Olen suhtautunut NATOon positiivisesti, mutta pitkään katsoin, että jäsenyyden aika ei ollut, juurikin Venäjän takia.
Ei Suomella ole kovin hyviä vaihtoehtoja tai paljoa liikkumavaraa nyt eikä koskaan ollutkaan. Vaikka olemme taitavasti venyttäneet liikkumavaramme usein ihan maksimiin.
Itsenäisyyden alussa yritimme liittoutua Pohjoismaiden ja sitten ns. reunavaltioiden kanssa, mutta ei onnistunut. Sitten yritimme puolueettomuutta, joka päättyi siihen, että Saksa ja Neuvostoliitto sopivat Suomen kuuluvan jälkimmäisen etupiiriin. Ainoa valinnanvaramme oli taistella niin pirusti talvisodassa.
Välirauhan aikana Neuvostoliitto oli edelleen aggressiivinen ja Saksan vallattua Tanskan sekä Norjan meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta viljan ja ruuan saamisen varmistamiseksi kuin olla hyvää pataa Saksan kanssa. Kun Saksa pyysi kauttakulkuoikeutta, oli siihen pakko suostua. Kun Saksa päätti hyökätä Neuvostoliittoon, olimme sekä pakottettuina että vapaaehtoisina mukana. Pakosta, koska Saksa ei olisi muuta vastausta hyväksynyt. Vapaaehtoisesti, koska halusimme revanssin.
Neuvostoliiton voitettua se oli edelleen todella aggressiivinen ja yritti vielä sodan jälkeen vuoteen 1948 saada aikaiseksi kommunistien johtamaa vallankumousta. Kun se ei ottanut tulta, Neuvostoliitto tyytyi YYA-sopimukseen 6.4.1948. Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Vähitellen Paasikivi ja Kekkonen raivasivat hivenen liikkumavaraa. Saimme Porkkalan takaisin, vuosikymmenien jälkeen pääsimme EFTAan. Kekkonen keksi ETYKin ja yritti kaikin keinoin saada Suomesta puolueetonta maata, mutta Neuvostoliitto ei tätä tunnustanut. - Ennen kuin Gorbatshov tuli valtaan, jolloin hän viimein Koiviston aikana tunnusti Suomen puolueettomaksi 1986.
Siitä kymmenen vuotta ja pääsimme Unioniin, sanoimme YYAn ja Pariisin rauhansopimuksen irti (rajamuutoksia lukuunottamatta), mutta emme älynneet hakeutua NATOon. Enemmistö oli myös erittäin tyytyväinen puolueettomuuteen, joka oli pitkän painin tulos. Jeltsinin jälkeen NATO- ovi todellisuudessa sulkeutui ja alettiin puhumaan NATO-optiosta. Venäjän Georgiaan hyökkäämääsen jälkeen todettiin, että emme ole enään puolueettomia vaan liittoutumattomia. Venäjän aggressiot olisivat hyvin voineet kohdistua Suomeen, jos olisimme hakeneet jäsenyyttä kuten Ukrainan sota oikeastaan todistaa. Nato-optio politiikka oli siis viisasta, sillä venytettiin liikkumavaramme äärimmilleen, ilman että jouduimme suoran Venäjän aggression kohteeksi.
Kaikki muuttui 24.2. kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Nato-ovi aukesi, eikä Suomella oikeastaan ole muita hyviä vaihtoehtoja kuin NATO-jäsenyys. Toki Suomesta on tullut pohjoisen Israel, jota Venäjä ei voisi lyödä missään oloissa tavanomaisin asein, mutta sodan välttämiseksi tällä hetkellä suurin mahdollinen pidäke on täysjäsenyys. Olemme olleet Venäjän kanssa isommissa ja pienemmissä sodissa ainakin viimeisen 500 vuotta. Pahimmat sodat olivat isoviha, jolloin Pohjanmaalla tehtiin kansanmurha ja II MS. Sotia on siis syytä odottaa myös jatkossa. Olisi vastoin historiallista viisauttamme olla liittymättä NATOon nyt, se on paras valintamme nyt. Mikään valintamme ei ole ollut täydellinen, mutta olemme onnistuneet valitsemaan yleensä likimain parhaan mahdollisen vaihtoehdon, jos meillä on yhtään ollut valinnanvaraa. Monesti sitä ei edes ole ollut.
Ei Suomella ole kovin hyviä vaihtoehtoja tai paljoa liikkumavaraa nyt eikä koskaan ollutkaan. Vaikka olemme taitavasti venyttäneet liikkumavaramme usein ihan maksimiin.
Itsenäisyyden alussa yritimme liittoutua Pohjoismaiden ja sitten ns. reunavaltioiden kanssa, mutta ei onnistunut. Sitten yritimme puolueettomuutta, joka päättyi siihen, että Saksa ja Neuvostoliitto sopivat Suomen kuuluvan jälkimmäisen etupiiriin. Ainoa valinnanvaramme oli taistella niin pirusti talvisodassa.
Välirauhan aikana Neuvostoliitto oli edelleen aggressiivinen ja Saksan vallattua Tanskan sekä Norjan meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta viljan ja ruuan saamisen varmistamiseksi kuin olla hyvää pataa Saksan kanssa. Kun Saksa pyysi kauttakulkuoikeutta, oli siihen pakko suostua. Kun Saksa päätti hyökätä Neuvostoliittoon, olimme sekä pakottettuina että vapaaehtoisina mukana. Pakosta, koska Saksa ei olisi muuta vastausta hyväksynyt. Vapaaehtoisesti, koska halusimme revanssin.
Neuvostoliiton voitettua se oli edelleen todella aggressiivinen ja yritti vielä sodan jälkeen vuoteen 1948 saada aikaiseksi kommunistien johtamaa vallankumousta. Kun se ei ottanut tulta, Neuvostoliitto tyytyi YYA-sopimukseen 6.4.1948. Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Vähitellen Paasikivi ja Kekkonen raivasivat hivenen liikkumavaraa. Saimme Porkkalan takaisin, vuosikymmenien jälkeen pääsimme EFTAan. Kekkonen keksi ETYKin ja yritti kaikin keinoin saada Suomesta puolueetonta maata, mutta Neuvostoliitto ei tätä tunnustanut. - Ennen kuin Gorbatshov tuli valtaan, jolloin hän viimein Koiviston aikana tunnusti Suomen puolueettomaksi 1986.
Siitä kymmenen vuotta ja pääsimme Unioniin, sanoimme YYAn ja Pariisin rauhansopimuksen irti (rajamuutoksia lukuunottamatta), mutta emme älynneet hakeutua NATOon. Enemmistö oli myös erittäin tyytyväinen puolueettomuuteen, joka oli pitkän painin tulos. Jeltsinin jälkeen NATO- ovi todellisuudessa sulkeutui ja alettiin puhumaan NATO-optiosta. Venäjän Georgiaan hyökkäämääsen jälkeen todettiin, että emme ole enään puolueettomia vaan liittoutumattomia. Venäjän aggressiot olisivat hyvin voineet kohdistua Suomeen, jos olisimme hakeneet jäsenyyttä kuten Ukrainan sota oikeastaan todistaa. Nato-optio politiikka oli siis viisasta, sillä venytettiin liikkumavaramme äärimmilleen, ilman että jouduimme suoran Venäjän aggression kohteeksi.
Kaikki muuttui 24.2. kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Nato-ovi aukesi, eikä Suomella oikeastaan ole muita hyviä vaihtoehtoja kuin NATO-jäsenyys. Toki Suomesta on tullut pohjoisen Israel, jota Venäjä ei voisi lyödä missään oloissa tavanomaisin asein, mutta sodan välttämiseksi tällä hetkellä suurin mahdollinen pidäke on täysjäsenyys. Olemme olleet Venäjän kanssa isommissa ja pienemmissä sodissa ainakin viimeisen 500 vuotta. Pahimmat sodat olivat isoviha, jolloin Pohjanmaalla tehtiin kansanmurha ja II MS. Sotia on siis syytä odottaa myös jatkossa. Olisi vastoin historiallista viisauttamme olla liittymättä NATOon nyt, se on paras valintamme nyt. Mikään valintamme ei ole ollut täydellinen, mutta olemme onnistuneet valitsemaan yleensä likimain parhaan mahdollisen vaihtoehdon, jos meillä on yhtään ollut valinnanvaraa. Monesti sitä ei edes ole ollut.
