Pitäisikö tehdä vähän tilannepäivitystä tänne ketjuun.
Viime kesänä viimeksi kirjoittelin, kun olin palavasti ihastunut henkilöön, jolta en saanut vastakaikua. No siitä pääsi lopulta nopeastikin yli, juuri kun sitä vastakaikua ei ollut, vaikka tapaillessa kivaa oli ollutkin. Oli kuitenkin helppo lopulta ymmärtää mennä eteenpäin, kun tiesi ettei se mihinkään johda, vaikka siinä jonkin aikaa kipuilua omien tunteiden kanssa olikin.
Ja pian sen jälkeen aloinkin tapailemaan yhtä, joka sinänsä täyttää hyvin toivomani ”laatikot”, mutta en vain kokenut mitään tunnetta, ja en innostunut jatkamaan. Tai ehkä hänkin huomasi sen, koska oikeastaan yhdessä sovimme ettei kannata jatkaa. Ja ehkä siihen vaikutti sekin, että koska oli vasta deittailua, ei mitään sitoutumista, niin en ollut vielä poistanut deittiäppejä (olin kyllä joka tapauksessa ajatellut poistavani sovellukset kyllästymisen takia, riippumatta tästä meneillään olleesta tapailusta), ja siellä tuli vastaan nainen joka kolahti jo profiilista. Ja kun sen kanssa tuli matchi ja juttu lähti liikkeelle, oli selvää, etten sitä edellistä tapailua ole kiinnostunut jatkamaan, kun ei ollut romanttista kiinnostusta sillä tavalla. No, tämän viimeisimmän matchin suhteen juttu lähtikin liikkeelle aivan loistavasti, keskustelu oli hauskaa, älykästä ja kiinnostavaa puolin ja toisin. Ja tekstailimme aivan tajuttoman paljon myös syvällisin keskusteluin, ennen kuin pääsimme aikatauluesteiden poistuttua tapaamaan muutama viikko myöhemmin.
No, lopulta kun tapasimme, niin kiinnostus ei ainakaan laskenut tavatessa, päinvastoin. Vetovoima toisiaan kohtaan oli korkea. No hän kutsui luokseen toisille treffeille jo pari päivää myöhemmin, ja sitten kolmansien treffien jälkeen vietimmekin jo yötä-päivää yhdessä päivä- tai viikkotolkulla, ja yhteys vain syveni, ja kumpikin oli äärimmäisen innostunut toisesta ja toisen kanssa olemisesta. Toivoin jo sisimmässäni, että tästä tulisi jotain pysyvämpää, mutta olin itse varovainen, etten hosuisi ja sillä tuhoaisi mahdollisuuksiani. No ei mennyt kauaa, kun hän halusi jutella meidän tilanteesta, ja kysyi että olenko valmis suhteeseen hänen kanssaan, koska tavallaan sellaisessa jo olimme (vaikka vain hyvin lyhyen aikaa), ja sitoutuisimme toisiimme. No totta hemmetissä olin. Ja olihan meidän ajatukset suhteesta, tulevaisuudesta, arvoista jne muutenkin samalla sivulla. Ja juteltiin jo heti alkuun kipeitä traumoja läpi ja muita arkoja asioita jne. Ja kemia oli sähköistä. Ja seksi aivan mielettömän upeaa (en rehellisesti olisi ennen tätä suhdetta edes uskonut että kykenen itse fyysisesti monituntisiin sessioihin enää tällä iällä), ja se seksi ei ollut mitään pelkkää fyysistä jyystöä, vaan parhaaksi siinä koin nimenomaan sen meidän välisen tunne-energian. Ja kumpikin sanoi toisilleen, että se on ollut parasta, mitä elämän aikana on ollut kenenkään kanssa. Tuon lisäksi pidin myös siitä, että hänen kanssaan pystyi käymään älykkäitä keskusteluita, ja hän piti niistä myös. Ajatukset oli että nyt löytyi täyden kympin nainen, vaikka ei kukaan tietenkään oikeasti täydellinen ihminen ole, mutta koin että juuri sopiva mulle.
No, suhteen virallistamisesta kului ehkä viikko ensimmäiseen rakoiluun. Tuolloin hän sanoi, että huolestuttaa sitoutua suhteeseen. Otin sen ehkä ulkoisesti tyynesti, mutta pään sisällä se iski varmaan jo ensimmäisen iskun epävarmuutena (palaan tähän myöhemmin). Ja vaikka muuten kaikki jatkui hyvin, niin sitten pienet asiat muodostui ongelmiksi. Kun hän perui yhteisiä menoja, itselle iski tunne, että nyt hän haluaa päättää suhteen, jolloin se näkyi sitten käytöksessäni, joko hakiessani varmistusta tai sitten takertumisena, jotka kumpainenkin työnsi häntä vain kauemmaksi, ja tavallaan mitättömistä asioista paisui valtavia. Ja lopulta tuli ero, ja sitten kuitenkin heti pian palasimme yhteen, tämä tapahtui muutaman kerran. Saatoimme vaikka puhua yhteisestä tulevaisuudesta, lapsien hankinnasta, niin seuraavassa hetkessä keskustelu saattoikin ottaa kierroksia, jonka tuloksena hän lähti suhteesta.
No kuukausi sitten päättyi sitten lopullisesti eroon. Hän lähti hieman ennen sitä matkalle, ja päivä ennen sitä päätti taas erota, en edes muista nyt miksi. No, reissun päältä sitten kuitenkin yhteys palasi ja tuntui taas normaalilta, hänkin tunnusti tunteitaan, ja kuinka hyvä ja turvallista hänestä on olla mun kanssa, jne. Ja sitten taas jossain kohtaa tekstailut (pahimpia nimenomaan tekstiriidat) ottaa kierroksia (en syytä näistä häntä, kumpikaan ei osaa lopettaa eskalaatiota) ja hän ilmoittaa haluavansa lopettaa suhteen. No en tiedä olimmeko virallisesti palanneet edes yhteen, mutta toisaalta tämä oli jo tuttu kaava, että vaikka pahalta tuntui, niin jotenkin luotti että hän leppyy, ja elämä jatkuu taas yhdessä, vaikka toki erotilanteissa olinkin aika epätoivoinen takertuja usein. Kun hän palasi, niin vietimme kuitenkin upean vuorokauden yhdessä, kun menin häntä kentälle vastaan. Sitten seuraavana päivänä hän halusi keskustella asioista, joka sitten alkoi taas hänen puoleltaan ottaa kierroksia, ja lopulta hän lähti kävelemään suhteesta. Tuo jäi nyt sitten lopulliseksi eroksi. Alkupään eroihin olin selvästi enemmän syyllinen epävarmuudesta johtuvalla, joissain kohtaa jopa lapsellisella käytöksellä, mutta loppupäässä hän ”haki” näitä tilanteita. Ja nyt ymmärrän että jopa tietämättään ja tahattomasti. Siitä kohta.
Yhteydenpito ei kuitenkaan jäänyt täysin tuohon, vaan kun hän sanoi että minun olisi hyvä mennä terapiaan, niin tuon jälkeen hakeuduinkin vastaanotolle, ja infosin seuraavalla viikolla siitä hänelle. Hän onkin terapiassa ollut pidempään vanhoja traumojaan käsittelemässä, jotka liittyy vahvasti myös hänen ihmissuhteissa toimimiseen. Ja yleensä nuo erot mitä hän otti tapahtui juuri terapiaistuntonsa jälkimainingeissa, niin kuin tuo viimeinen. No sen viestin jälkeen oli pientä satunnaista, suht hyvähenkistä viestittelyä, kunnes hän kutsui kahville. Se deitti-ilta olikin todella mukava selvästi molemminpuolin. Ja seuraavana aamuna hän soitti iloisesti että mentäisiinkö uudestaan. No lopulta mentiin illalla, siinä välissä päivällä oli hänen terapia, ja illalla hän ilmoittikin ettei halua enää olla suhteessa mun kanssa. No sen jälkeen ainut yhteydenpito olikin tavaroidenvaihtoon ja muutama tunteikas viesti suhteessa olemisesta, yritin vielä kysyä haluaisiko hän pariterapiaan, mitä itse aiemmin ehdotti (ja minkä ehdotuksen hyväksyin, mutta sitten hän ei enää halunnutkaan), josta hän vain otti sitten kierroksia. Ja tavaroiden vaihdon jälkeen ei enää yhteydenpitoa ole ollutkan, koska hän sanoi ettei jaksa enää tätä suhdetta.
No, yllä kuvatun tarkoituksena ei ole yrittää kertoa, että onpa vittumainen nainen, vaikka tuohon käytökseen monet niin yleisesti ehkä kommentoivat (hankala tapaus, kierrä kaukaa, blaa blaa), eikä edes osoittaa kuinka epätoivoinen minä olen, tai muutakaan sellaista. Edelleen arvostan häntä tajuttomasti, vaikka vaikeaa olikin. Viimeisten erojen/taukojen yhteydessä hän kertoi minulle omasta kiintymyssuhdetyylistään, josta oli oppinut terapiassaan. No se meni silloin ohi, en ollut teorian kanssa tuttu, joten kovin syvällistä ymmärrystä se ei minulle tuonut. No tän viimeisen eron jälkeen aloin intensiivisesti perehtymään asian, ja koin aikamoisen valaistumisen. Ja en voi kun todeta, että olisipa mulla ollut tämä tietämys suhteen aikana. Ja pystyn ymmärtämään häntäkin aivan eri tavalla. Ja voin vain toivoa, että voisipa hän joskus luottaa rakkauteen eikä työntää sitä traumojensa ja pelkojensa takia pois, tapahtui se sitten minun tai kenen tahansa muun kanssa. Vaikka teoria on vain teoriaa, eikä välttämättä sellaisenaan sovellu aina kaikkeen tosielämässä, niin ollaan kyllä aika oppikirjaesimerkki anxious-avoidant-parista (en tiedä oikeita termejä suomeksi, välttelevästi kiintyvä ja ahdistuneesti kiintyvä?), ja hän oikeastaan vielä se vaikeammin ennustettavissa oleva tapaus, eli fearful avoidant (jäsentymätön kiintymystyyli), joka saattaa olla tilanteesta riippuen kumpaankin epäterveeseen suuntaan kallellaan. No, hänenlaisensa haluaa kyllä suhteeseen ja läheisyyttä paljon (meidän alkuvaihe), mutta sitten samalla pelkää niitä molempia valtavasti ja itsenäisyytensä menettämistä (huolet haluaako sittenkään olla suhteessa sekä yhtäkkiset eroamiset). Ja hänen välttelevyytensä triggeröi minusta esiin tuon takertuvan ahdistuneesti kiintyneen puolen. Mikä vain karkoitti häntä entistä kauemmas. Oikeastaan kaikki mitä suhteessa lopulta tapahtui, osuu yksiin tuon teorian kanssa, myös nuo jatkuvat erot, ja suhteen sabotointi hänen puoleltaan, vaikka se tahatonta onkin. Toinen puoli hänestä haluaa olla suhteessa, ja kuulla olevansa rakastettu, toinen puoli kauhistuu ja haluaa pakoon, kun liittää rakkauteen traumat siitä, että lopulta pettyy ja hylätään näiden rakkaiden toimesta. Vielä suhteen aikana oli joskus vaikea ymmärtää, että mikä on vialla, ja otin asiat usein itseeni. Nyt kykenen ymmärtämään häntä paremmin, kuin myös omaakin toimintaa, ja hänen huolet ja toiminta kumpusi enemmän näistä traumoista, kuin välttämättä edes minusta tai meidän suhteesta. Jos vain olisin tuntenut tätä kiintymyssuhdetyyliasiaa suhteen aikana paremmin, olisin ehkä itsekin osannut toimia ja kommunikoida niin, etten triggeröi hänen niitä puolia esiin. Nyt kommunikoin taas omien traumojeni pohjalta niin, mikä vain pahensi tilannetta.
No, jäähän tästä sitten hyvä opit jatkoa varten, kun käsittelen omia traumojani ja siitä johtuvaa käytöstä. Tunnen jo nyt itseäni paremmin, osaan kiinnittää tiettyihin asioihin paremmin huomiota, alan oppimaan tunnistamaan toiminnan taustalla olevia tunteitani (en nyt vielä kovin hyvin, mutta ennen en senkään vertaa) ja toivottavasti olen jatkossa parempi kumppanikin jollekin. Jotenkin vain ironista, että henkilö, joka minussa tämän kasvun sai aikaan, ei tule sitä parempaa puolta kokemaan. Vaikka itse koen, että juuri hän ansaitsisi minusta sen parhaimman version (jota nyt joskus toivottavasti sitten olisin). Toivoisin häntä vielä takaisin, mutta eiköhän se ole jo mennyt juna, valitettavasti. Sinänsä huvittava seikka, että aivan puskista näin eron jälkeen pari vanhempaa deittitapausta on ottanut yhteyttä. Toinen oli tuo viime loppukesän tapailutapaus, joka haluaisi nyt tavata ja kaipaa minua. Ja sitten toinen tapaus 4 vuoden takaa otti puskista yhteyttä. No, en ole näistä kummastakaan sillä tavalla kiinnostunut, vaan edelleen valitsisin sata kertaa sadasta tämän viimeisimmän kumppanin, jos se olisi vain mahdollista.
Mutta kyllä se jotain lohtua ehkä toi, että huomaa että kiinnostusta löytyy muualtakin, ja nostaa itsetuntoa. Vaikka itsetuntoasiaa ei enää 40-vuoden iässä ihan jatkuvasti enää murehdi, niin olen kärsinyt heikosta itsetunnosta läpi elämän. Sinänsä ulkoisesti asiat ovat hyvin, riittämättömyyden tunteistani huolimatta ja omasta epäuskosta riippumatta olen suorittanut korkeakoulututkinnon ja päätynyt johtotason tehtäviinkin. Mutta sitten sisäisesti olen kuitenkin enemmän ollut yleensä onneton, kuin onnellinen, vaikka silti monesti elämääni ihan tyytyväinenkin. Mutta ongelmat ovat olleet ehkä sosiaalisen elämän puolella. Koskaan ei ole ollut liikaa kavereita, saatika ystäviä. Yleensä lähinnä aika pintapuolisia, joiden kanssa joskus hengailtu, heitetty läppää, juotu, katsottu urheilua ja avauduttu töistä. Mutta ei mitään syvällisiä keskuteluita ikinä, saati tunteista tms. Ja nämäkin hengailut jääneet pois viime vuosien aikana, ehkä satunnaista whatsapp-viestintää enää. Viime vuonna tutustuin pariin uuteen kaveriin, joiden kanssa tosin voi syvällisiäkin puhua, juuri sellaista mitä olen kaivannut aina elämääni, vaikka ei toki kovin usein olla yhteyksissä heidän kanssa, mutta säännöllisesti silti. No, ehkä nämä sosiaalisen elämän vaikeudet ei kuulu tähän ketjuun sinänsä, mutta ne on tietysti vaikuttaneet mun persoonaan ja näkyy sitten ehkä suhteissakin. Mutta lähinnä vain täydennyksenä siihen, että tekee varmasti heikolle itsetunnolle hyvää tässä tilanteessa, kun näkee nyt eron jälkeen että on naisia, jotka silti on kiinnostuneita musta, vaikka itse en heistä olekaan. Toivoisin melkein että se näkyisi itsetunnossa myös niin, että nostaisi kiinnostusta tähän tapaukseen, jonka haluaisin takaisin. Mutta en käytä somea, eikä meillä ole yhteiset piirit, niin eipä se näy. Ja tuosta suhteesta voi helposti sanoa ulkopuolelta että onhan siinä merkkejä ettei tule toimimaan. No totta osittain sekin, mutta nyt tajuan ongelmien enemmän johtuneen traumapohjaisista epävarmuuksista, ja siinä pitäisi oppia kommunikoimaan niin, että ettei triggeröi näitä pelkoja siellä taustalla, joka voi tapahtua tämänkaltaisissa tapauksissa todella herkästi. Vaatinee pariterapiaakin ja paljon työtä molemmilta, mutta olisi mahdollista saada toimimaan onnelliseksi pitkäkestoiseksikin parisuhteeksi näihin paneutumalla, vaikka tiedostankin ettei se aina helppoa olisikaan. Mutta ei hyvä suhde ilman työtä muutenkana synny. Me ehkä koimme nämä ongelmat hyvin varhaisessa vaiheessa (noin 3kk suhde), mutta suhde olikin heti alkuun tiivis, käytännössä lähes yhdessä asuen (mikä itsessään oli virhe tässä tapauksessa). Yleensä vastaavalle tasolle tutustuessa olen aiemmin päätynyt noin vuoden kohdalla, kun alkutapailu on ollut vähempää, ja sitten ne ongelmat iskee siellä vuoden tienoilla ekaa kertaa. Se, mikä suhde kestää, riippuukin sitten siitä, miten ne ongelmat yhdessä käsitellään. Voisi helposti sanoa, että hyvä, että ongelmat tuli heti, niin ymmärtää ettei se kestä. Mutta yhtä hyvin voisi sanoa toiseen suuntaan, että hyvä että ongelmat tuli ajoissa, niin ehtisi korjaamaan suhteen suunnan jo heti alussa. Valitettavasti itse heräsin liian myöhään.
Sori pitkästä vuodatuksesta, ei ole edes sinänsä tarkoitus purkaa mitään pahaa oloa tms, vaan tuoda viesti (jos joku edes tänne asti lukee) sellaisille, jotka jotain tuttua tästä huomaavat, niin hoitakaa ne traumanne tai ainakin perehtykää niihin ennen seuraavaa tapailuanne ja suhdettanne. Ja miksette tekin, jotka suhteessa jo nyt olette, jos vastaavia ongelmia havaitsette. Ettette ainakaan niistä tietämättöminä pilaa mahdollisuuksianne onneen. Olen vastaavanlaisessa suhteessa ollut kerran aiemmin, ja silloin surin sen eron vain pois. Olisinpa silloin sen jälkeen älynnyt mennyt terapiaan, ja osannut toimia paremmin nyt kun pääsi päätymään yhteen ns. unelmien naisen kanssa.Olen itse tähän asti toiminut ehkä tyypillisen miehen tapaan, että parisuhteeseen astellessani olen vain elänyt siinä mukana ja koittanut luovia oman intuition mukaan jne. Enkä ole ”tietenkään” mitään parisuhdeoppaita tms lukenut ikinä. Ja osa niistäkin on toki roskaa, ihan mitä tahansa ei kannata uskoa. Mutta silti, ehkä kaikkien miesten, miksei naistenkin, kannattaisi ehkä joskus johonkin oppaaseen tai kirjaan ihmissuhdeasioiden osalta perehtyä. Voi avata kummasti silmiä.