Minun on ollut hyvin vaikea pysyä erossa tästä pettämiskokonaisuudesta, koska itse hakkasin päätäni seinään vuosikymmenten ajan, että toinen voisi muuttua.
Oma putki kesti 26 vuotta saman naisen kanssa ja lopputuloksena kolme lasta ja eletty elämä. Varmaan enemmän kuin koskaan kuvittelin ”saavuttavani” elämässä.
Naiseni sääti lähes alusta alkaen niin tasaisen tappavaan tahtiin selän takana ”mikropettämistä” että se oli oikeastaan normaali koko suhteen ajan. ”Mies ja nainen voivat olla vain kavereita”.
Kyllä minä olin mustasukkainen, mutta en mielestäni sairaalloinen. Nykyaikana on muotia, että mustasukkaisuudesta puhutaan aina hyvin negatiiviseen sävyyn.
Joten minä sopeuduin ja olin oikeastaan tuolloin vain iloinen, että suhde kesti armeijan ja kolmen vuoden etäsuhteenkin. Tuo nainen oli aikanaan löytöjen löytö, täyden kympin tyttö, kirjaimellisesti.
Mutta joku piru siinä ihmisessä asui kaikki nämä vuodet. Alkoi tyyliin City chatin anonyymikeskisteluissa. Somen mukaantulo kiihdytti maniaa. Ja hiljalleen aina vain seuraava ”kaverin kanssa mä vaan viestittelen” ei tuntunutkaan enää miltään.
Eli kyllä, tuossa kohden en osannut vetää rajaa. Sitten exä petti työreissussa ja hautasi sen viideksi vuodeksi syvyyksiin hieroakseen sitä myöhemmin minun naamaani vasten.
Ja silloin oltiin samassa tilanteessa kuin nyt palstaveli
@Makkeli . Itkua, sovintoa, riitaa, sovintoseksiä, hiljaisuutta, yksilöterapiaa, pariterapiaa, kolmen lapsen perheen koossapitoa, anteeksipyyntöä, anteeksiantoa….
Puolisoni lupasi tuossa vaiheessa vaikka kuun taivaalta, jotta pysyttäisiin yhdessä. Piti minua suhteen peruskalliona. Minä kuitenkin tein eropaperit allekirjoitusta vaille valmiiksi.
Ei allekirjoitettu.
Ja aika teki tehtävänsä. Annoin anteeksi. Ensin kasvatin itseni ympärille henkisen suojamuurin ja lupasin ettei mikään voisi koskaan vahingoittaa minua. Mutta parin vuoden jälkeen laskin tuon mielestäni. Opin luottamaan. Olin parhaan kaverini kanssa taas. Vietin elämäni parhaimmat vuodet.
Sitten se alkoi niin kovin tutusti. Kännykällä oloa. Seksin loppumista. Arki pyöri lasten ympärillä. Puoliso puuhaili omia harrastuksiaan. Ei katsottu enää suoratoistosta samoja sarjoja yhdessä. Ja tänään tulee vuosi siitä, kun olin vienyt exän iloisena ravintolaan, että lapset on jo niin isoja, että voitaisiin ottaa tavaksi käydä enemmän treffeillä ja unohtaa lapset, niin vastaus oli että ei tästä enää mitään tule.
Ja kuin ollakaan, sieltä takaa paljastuikin parin päivän viiveellä hieman vakavamman asteen panokaveri.
Tässä oltiin taas. Ja tämä oli tällä kertaa loppu.
Ihmiset eroavat. Niin kovasti kuin se ottaa myöntää, niin näin käy. Eikä siihen kuole. Koville se ottaa, niin henkisesti kuin taloudellisesti, mutta siitä selviää elossa.
Elin exäni kanssa elämäni toistaiseksi hienoimmat vuodet ja elämä oli kaikin puolin hyvää ja tasaista. Loimme yhdessä hyvän elämän lapsineen päivineen. Tarinalla oli ruma loppu, mutta
”Ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.”
Tekisin kuitenkin tuon kaiken uudelleen, mutta nyt valtiomiehen viisaudella allekirjoittaisin nuo eropaperit ensimmäisellä kierroksella. Ei siitä kuitenkaan koskaan todellisuudessa toivuttu ennalleen, vaikka yritettiin todella paljon sitä.
