kohenee, kun huomaat, että yhdet pakit on se ja sama. Vaikka se alkuun harmittaa, niin opit nopeasti tunnistamaan, millaisista ihmisistä olet kiinnostunut.

Ainiin ja kannattaa tietysti ensi alkuun tsekata, onko ihastuksen kohde varattu vai ei (voi olla, että jossain aiemmassa viestissä mainittiin asiasta).

 

[Schwein]

Lapsilukukiistat on kyllä vaikeita. Ja lapsettomuudesta en viitsi edes mitään mainita, koska en siitä ole kärsinyt.

Menimme vaimoni kanssa 23-vuotiaina naimisiin pitkän seurustelun jälkeen. Hänellä oli hirveä kiire saada lapsia, minulla ei olisi ollut. Taivuin kai kohtalaisen helposti, koska en ollut myöskään ehdottomasti sitä mieltä, etten lapsia haluaisi. Mutta mitään pakonomaista tarvetta en tuntenut.

Ensimmäinen tyttäristämme syntyi jo vuosi naimisiinmenon jälkeen. Toista taisin jopa itse vähän ehdottaa, koska ajattelin, että kaksi on hyvä määrä (jos luoja suo) ja on myös hyvä, ettei ikäero kasva kovin suureksi. Toisen tyttären synnyttyä 1 ja 9 kk ensimmäisestä tokaisin jo synnytyssalissa, että "eiköhän tämä ollut tässä". Kontekstistaan irrotettuna tuo voi kuulostaa todella tökeröltä, mutta sävy ei missään nimessä sellainen ollut. Silti tuo lausahdus kuvaa sitä, että olin liian jyrkästi itsekseni päättänyt, että korkeintaan kaksi lasta, ei enempää.

Toin tätä ajatusta hyvin voimakkaasti esiin, mikä aiheutti vähitellen voimakkaita erimielisyyksiä. Vaimoni oli todella ahdistunut asiasta. Pitkien vääntöjen, suorastaan neuvottelujen jälkeen taivuin taas kerran. Kysyin muun muassa, että miten vaimoni voi olla varma, ettei mahdollisen kolmannen jälkeen hinkuisi neljättä. Oli kuulemma täysin varma.

Kolmas lapsi, tyttö hänkin, syntyi sitten 3,5 vuoden kuluttua edellisestä. Sillä kerralla olin päättänyt lujasti, etten millään tavalla tuo esiin sitä, että nyt todellakin riittää. Ja näin tein. Sen sijaan vaimoni ilmaisi kyllä monesti, että ei enää. Olemme keskustelleet näistä asioista täysin avoimesti myös jälkikäteen, joten vaikka vaimo erehtyisi lukemaan tämän kirjoitukseni, se ei tarjoaisi mitään uutta. Jälkikäteen hän on muuten myöntänyt, että kolmannesta lapsesta "neuvotellessamme" hän itsekin mietti, että mitä jos kolmannen jälkeen hän sittenkin haluaisi vielä neljännen… No, niin ei onneksi käynyt.

Nyt kun ikää on lähes 40, mutta toisaalta esikoinenkin on jo ripille päässyt, tuntuu todella mukavalta se, että saimme lapset jo nuorena. Sikäli olen tyytyväinen, että taivuin painostuksen alla. Jos kolmatta lasta ei olisi tullut, minä tuskin olisin ollut onnettomampi - enhän olisi tiennyt mistä jään paitsi. Sen sijaan vaimolleni se olisi ollut kova paikka ja olisi jopa voinut kaataa lopulta perheemme, mistä sitä tietää. Pakkomielle asiaan, jonka tavoittaminen ei ole omissa käsissä, on aina vaaran paikka.

Tämä liittyy hieman huonosti kirjoittajan @madeOFspade ongelmaan, koska se on melko tarkalleen päinvastainen. Kuitenkin tarkemmin tuntematta sinua tuntuu siltä, että tämänhetkinen perheesi on jotain, mistä tulisi kaikin tavoin pitää kiinni. (En haluaisi näin suoraa kehotusta kirjoittaa, mutta tein sen nyt näköjään silti…) Lisäksi on todettava, että miehen asema lasta haluavana osapuolena on hieman hankala, nainen kun joutuu sen lapsen kantamisen ja synnyttämisen suorittamaan. Älä silti käsitä väärin, ymmärrän kyllä tilanteesi, kun vastaavia raskaita keskusteluja olen omassa parisuhteessani vuosia sitten käynyt.

 

[Delter]

Tuohon @madeOFspade :n tilanteeseen. Oletteko saaneet keskustelua niistä syistä, miksei vaimosi halua enää lapsia? Kokeeko hän esimerkiksi voimakasta vieroksuntaa ja pelkoa raskausajan fyysisiä koettelemuksia kohtaan, itse synnyttämisestä puhumattakaan? Myös synnytyksen jälkeinen olotila on saattanut kertarysäyksellä tehdä peruuttamattomia arpia.

Näitä asioita ei tietenkään tarvitse tänne avata, ja varmaankin olette tätä näkökulmaa käsitelleet kenties jo ihan ensimmäiseksi.

Toisaalta jos taustalla on ensisijaisesti jotain edellä mainitun laatuisia pelkoja, voisi aina miettiä myös adoptiota. Sikälimikäli perheessänne kuitenkin riittäisi hoivapääomaa ja rakkautta jaettavaksi uudelle tulokkaalle. Toki melkoinen maailmankatsomuksellinen itsetutkiskelu siinä on edessä. Missä kohtaa omat haaveet ja biologinen perustarve erkanevat? Adoptioprosessi on myös henkiseltä haastavuudeltaan melkein kuin se oikea raskaus - kenties enemmänkin - mutta ainakin fyysiset riskit sillä olisi mahdollista välttää.

e: kiälen hualtoa

 

[madeOFspade]

@madeOFspade
Sellainen näkökulma asiaan, että teidän molempien olisi ehkä hyvä miettiä, mikä on se suurin unelma elämässä, ja minkä verran sen eteen on valmis uhrautumaan tai ottamaan riskejä, tai molempia. Onko unelmana onnellinen perhe-elämä lasten määrästä riippumatta vai jokin tietty lukumäärä lapsia. Ja jälkimmäinen ei välttämättä sulje ensimmäistä pois. Kumpikaan teistä ei ole asiassa oikeassa, mutta kompromissin myötä jompikumpi joutuu tulemaan asiassa vastaan. Mikäli kumpikaan ei jousta, niin lopputuloksena on ero. Ja se erokaan ei takaa sitä, että karautettuasi kawasakilla auringonlaskuun uuden nuorikon kanssa tulisitte saamaan ainuttakaan lasta. Tai voi olla, että lapsia puskee jokaisen panon jälkeen kuin liukuhihnalta.

Tällainen ympäripyöreys ei varmasti auta asiassa mitään. Asia on vaikea ja ihan äärimmäisen henkilökohtainen. Silti, kuten itsekin asian tiedostit, asian kanssa ei välttämättä ole mikään kiire. Epätietoisuus voi olla kivuliasta, mutta kiireessä ei tule kuin sutta ja sekundaa. Ja kuulemma kusipäisiä lapsia, jos tällainen mustaan vivahtava letkautus tässä sallitaan.

Oikeaa ratkaisua tosiaan haetaan. Luojan kiitos ei näissä asioissa ole mitään deadlinea. Siksi suosittelen lämpimästi muillekkin jos on ongelmia parisuhteessa, välillä keskustelu ns. puolueettomassa ympäristössä missä on ammattilainen vetämässä keskustelua, niin harvemmin siitä ainakaan haittaa on. Meilläkään keskustelut eivät johda riitoihin, vain helpommin ne johtavat suoraviivaisesti kohti negatiivisempaa lopputulosta ja on vaikeampi nähdä metsää puilta kun on tunteet niin voimakkaasti pelissä.

Täällä keskustelu jo auttaa paljon. Tämä on oikeasti jo ihan terapeuttista kun täältä tulee jengiltä paljon eri näkemyksiä ja aika lämpimästi kirjoitettuna. En olisi jatkoaikaan uskonut koskaan avaavani näin paljon omaa elämää, mutta hyvältä tämä on tuntunut.

Rakkaus on vaan niin hienoa, kivuliasta ja kaunista kaikkea samaan aikaan. Olisi se elämä liian helppoa jos saisi muutamalla klikkauksella valita mitä tulee tapahtumaan ja kaikki menee suunnitelmien mukaan.

-
Tämä liittyy hieman huonosti kirjoittajan @madeOFspade ongelmaan, koska se on melko tarkalleen päinvastainen. Kuitenkin tarkemmin tuntematta sinua tuntuu siltä, että tämänhetkinen perheesi on jotain, mistä tulisi kaikin tavoin pitää kiinni. (En haluaisi näin suoraa kehotusta kirjoittaa, mutta tein sen nyt näköjään silti…) Lisäksi on todettava, että miehen asema lasta haluavana osapuolena on hieman hankala, nainen kun joutuu sen lapsen kantamisen ja synnyttämisen suorittamaan. Älä silti käsitä väärin, ymmärrän kyllä tilanteesi, kun vastaavia raskaita keskusteluja olen omassa parisuhteessani vuosia sitten käynyt.

Kiitos viestistä. Keskustelut mitä näissä asioissa käy läpi, ovat yllättävän raskaita. Elämässä on isompiakin asioita, mutta loppupeleissä perheen asioihin ja hyvinvointiin liittyvät ovat itselle ainakin todella vaikeita.
Se tässä onkin, koska mielestäni jokaisella on oikeus ja vapaus valita omasta kehostaan. Tästä syystä en halua painostaa vaimoani tässä asiassa ja hyväksyn täysin jos hän ei enempää halua. Tullaan sen jälkeen siihen kysymykseen, että mitä minä voin tehdä ja mitä minun pitää tehdä, jotta asian kanssa voin elää.

Tuohon @madeOFspade :n tilanteeseen. Oletteko saaneet keskustelua niistä syistä, miksei vaimosi halua enää lapsia? Kokeeko hän esimerkiksi voimakasta vieroksuntaa ja pelkoa raskausajan fyysisiä koettelemuksia kohtaan, itse synnyttämisestä puhumattakaan? Myös synnytyksen jälkeinen olotila on saattanut kertarysäyksellä tehdä peruuttamattomia arpia.

Näitä asioita ei tietenkään tarvitse tänne avata, ja varmaankin olette tätä näkökulmaa käsitelleet kenties jo ihan ensimmäiseksi.

Toisaalta jos taustalla on ensisijaisesti jotain edellä mainitun laatuisia pelkoja, voisi aina miettiä myös adoptiota. Sikälimikäli perheessänne kuitenkin riittäisi hoivapääomaa ja rakkautta jaettavaksi uudelle tulokkaalle. Toki melkoinen maailmankatsomuksellinen itsetutkiskelu siinä on edessä. Missä kohtaa omat haaveet ja biologinen perustarve erkanevat? Adoptioprosessi on myös henkiseltä haastavuudeltaan melkein kuin se oikea raskaus - kenties enemmänkin - mutta ainakin fyysiset riskit sillä olisi mahdollista välttää.

e: kiälen hualtoa

Tätä asiaa käymme paljon läpi ja myös vaimoni on käynyt asiaa läpi muualla. Synnytys oli helvettiä, ei mennyt niin sanotusti ihan helposti ja vaikutukset olivat aika pahat henkisellä ja fyysisellä puolella. Tämän uskon itse olevan se suurin syy sille miksi mieli muuttui. Nyt on kuitenkin vahvasti sitä mieltä että yksi riittää. Sen tarkemmin en viitsi täällä avata.

Adoptio ei tuo ongelmaamme ratkaisua, on se keskusteluissa ollut myös mukana, muttei tunnu omalta ratkaisulta.

Yritetään sopeutua nyt tilanteeseen ja antaa ajan kulua.

Aina silloin kun ahdistaa, täytyy vaan nostaa ne positiiviset asiat ylös ja ahdistuskin kaikkoaa. Nyt mennään vähän henkisesti herkemmällä itsekin kun on ollut terveyden kanssa pientä kamppailua.

 

[Breeze Harbour]

@Walrus21 hyviä pointteja/havaintoja, mutta tuo Tinder on itselle vasta plan Ö jos mistään muualta ei lykästä. Ei sillä että pitäisin sitä huonona appina, vaan koska en ole ikinä pitänyt Tinderiä ns. luonnollisena keinona etsiä kumppania ja olen enemmän vanhanaikainen romantikko.

En kiistä lainkaan sitä etteikö se olisi monelle ja yhä monelle toiminut porttina pysyväänkin parisuhteeseen. Kiitos kuitenkin kommenteista ja ennen kaikkea vaivannäöstä. Suurin osa pointeista osui kuitenkin aika nappiin.

 

[Andy]

@Walrus21 hyviä pointteja/havaintoja, mutta tuo Tinder on itselle vasta plan Ö jos mistään muualta ei lykästä. Ei sillä että pitäisin sitä huonona appina, vaan koska en ole ikinä pitänyt Tinderiä ns. luonnollisena keinona etsiä kumppania ja olen enemmän vanhanaikainen romantikko.

Kannattaa ottaa plan Ö käyttöön. Kaikesta päätellen et saa mitenkään itsestäsi livenä irti aloitetta tai jos saat, niin homma lähtee aivan lapasesta. Tinderissä ja muissa vastaavissa sovelluksissa on se hyvä puoli, että siellä on melko selkeää miksi siellä ollaan ja esittelytekstissään kannattaa tehdä selväksi onko liikkeellä parisuhdetta vai hetken huvituksia hakemassa. Pettymyksiä varmasti tulee sieltäkin, mutta siitä ei synny samanlaista kasvojen menetyksen tunnetta. Lisäksi sanomisiaan ehti kirjoitetussa muodossa paremmin harkita. Et myöskään ole rajoitettu pelkästään lähipiiriin kuten työkavereihin.

 

[Tinke-80]

Tottakai saa haaveilla ja pitääkin haaveilla. Mutta älkää jääkö asumaan sinne haavemaailmoihin. Minä tein niin todella monta vuotta. Kunnes Tinderin kautta tapasin avovaimoni. Muutimme alle vuoden sisällä yhteen ja nämä viimeiset vuodet hänen kanssaan on ollut aikuisikäni parasta aikaa. Ihan heittämällä.

Juttelimme eilen avovaimoni kanssa koko illan meistä kahdesta, meidän parisuhteesta ja mitä haluamme sekä toivomme toisilta. Vaikka eilinen oli parisuhteemme ehkä vaikein päivä, tämä keskustelu kuitenkin lujitti suhdettamme todella paljon ja saimme sanottua niitä asioita ääneen mitä pelkäämme ja mitä toivomme toisen tekevän enemmän tässä suhteessa. Nyt sitä alkaa vasta tajuamaan mitä tuo nainen minulle oikeasti merkitsee. Ja kuinka paljon häntä rakastan.

 

[Palstalegenda]

Tämän nykyisen - kenties jopa lopullisesti voimassa olevan naiskumppanini kanssa - homma alkoi siten, että oltiin hieman samasta tuttavapiiristä ja nähty siellä sun täällä. Samalla kuntosalillakin käytiin ja käydään. Ei varsinaisesti tunnettu toisiamme, mutta tiesimme toisemme.

Jossain kohtaa taas kohdattiin Tinderissä. Olikohan kolmas kerta. Mesen kautta siinä sitten lätisin, että täällä näemmä ollaan taas kumpikin!

No siinä meni noin 7 kk enempi ja vähempi kirjoitellessa. Välillä kirjoiteltiin hyvinkin paljon. Kummallakin oli kaikenlaista. En yrittänyt moneen kuukauteen ehdottaa tapaamista. Joskus kyllä siis samalla salilla ja samassa baarissakin kyllä välillä nopeasti nähtiin.

Taustaa siis oli. Itse asiassa olin vajaan parin kuukauden ajan aikoinaan tapaillut hänen bestistään. Siitä on lähes 10 vuotta aikaa.

Lopulta päätin, että nyt nähdään. Aina muka jotain kiirettä toisella tai kummallakin. Tiesin hänen saunavuoroaikansa. Ja tiesin että hänen pitää mennä kerrostalon ulko-oven kautta ulos mennäkseen taloyhtiönsä saunaan. Menin viikonlopun iltana sinne talon edustalle - oltiin muuten kirjoiteltu sinä päivänäkin - ja olipa yllättynyt ilme kun meikäläinen odotteli ulkosalla. Keskustelu meni näin:

- Tässä on nyt jahkailtu tapaamisen kanssa niin kauan, että nyt nähdään. Otin pyyhkeen ja shampoon matkaan, saunotaan, lähden täältä sit suoraan baariin, jossa kaverini aikoo olla mua odottamassa.
- Ööö... Ahaa... Hah. Joo, mennään vaan.

Sitten saunottiin ilkosillaan enkä hipaissutkaan häntä. Se meni niin normaalisti kuin olisi aina saunottu keskenämme.

Tuosta parin päivän päästä alkoi tapailu, nythän tässä on asuttu yhdessä vuoden verran.

Ensitreffit saunassa siis. En tosin suosittele noin niin kuin yleispätevänä neuvona palstalaisille.