Näen, että Suomi voi päästä nopeastikin riippuen Ukrainan sodan loppumisesta. En kuitenkaan pidä keskustelun kaikista sävyistä. Osa yksinkertaistaa, niin että olemme joko USAn tai Venäjän etupiiriä. Ei sen niin ainakaan pitäisi olla. Presidentit Paasikivestä Niinistöön ovat yrittäneet laajentaa ja maksimoida Suomen liikkumavaraa. Aikanaan YYA takasi itseasiassa laajimman mahdollisen liikkumavaran, kun vaihtoehtona oli miehitys. Moni ei myöskään muista, että Suomen oli äärimmäisen vaikeaa liittyä edes EFTAan Neuvostoliiton jatkuvan painostuksen takia vielä 70-luvulla, mutta Kekkonen sai meidät runtattua vapaammille vesille. Neuvostoliiton kaaduttua pääsimme Unioniin ja olisimme päässeet jossain vaiheessa varmasti NATOon. En kuitenkaan yhtään ihmettele, että aikanaan NATO-jäsenyys näyttäytyi muun ohella myös liikkumavaramme pienentämisenä. USA on johtanut NATOa välillä aika omavaltaisesti, tai siltä se on voinut ainakin näyttää. Ja Neuvostoliiton alta luikahtaneina kaikilla ei ollut intoa mennä toisen suurvallan alaisuuteen.
Tilanne on jossain määrin muuttunut, kun geopoliittinen riskimme näyttää uhkaavan realisoitua Venäjän aggression myötä. Sen takia ainakin rahvaalle tärkeintä on saada palautettua turvallisuuden tunne, ja sitä haetaan NATOsta. En pidä kuitenkaan yhtään epäisänmaallisena pohtia asiaa syvemmin esim kansanedustaja Kinnusen tapaan. Toisella puolella on mm. korkea pidäke sodalle - toisella puolella on mahdollisuus joutua sodan aikana etulinjaan, taistelutantereeksi ja ensi-iskun kohteeksi. Toisella puolella on turva, toisella puolella mahdollisuus joutua suurvaltojen keskinäiseen konfliktiin mukaan ilman omaa syytämme tai ilman vaikutusmahdollisuuksia. Mielestäni nämä eri näkökulmat ovat samaan aikaan todellisia ja mahdollisia. Pidän hyvänä, että historiamme valossa osaamme pohtia asiaa laajana kysymyksenä.
Arvioisin, että eduskunta päätyy NATOn kannalle, ja hakemus jätetään, jos saadaan signaali, että se on NATOlle ok.