..Katsotaan nyt miten tässä edetään. Jos anoppilaan lähdetään, niin sitten mennään ja yritetään pitää mieli korkealla. Ja vielähän tässä on viikkoja aikaa anopin/appiukon tehdä temput, ja päästään sulassa sovussa meidän porukoille.
Olet saanutkin jo paljon hyviä neuvoja, mutta yhtä asiaa haluan vielä korostaa... Teet sekä itsellesi sekä puolisollesi ison karhunpalveluksen, jos et asiasta pysty kiihkottomasti hänen kanssaan keskustelemaan ja nostamaan ns. kissaa pöydälle. Mulla oli aikanaan ex-vaimon appivanhempien kanssa hiukan samanlainen tilanne päällä... paitsi, että he hiukan enemmän arkailivat mun suuntaan ja allekirjoittaneen sosiaalisen ja ammatillisen statuksen kasvaessa ja iän karttuessa, vieläkin enemmän... tietty exä joutui sitten kuuntelemaan senkin edestä valitusta heidän suunnaltaan, kun vuosien vieriessä eivät minulle enää uskaltaneet avautua.
Meilläkin tilanne ajautui alkuun siihen, että ilmoitin kaikki ns. ikävät uutiset appivanhempien suuntaan. Tilanne oli käytännössä se, että kahdeksan kertaa kymmenestä vierailut menivät ns. reisille, kun sieltä päästä alkoi jossain vaiheesa tulla tuubaa torven täydeltä.. eniten heitäkin kismitti se, ettei heillä ollut meistä otetta ja päätäntävaltaa meidän elämästä ja ehkä - surullista kyllä - se, ettei heidän maalailemat uhkakuvat meidän päätösten johdosta ikinä realisoituneet... valituslista oli toki loputon... kuinka otettiin tarpeeton riski omistusasunnon hankinnassa (kummallakin oli siinä vaiheessa jo vakituinen työ..), ostettu auto oli liian kallis, kulutimme liian paljon rahaa matkustamiseen, kuinka ystävät olivat meille tärkeämpiä kuin perhe ja luonnollisesti vierailimme liian vähän heidän luonaan... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Onneksi ex-vaimo ei mennyt vanhempiensa puolelle ikinä näiden kiistelyjen ollessa päällä, mutta kyllä hänelläkin alkuun isoja vaikeuksia oli asettua poikkiteloin vanhempiensa kanssa, mielummin oli sitten kertomatta vanhempiensa mieltä pahoittavia asioita. Kuvaavaa tuosta henkisestä lieasta oli, että viininharrastajana hänellä meni miltei kolmikymppiseksi tunnustaa absolutisti vanhemmilleen viiniharrastuksestaan. Ja kyse hänen kohdallaan ei ollut todellakaan mistään kännihakuisesta juomisesta.
Jouluihmiselle on kohtuutonta, että joutuu koko joulun ns. uhraamaan paskoissa fiiliksissä. Tiedän, että reissaaminen paikkojen välillä on kaukana ideaalista ratkaisusta, mutta jos se vain etäisyyden puolesta on mahdollista, niin minä suosisin jo ehdotettua mallia, aatto yhdessä paikassa ja joulupäivä toisessa. Eipä mene ainakaan koko joulu pilalle. Mutta ihan ensisijaisesti sun täytyy kyllä jutella puolisosi kanssa teidän tilanne läpi kiihkottomasti, että saatte molempia tyydyttävän systeemin rakennettua. Mulla homma toimi siten, että lupasin ex-vaimolleni aikanaan, että teen vastavierailun anoppilaan aina hänen haluamallaan ajankohtana, kunhan appivanhemmat ovat ensin vierailleet meillä.... periaatteella vuoroin vieraissa. Needless to say... vierailutahti väheni varsin huomattavasti sen päätöksen jälkeen, heh
Ai niin.. minä en kuuntelisi mitään vittuilua appivanhempien suunnalta. Takaisinvittuiluun ei kannata sortua, mutta suoraan vastakkaisen mielipiteen ja/tai päätöksen esilletuomisessa ei ole mitään väärää. Asiasta ei kannata edes alkaa kiistelemään, varsinkin jos/kun asia koskee teitä, ei appivanhempia. Toteat vain rauhallisesti, että teidän elämä, teidän päätös... ja end of discussion!
Ottamatta kantaa siihen, minkäikäinen puolisosi on, niin yleisesti todeten omista vanhemmista itsenäistyminen, sekä taloudellisesti, että varsinkin henkisesti, on kasvuprosessi, joka ei tietenkään tapahdu nappia painamalla. Minä olen nyt pöydän vastakkaisella puolella, kun vanhempi tyttöni on juuri muuttanut opiskelemaan ja omilleen. Autan häntä edelleen varsin runsaskätisesti taloudellisesti ja koen, että vastineeksi minulla on oikeus vaatia tiettyjä juttuja, kuten että opiskelut etenevät, elämä pysyy muutenkin kondiksessa (esimerkiksi, kun kerta maksan varsin kalliin vuosikortin kuntoiluun, niin edellytän, että sitä myös käytetään, laskut maksussa jne..). Mielestäni ei mitään kohtuutonta, mutta uskon, että kyllähän saatta välillä tyttöä kismittää, kun tsekkaan, että homma on balanssissa. Toki kyse on 18 kesäisestä juuri omilleen muuttaneesta nuoresta naisenalusta, joten vanhempien tuki vielä ainakin ensimmäisen vuoden aikana on ymmärrettävää, mutta silti ymmärrän myös hänen fiiliksen... Itse olin huomattavan paljon itsenäisempi (taloudellisesti täysin..) 18 vuotiaana, kuin tyttäreni nyt, mutta ihmiset ovat erilaisia...