Nyt luettuani palstaveljien erotarinoita ja siihen liittyviä tuntemuksia uskaltaudun kertomaan omani.
Päätimme syksyllä exäni kanssa erota 11vuoden seurustelun jälkeen, mikä tuntuu näin jälkeen päin hurjan pitkältä ajalta elämässämme ja sitähän se olikin.
Hieman taustoja miten kaikki sai alkunsa.. Olin yläasteella olessani koulukiusattu, joten en todellakaan tyttöjen silmissä ollut mikään ihailun aihe ja nämä yhdessä veivät arvosanani huonoiksi ja kotona tätä ihmeteltiin, mutten sanonut kiusaamisesta mitään, joka taas patosi mieleni niin sumeaksi että mietin jopa olisiko parempi lähteä tästä maailmasta. Onneksi en tehnyt sitä vanhemmilleni. Ammattikoulussa ystävystyin samalla luokalla olleisiin ”koviksiin”, jotka saivat jotenkin yläaste aikaisten kiusaajien uudet yritykset talttumaan ja näin pystyin keskittymään kouluun(sain jopa koulun loputtua stipendin luokkani yhtenä parhaista) ja pääsin ”kovisten” mukana piireihin.
Sitten tulevan exäni tapaamiseen.. Oli viimeinen vuosi amista alkamassa ja olin koulujen alkajais viikonloppuna tutulleni kuskina ja hän kysyi voisiko pari tyttöä(hänen tyttöystävänsä ja minun tuleva) tulla kyytiin ja sanoin että tietenkin, näin tutustuttiin ja hän alkoi istua kyydissäni viikonlopusta toiseen. Ihastuttiin niin kovasti että todettiin, taidetaan seurustella. Sitten tuli koulujen loppumisen aika. Minä sain ensimmäisen työpaikkani, hän aloittaisi syksyllä ammattikoulun isossa kaupungissa, ensimmäinen iso päätös edessä, hän muuttaa kaupunkiin minun kanssa tai ilman. Muutimme yhdessä ensimmäiseen kotiimme. Tästä reilu puoli vuotta ja alkaisi ensimmäinen todellinen koettelamuksemme, minun armeija vieläpä vuosi sotilaskuljettajana. Kestimme sen.
Viisi vuotta asuttuamme vuokralla, 2009 ostimme yhteisen unelman omakotitalon, tuli koira ja kissakin perheeseen. Tällä tasaisen tylsällä, mutta turvallisella elämällä menimme viime vuoden syksyyn asti, kunnes hän alkoi kysellä että mitä oikeasti elämältäni haluan. Olen lapsirakas ihminen ja olin aina tasaisin väliajoin muistutellut siitä pitkin yhteistä elämäämme ja hän ne yleensä torppasi ja ajattelin jospa sitten myöhemmin, välillä hän erehtyikin antamaan toivoa että ehkä joskus, mutta sitä päivää ei tullut.
Myönnän että hän teki puolestani eropäätöksen, joka minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, koska lapsikysymys oli oikeastaan ainut hiertävä asia suhteessamme. Tämä lapsettomuus puolestaan teki minut passiiviseksi, emme käyneet oikeastaan yhdessä muualla kuin kaupassa ja anoppiloissa. Olimme molemmat toisillemme ensimmäisiä, muita ei kummallakaan ole ollut missään vaiheessa. Luottamus onkin ollut suhteemme kulmakivi, niinkuin pitkissä parisuhteissa varmasti onkin, pystyimme jopa vitsailemaan jos toinen sattui vilkuilemaan toista miestä/naista, pystyimme puhumaan mistä vain mieltä askarruttaneesta asiasta(paitsi lapsiasiasta), olimme toistemme parhaat kaverit ja tulemme olemaankin vaikka erosimme.
Tuosta teiniaikojen traumoista johtuen tuntuu etten osaa iskeä naisia, kun ei ole mitään ”käyttäytymismallia” olemassa. Olen hyvin vaatimaton naisten muotojen suhteen, tärkeintä on luonne. Vaatimattomuus kaunistaa varmaan siksi etten itsekään ole mikään adonis, tämmöinen hieman ylipainoinen(keskivartalosta) ja naama kuin santapaperi.
Mieltäni jäi kaihertamaan eräs minua pari vuotta vanhempi nainen joka vuonna 2011 osti minulta moottoripyörän ja katsoin jo silloin että ai perhana kun tuossa on kaunis nainen, hyvin tavallinen mutta omaan silmääni kaunis. Tälle kyseiselle naiselle laittelin muutaman viestin näiden välivuosien aikana, muka pyörästä jotain kysellen, muttei sen enempää, koska olinhan parisuhteessa. Olenko muuten oman luotettavuuteni romuttanut näillä viestittelyillä? No jokatapauksessa, laitoin marraskuun loppupuolella nyt sinkkuna ollessani hänelle taas viestiä, pyörästä kysellen ja ilmeni että hän oli ottanut metsästyskoiran samaa rotua kuin itsellänikin. Niinpä rohkaistuin sanomaan että voinko soittaa hänelle, ettei vaan poikaystävä hermostu.. hän vastasi että: ”jaa mikä poikaystävä :D” Olin pakahtua onnesta, näinkö helposti tämä käy.. soiteltiin ja viestiteltiin joulukuun alussa jonkin verran ja hän tuntui kiinnostuneelta, kuitenkin niin ettei itse laittanut ikinä ensin viestiä, vaan minun piti kysellä kuulumisia ja hän vastasi niihin harva sanaisesti. Joulun jälkeen soitin hänelle ja ehdotin tapaamista, hän suostui. Asuinpaikkojemme välimatka n.175km kun oli muuttanut työn perässä, ei kuitenkaan aikonut jäädä paikkakunnalle omien sanojensa mukaan. Taas viestejä laitettiin harvakselti uudenvuoden yli. (Perjantai 2.1)Sitten tein järkyttävän mokan, jonka tajusin heti hänen siihen vastattua. Laitoin tyyliin että: en pistä pahitteeksi jos viestillä tai soitolla joskus häiritset, kun ei kehtais aina näitä minunkaan hölmojä viestejä laitella. Vastaus tuli aika kipakasti että: ”Pieni vinkki sulle en ehkä ole hirveän kiinnostunut juuri nyt kun en sulle soittele tai viestittele! Ei millään pahalla mutta en nyt ole silleen yhteyttä kohdannut enkä väkisin ala kiinnostuu”. hölmistyin.. vielä muutamat viestit siihen varmistukseksi päälle ja näytti jo laantuneen että vois hän kahvilla käydä jos täälläpäin liikuskelee, kun lopuksi sanoin että kylättelykutsu on voimassa aina. Toinen mokani hänen suhteen kävi, kun seuraavan päivän(lauantai) iltana laitoin vielä viestin(pienessä hiprakassa vielä) kun olin itseäni kiduttanut ensin koko päivän että: ”pakko kysyä..miksi uskalsit vasta nyt sanoa..?” vastaus tuli: ”ööh kun eilen meni hermo tuohon vinkin antoon! ilmeisesti arvelit et oon ihan kympillä innostunu ku joku mies ois musta kiinnostunu kun niin varmana pidit :-O mie oon valitettavasti ihan tyytyväinen yksinkin jos en vallan miellyttävää tapaa” kiitin suorasta vastauksesta ja sanoin etten pitänyt häntä varmana. pahoittelin hoppuiluani ja lopuksi sanoin että nyt saat olla rauhassa.
En ole viestiä enää laittanut. Sen sijaan kovasti miettinyt että ottiko hän herneen nenään pelkästään siitä perjantain viestistä klo.22 (kun aiemmin illalla n.klo18 soitin hänelle ja puheli vielä ihan normaalisti) ja siksi sanoi mitä sanoi kun näki tilanteen sillähetkellä toivottomaksi. Vai voiko tosiaan ihminen olla niin selkärangaton, ettei heti sano kun tuntuu siltä että ei tästä tule mitään?? Itse pidän siitä että asiat sanotaan suoraan, eipähän tule tulkinta virheitä.
Pahoittelut että tuli niin jumalattoman pitkä viesti, kun koko elämäni kävin läpi. Monella varmaan monttu jäi auki että voiko noin tyhmää jätkää olla, nyt sen näitte, voi olla!
Kunpa olisin heti exäni eron jälkeen tämän Carlosin viestin nähnyt.....
Kyllä tuo nyt suoraan sanottuna kuulostaa siltä että olet kävellyt siihen niin klassiseen miinaan mihin sitä miehenä niin usein tuppaa menemään. Eli tapailee jotain naista, ja sitten siinä oman kiinnostuksen noustessa alkaa naisen kiinnostus vähentyä, ja itsekin sen tajuaa jolloin yrittää yhä aktiivisemmin saada sen mimmin kiinnostusta nousemaan joka puolestaan alkaa yhä enemmän ahdistaa naista, ja itseään ruokkiva kierre on valmis. Naisen selitykset ja käytös käyvät koko ajan yhä vaan hämärämmiksi koska häntä ahdistaa, ja hän tiputtelee vinkkejä tilanteesta yhä kiihtyvään tahtiin. Miehenä näitä vinkkejä ei halua ymmärtää, vaan yrittää vaan puskea päälle ja toivoa että "josko mä sittenkin ymmärsin väärin ja se oikeasti haluaa olla mun kanssa mutta sillä oli vaan kiire ja kaikkeee..."
Edelleenkin se naisen naaraaminen on yhtä haastavaa kuin ison kalanvonkaleen, tuskallisen pitkä prosessi jossa pitää antaa sopivassa suhteessa siimaa ja taas välillä nykäyttää lähemmäksi, kunnes saalis on väsytetty ja valmis nostettavaksi veneeseen. Hälytyssireenien pitää ulvoa täysillä viimeistään siinä vaiheessa jos viesteihin ei vastailla ilmeisellä innokkuudella. Siinä vaiheessa peli on jo usein menetty, mutta tuhoon tuomitun siitä tekee ihan varmasti entistä tiuhempi viestittely ja perään soittelu. Jos vähänkään tuntuu että toinen ei ole ihan 100% mukana, niin täydellinen radiohiljaisuus vaan päälle heti. Todennäköisesti se ei pelasta tilannetta, mutta on ainoa mikä sen saattaa tehdä. Se on tosi vaikeaa, kokemuksesta tiedän.
