Muutos on todella suuri. Tammikuun alussa 2022 ainoastaan 53 edustajaa on joko selvästi tai lievin varauksin jäsenyyden puolella. Yhdeksän edustajaa ei osaa sanoa kantaansa varmasti. Yhteensä 138 kaikkiaan 200:sta kansanedustajasta sanoo joko selvästi tai lievin varauksin ei Suomen Nato-jäsenyydelle.
Kuuden suurimman puolueen – SDP:n, perussuomalaisten, kokoomuksen, keskustan, vihreiden ja vasemmistoliiton – kannattajista vain kokoomuksessa kannattajia on enemmän kuin vastustajia luvuin 52–32. Kaikissa muissa puolueissa vastustajia on enemmän.
Lukemat KU:n koostamina vaalikoneista (HS ja YLE) 2019 sekä SK:n kyselystä vuoden 2021 lopulla. Koska SK:n selvitys oli luokkaa 90 edustakaa, kannattajia saattoi hyvin olla vuoden vaihtuessa enemmänkin.
Kansan näkemystä (uusin 62 prosenttia) ei poliitikot sivuuta, mutta tämä oli selvää jo aiemmassa yli 50 prosentin lukemassa. Osa poliitikoista peilasi jo silloin "kyllä vs ei" tilanteen ilman "en kerro" tyyppisiä vastauksia. Venäjän hyökkäyksestä 2022 Ukrainaan kansan mieli muuttui, ja poliitikot ostivat mielestäni tämän lähes sellaisenaan.
Prosessi käynnistyi ja niitäkin on kaksi menossa. Marin tulee tekemään historiaa ja uskon mahdollisuudet siihenkin, että vie Ruotsin demarit samalla mukanaan NATO:n kannattajiksi. Sen jälkeen Ruotsi on valmis liittymään muiden suurten kannattaessa liittymistä vähintäänkin silloin, jos Suomi liittyy samalla.
Liike on sekä alhaalta että ylhäältä alas. Gallupit antavat epäröiville salarakastajille pontimen tulla ulos kaapista ja ilmaista tunteensa Natoa kohtaan aidosti. Näitähän on melko paljon. Monelle nuoremmalle edustajalle YYA-liturgian kaiut ovat olleet varmaan aika käsittämätöntä kohinaa. Suhde Venäjään oli kuitenkin merkittävästi erilainen kuin Neuvostoliittoon. Myös Venäjälle Suomi lakkasi olemasta mikään erityinen naapuri, EU asemoi Suomen tiiviisti länteen. Kommunikaatio kävi jatkossa EU:n kautta Venäjälle, ei ollut mitään erityissuhdetta, jota voitiin ratkoa kahdenkeskisin neuvotteluin. Siksi myös ne poliitikot, jotka tuolloin jo olivat systeemin mukana, eivät enää imeneet YYA-savua sieraimiinsa.
Antti Rinne (s.1962) on tästä asenteesta hyvä esimerkki. Rinne ei ollut lainkaan poliittinen henkilö 1980-luvulla, joten hänenkin aikuisikäänsä leimaa pikemminkin ulkoinen suhde YYA-todellisuuteen. Se oli jotakin, mitä pidettiin tärkeänä, mutta joka toisaalta muutti ratkaisevasti muotoaan Neuvostoliiton romahduksessa. Hän ei ollut millään lailla sisällä niissä ratkaisuissa, siinä ajattelussa, jossa vielä Koiviston aikana ajateltiin ja toimittiin.
Samanlainen suhde vallitsee miltei kaikkien Rinnettä nuorempien ajatusmaailmassa.
Kun jotakin ajatusmallia ei ole sisäistetty eikä se ole enää kovin selkeäkään, silloin siitä voi hyvin luopuakin. Kepulla on varmaan poikkeuksellisen vahva tupailtamakulttuuri, koska näemmä Kekkosen aika nähdään edelleenkin jonakin normatiivisena turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa. Vasemmistoliitto taas on imenyt Natovastaisuutensa USA:n ulkopolitiikan kritiikistä eikä siellä ole kyetty erottamaan Natoa USA:sta. Siten myös nuoremmat ovat saaneet vahvan lamarckilaisen perimän Nato-vastaisuuteen. Mutta nuoret voivat kuitenkin jopa vassarien joukoissa ajatella asiasta eri tavalla.
Mutta muista puolueista ei kannata liiemmin kantaa huolta, koska ne ovat olleet syrjässä 1960-80 lukujen turvallisuuspolitiikan keskiöstä, osa niistä vasta ilmaantuikin Kekkosen ajan jälkeen.