Kovasti tästä ketjusta saa fiboja, että exän kanssa ei pystyisi olemaan vilpittömästi ystävä..? Väitän, että olette väärässä. Ainakin osittain. Itse seurustelin elämäni ensirakkauden kanssa lähes seitsemän vuoden ajan, kihloihinkin ehdittiin, kunnes eron hetki koitti. Ero ei tullut kovin yllätyksenä kummallekkaan, mutta sattui kumpaankin aivan helvetisti eikä kumpikaan sitä täysin halunnut, mutta kumpikin myös ymmärsi, että se on ainoa oikea ratkaisu, koska homma ei toiminut siten kuin parisuhteen / avoliiton olisi pitänyt toimia. Enemmän oltiin kämppäkavereita ja helvetin hyviä ystäviä kuin rakastavaisia.
Eron jälkeen kumpikin otti hieman tilaa sen ensimmäisen kuukauden ajan, mutta sen jälkeen ollaan pidetty kyllä tasaisin väliajoin yhteyttä. Okei tämä on pieni välttämättömyys, koska meikäläisellä on hänen kauttansa pari siskonmuksua kummityttöinä ja heitä en ikinä suostuisi hylkäämään, vaikka mikä olisi. Ei se ystävyys aina helppoa ole ollut, varsinkin esimerkiksi silloin oli kipeämpi jakso hänelle kun minä menin uuteen parisuhteeseen, mutta toisaalta olemme kuitenkin kumpikin pystyneet puhumaan toisillemme niistä kipeimmistäkin asioista ja olemaan toinen toistemme tukena, aina arjen huolista mies-/naishuoliin asti. Hassuahan se on aina välillä puhua jostain naishuolista exänsä kanssa, mutta toisaalta kun toinen tuntee meikäläisen läpikotaisin ja tietää parhaat ja huonoimmat puoleni, on sieltä suunnalta myös helpompi saada neuvoja ongelmiinsa eikä tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi jonkun henkilön silmissä, joka ei oikeasti tunne minua.
Voisin sanoa, että vaikka se eron jälkeinen aika, varsinkin ensimmäiset pari kuukautta, olivat todella kipeitä ja vaikeita aikoja (varsinkin kun asuttiin vielä yhdessä, vaikka meikäläinen aika paljon viettikin aikaa muualla ihan vain jo siksi, että olisi helpompaa), niin koskaan ei ole kummallakaan ollut mitään halua palata yhteen tai harrastaa sen enempää mitään yhden illan juttuja toistemme kanssa. Ei se johdu siitä, että seksielämässä olisi koskaan ollut meidän välillä jotain vikaa, vaan siitä, että aitoa halua ei siihen ole ja kumpikaan ei halua pilata tätä ystävyyttä, joka meillä on sillä, että joku hairahdus sotkisi koko asian. Tämä mahdollisuus siis niiltä ajoilta kun ollaan sinkkuina oltu yht'aikaisesti. Meikäläinen nyt on toisessa parisuhteessa tuon kihlatun kanssa eroamisen jälkeen ja juuri muutin uuden emännän kanssa yhteen.
Vaikeaahan se on sille uudelle puoliskolle sitä hyväksyä, koska eihän se ole mitenkään tavanomaista, että ollaan exien kanssa hyvissä väleissä. Esimerkiksi tuo edellinen emäntäni ei sitä pystynyt mitenkään hyväksymään ja se hänelle suotakoon. Hänellä oli siihen omat syynsä, mutta lopulta tuo oli yksi suurimmista asioista, jotka suhteemme kaatoivat, sillä mustasukkaisuutta esiintyi jo siitä, että kummilapseni tapaavat soitella minulle kummitätinsä (eli tämän ex-kihlatun) kanssa kun tämä on heillä käymässä. Se on aina ollut meidän (minun ja kummilasteni) juttu ja tulee aina olemaankin. Monen monia riitoja ja mustasukkaista mököttämistä aiheutti lumipalloefektin ja vaikka homma oli välillä ihanaa, ei se lopulta ollut kestävää näistä riidoista johtuen.
Nykyiselle olen tehnyt alusta asti selväksi, että olen yhteyksissä exäni kanssa, että ei ole hätää, selittänyt perinpohjin mikä on homman nimi jne. Vaikeaa se on ollut hänellekkin varsinkin välillä, mutta toisin kuin exäni kanssa, nykyisen kanssa olen pystynyt olemaan avoimempi siitä mitä sen ex-kihlatun kanssa juttelee sekä miksi. Avoimuus on johtanut parempaan ymmärrykseen ja parempaan parisuhteeseen. Toki tällä nykyiselläkin on historiassaan monia kivuliaita kokemuksia, jotka välillä nostavat päätään ja tuovat esille mustasukkaisuutta, mutta huomattavasti siedettävämmässä määrin kuin edellisen kanssa.
En nyt suoranaisesti osaa ratkaista
@Jyyd sinun ongelmaasi tai sanoa oikeaa totuutta, halusin vaan tuoda esille myös sen toisen näkökulman asioihin eli, että asiat eivät todellakaan aina ole sitä pahinta laatua, vaikka tästäkin ketjusta kovasti tuntuu saavan sen vaikutelman. Itseltäni kuoli mutsin entinen miesystävä (on pikkuveljeni isä ja sitä kautta ollut minullekkin vuosia kuin isäpuoli) tuossa parisen vuotta sitten ja aika hajottavalta tuo tuntui, mutta tuolloin oli todella paljon helpompi purkaa asiaa tämän ex-kihlattuni kanssa kuin ex-tyttöystäväni (eli sen silloisen) kanssa. Tämä ei johtunut siitä, ettäkö minusta olisi tuntunut, etten voisi hälle puhua: Tämä johtui puhtaasti siitä, että toinen tunsi minut paremmin, tunsi perhesuhteeni ja historiani pikkuveljeni isään ja tunsi myös tämän pikkuveljeni isän paremmin. Sain häneltä tukea ja kannustuksia, mutta sen enempää ei siinä kyllä ollut. Toki myös tuolle silloiselle tyttöystävälleni juttelin asiasta ja hänkin minua tuki, mutta en vain pystynyt hänelle samalla tavalla vuodattamaan tuntemuksistani. Hassua, että tuolloin mekin olimme kutakuinkin 5kk seurustelleet kun tuo kuolintapaus sattui.
Ex-kihlattuun tukeutumista puolsi myös se, että paras ystäväni teki itsemurhan silloin kun hänen kanssaan seurustelin ja täten olin jo yhden surutyön käynyt lävitse, joten koin, että pystyn olemaan hänelle avoin ja näyttämään myös sen heikomman ja hauraan puoleni.
Tsemppiä kuitenkin teikäläiselle ja kaikille rakkausrintamalla. Ei se helppoa aina ole, ei se ole meikäläisellä nytkään, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että kaikki parisuhteet vaativat työntekoa sen "honeymoon"-vaiheen jälkeen ja vastoinkäymiset vahvistavat paitsi luonnetta, myös sitä parisuhdetta. Jos parisuhde uhkaa kaatua mitättömyyksistä alkaneeseen riitaan, vain koska ei osata käydä läpi asioita kuin aikuiset ja homma vain jatkuu ja jatkuu, niin eihän siinä mitään järkeä ole. Rajansa kaikella :)