Naisasiat

[Knox]

Onko tämä tosiaan näin läpinäkyvää? Ehkä tahdon uskoa vain parasta.. Kyllähän miespuolisia kavereita varmaan joillain ihan uskollisillakin naisilla on. Vaikea on kaikkia suhteen vaiheita kirjoittaa tähän, mutta kyllä tyttö toisaalta välittää mustakin. Juuri pari viikkoa sitten kertoi tilanneensa jotain yhteisiä valokuviakin, mutta toisaalta tilanteet muuttuu nopeasti ja ei näistä tiedä. Kun ei vain pääse toisen pään sisään.

En tiedä hakeeko musta turvaa ja lohtua, mutta paljon aikaa on tosiaan yhdessä vietetty viime aikoina. Monet itkut olen kuunnellut ja ollut tukena vieressä. On sanonutkin tämän mulle ja monelle muulle. Toisaalta jos tämä on ihmisestä kiinni, niin en minä voi toiseksi muuttua.

Niin no, ei tässä nyt kyse ole siitä mitä sukupuolta kaverit on.

Onko tyttö pitänyt koko 5kk yhteyttä exään, vai onko yhteydenpito alkanut isän kuoleman jälkeen?

 

[BaronFIN]

@Jyyd

Hah, oma vaimoni oli vain "kaveria" entiselle ihastukselleen ja minä hölmö olin vain mustasukkainen hupsu jostain kolmen yhteisen lapsen äidistä ja tunsin oloni lopulta aika idiootiksi kun karu totuus aikanaan paljastui.

Saku sammakkokin lauloi: "nainen on nainen aina vaan, ja hepokatti Heikki soitteli viuluaan..."

 

[Barney]

Järkyttävä viestimonsteri tuli kirjoitettua, toivottavasti joku jaksaa kahlata läpi.

Tilanne on melkein sama kuin meikäläiselle joskus vähän alle kaksi vuotta sitten. Suhde ei ollut kestoltaan ihan neljää vuotta, mutta muuten kuin meikäläisen näppäimistöltä. Toki siihen pitäisi lisätä, että kumppanin puolelta oli heti suhteen alussa ilman mitään syytä luottamuspulaa meikäläistä kohti johtuen hänen edellisestä suhteestaan.

Itsellä on päällimmäisenä ollut mielessä hirveä ikävä, kaipuu ja pelko tulevaisuudesta. Ja kova yksinäisyyden tunne. Parin päivän aikana olen alkanut unohtaa lähes kaikki huonot asiat mitkä suhteessa oli ja epäröimään tuon päätöksen oikeellisuutta - varsinkin kun monet ovat ihmetelleet päätöstämme, kun varsinkin ulospäin suhde näytti varmaankin terveeltä. Sitä kautta on ehkä omiinkin ajatuksiin syöpynyt vastaavia juttuja. Mietin, että kuuluisiko tässä vaiheessa tuntea helpotusta tai semmoista tunnetta, että tuli tehtyä oikea päätös vaikka se olikin vaikea.

Nuo ovat varmasti hyvinkin yleisiä fiiliksiä, vaikka olisikin itse seisonut eropäätöksen takana. Itsekin huomasin, että siinä eron jälkeen alkuvaiheilla tuppasi ne suhteen huonot puolet unohtumaan ja hyvät puolet korostumaan. Itse tuollaisissa tilanteissa koitin muistella niitä suhteen huonoja puolia, jotka ainakin itselläni auttoivat aina uudestaan ja uudestaan ymmärtämään eron olleen oikea ratkaisu. Se fiilis oikeasta päätöksestä vahvistuu kokoajan vain ajan kuluessa, jos se sellainen oli. Itsekin olin melko alamaissa eron jälkeen muutaman kuukauden, mutta nyt jo jonkin ajan olen ollut sitä mieltä, että se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Sovittiin myös kun erottiin, että ollaan yhteydessä kavereina ja puhelimitse vai viestitse käydään yhessä tätä juttua läpi ja tuetaan toisiamme varsinki tässä alussa ja sitten myöhemmin vähennetään yhteydenpitoa. Tarkoitus olisi silti jonkinsortin ystävinä varmaan pysyä. Kiinnostaisi tietää, että onko kenelläkään tämmöisiä vastaavia kokemuksia, että onko mitään mahdollisuutta käydä järkevästi toisen kanssa tätä juttua läpi ja tukea toista ilman, että se vaikeuttaa tai jopa estää toipumista kokonaan? Itsestä nämä keskustelut ovat tuntuneet helpottavilta, mutta toisaalta sitä miettii että luuleeko aivot vaan että asiat on kunnossa jos ollaan yhteydessä. Tosi vaikeeta.

Omakohtainen kokemus on, että kaverina olo ei toimi tuollaisessa tilanteessa, kun eroaminen on ollut vaikeaa. Omassa tapauksessani tilanne eteni siihen pisteeseen, että exä halusi palata muutaman kuukauden eron jälkeen yhteen. Siinä vaiheessa jouduin olemaan vähän mulkku, minkä jälkeen yhteydenpito väheni selvästi ja yli vuoteen emme ole olleet minkäänlaisessa yhteydessä. Somen perusteella exällä menee ihan hyvin ja elämä on mennyt vähän eri suuntaan kun mulla, mikä oli ihan odotettua ihan erilaisten tulevaisuuden suunnitelmien takia. Uusi mieskin hänellä on, mikä tuntui aluksi vähän oudolta, mutta ihan positiivinen asiahan se on. Etenkin kun itse olen paljon paremman näköinen kuin hänen uusi miehensä. *hymiö*

Ja mikä auttais tähän jatkuvaan tuskaan ja lamaantumisen tunteeseen?

Ei siihen auta oikein kuin aika. Toki suosittelen, että teet jonkun muutoksen elämäntavoissasi tai haet jotain muuta kautta jotain uutta ja positiivista energiaa elämääsi. Itsellä toimi ainakin erittäin hyvänä piristyskeinona elämäntapojen muuttaminen terveellisempään suuntaan. Tuli liikuttua todella paljon, mikä auttoi sekä saamaan ne parisuhteen aikana kertyneet muutama ylimääräinen kilo pois että ihan yleisesti sai olotilan pirteämmäksi. Itse pohdiskelin myös aika paljon suhteessa tapahtuneita asioita, omaa käyttäytymistä monissa tilanteissa yms. Aika paljon koen kasvaneeni henkisesti sen avulla ja opin tunnistamaan vielä paremmin itse tekemiäni virheitä, minkä avulla pystyn todennäköisesti välttämään niitä tulevaisuudessa. Frendejä kannattaa nähdä aika paljon kun sille nyt todellakin on aikaa ja dokaaminenkin kohtuudella on ihan jees. Irtosuhteet myös tuovat lisää iloa elämään, mutta niihin ei kannata kyllä omasta mielestäni heti suoraan eron jälkeen syöksyä. Tsemppiä kuitenkin, aika lailla sama on käyty täälläkin läpi. Voin kuitenkin luvata, että kyllä se päivä päivältä alkaa paremmalta tuntumaan.

 

[Knox]

@Jyyd Okei, ymmärsin aluksi että ovat vasta viime aikoina ruvenneet pitämään yhteyttä.

Muutenkin 5kk on niin lyhyt aika, että tuollainen soppa alkuun voi heilauttaa venettä suuntaan jos toiseenkin. En sano että kannattaa lähteä nykimään koska tytön isä kuoli, mutta aika raskas rasti se on sullekkin kaikkine tunnemyrskyineen. Tuossa vaiheessa suhteen pitäisi olla vielä armotonta panemista, jatkuvaa yhdessäoloa ja maailman ihaninta. Nyt teillä on heti kättelyssä tuollainen tragedia, ja muijalla varmasti pää sekaisin.

Tuollaisesta ylipääsemisessä voi kestää kauan, ja se on helvetin hienoa jos kaiken tukemisen ja välittämisen jälkeen muija sanoo ettei ole varma, parempi jos ollaan kavereita.

Ja vielä tuo exän kuvioissa pyöriminen, joka voi toki olla vain puhtaasti kaverimielessä, niin en tiedä.

 

[JypFabu]

Voin vain kuvitella minkälainen masennus, ahdistus, epätoivo ja kaikkea muuta siellä on pään sisällä.. Mutta toisaalta yhteydenpito nyt on ainakin lisääntynyt. Kyllähän senkin voisi ymmärtää, kun kaikki surunvalittelujaan esittelevät ja sitten jäädään pidemmäksi aikaa puhumaan.

Tää lienee vähän väärä palsta neuvoja kysellä, analogia pääasiassa tuntuu olevan "häpäise hutsu" ja häippäse. Vertaistukea täältä voi saada ja hyvin yleisiä neuvoja kirjoittajan omaan empiriaan nojaten, mutta kokolailla ollaan ties missä liejussa vastakkaisen sukupuolen suhteen kaikilla tasoilla.

Kuolema on aina seinä johon läjähtää naama edellä, kun kohdalle sattuu. Minä ymmärrän niin, että jos tarkoitus ja toive sinulla on jotakin pysyvämpää suhdetta tavoitella ja toivoa, tässä on sulla iso paikka kasvaa asioiden yli. Kriisit ja ongelmat on ne tilat, joissa punnitaan, onko suhteella tulevaisuutta ja se vaatii venymistä molemmilta osapuolilta. Toiseen et voi vaikuttaa, itseen voit. Tilanteesi on sikäli simppeli, että olet ytimessä sen asian suhteen, mitä parisuhde on ja mitä se vaatii. Mustasukkaisuus on tunne, joka juontuu epävarmuudesta ja kontrollipakkomielteestä, eikä sen päälle voi rakentaa mitään pysyvää. Varsinkin kun opittava asia on kyetä elämään epävarmuudessa, koska sitä elämä on, kaikilla muillakin saroilla. Sen sijaan siis, että stalkkaat tyttelisi suhteita muihin ihmisiin, olivat exiä tai ei, mieti kykenetkö aidosti luottamaan kumppaniisi. Suhteen lopettamista kannattaa pohtia jos lopputulema on, ettet kykene luottamaan, silloin et ole kypsä parisuhteeseen. Sekin mahdollisuus voi olla, että tyttösi lopulta valitsee toisin kuin toivot, mutta se on vain hyväksyttävä, niinkuin läheisen poismenokin, ei auta itkupotkut, tai voi auttaa, mutta ei muuta mitään. Tyttösi ilmeisesti on toivonut tilaa itselleen ja tämä on täysin ymmärrettävää ison surutyön keskellä, voi olla, että tuo exä tunsi poismenneen isän paremmin ja sitä kautta heillä on keskenään enemmän palikoita yhdessä asiaa käsitellä. Kuinka tahansa, jos tunnet, että haluat hänen kanssaan jatkaa, anna aikaa, anna tilaa ja toivo parasta. Käsittele turha mustasukkaisuus pääsi sisällä itsesi kanssa äläkä missään nimessä sotke tyttöäsi siihen, se on lopun alkua, sillä ahdistavampaa lahjaa ei voi kenellekään antaa, kuin epäluulon.

 

[Drewiske]

Koko viesti

Kiitos tästä viestistä, tänään ehkä ensimmäinen päivä että on vähän järjellä pystynyt ajattelemaan asioita ja pystyin jopa samaistumaan jo moneen asiaan mitä kirjoitit. Antoi taas vähän virtaa jaksaa ylöspäin!

 

[pernaveikko]

Somen perusteella exällä menee ihan hyvin ja elämä on mennyt vähän eri suuntaan kun mulla, mikä oli ihan odotettua ihan erilaisten tulevaisuuden suunnitelmien takia. Uusi mieskin hänellä on, mikä tuntui aluksi vähän oudolta, mutta ihan positiivinen asiahan se on. Etenkin kun itse olen paljon paremman näköinen kuin hänen uusi miehensä. *hymiö*

Riippuen ehkä hieman tilanteesta, mutta miten kukaan ei ole vielä maininnut tärkeintä sääntöä. Kaikki, someyhteydet tietenkin poikki ja heti.

Itsehän juurikin tein sen, että siinä hetki meni ja voi helvetti se tunne, kun kuusi viikkoa täysin puun takaa jätetyksi tulemisen jälkeen ruudulle pamahtaa "parisuhteessa jonkun vitun Jussin kanssa."

Vaikka asialla ei tokikaan enää vuosien jälkeen ole mitään merkitystä, niin ei sitä turpaan saannin tunnetta silti unohda. Sitä tuli mietittyä paljonkin olisikohan toipuminen mennyt paremmin ja aivan eri tavalla, jos en tuota tietoa olisi saanut.

 

[huhheijaa]

Barney aika hyvin mielestäni tähän vastailikin, mutta laitanpa silti.

Sovittiin myös kun erottiin, että ollaan yhteydessä kavereina ja puhelimitse vai viestitse käydään yhessä tätä juttua läpi ja tuetaan toisiamme varsinki tässä alussa ja sitten myöhemmin vähennetään yhteydenpitoa. Tarkoitus olisi silti jonkinsortin ystävinä varmaan pysyä. Kiinnostaisi tietää, että onko kenelläkään tämmöisiä vastaavia kokemuksia, että onko mitään mahdollisuutta käydä järkevästi toisen kanssa tätä juttua läpi ja tukea toista ilman, että se vaikeuttaa tai jopa estää toipumista kokonaan? Itsestä nämä keskustelut ovat tuntuneet helpottavilta, mutta toisaalta sitä miettii että luuleeko aivot vaan että asiat on kunnossa jos ollaan yhteydessä. Tosi vaikeeta.

Tästä itsellä on vähän kokemusta, vaikka suhde paljon sinun suhdettasi lyhyempi olikin, enkä suosittelisi liian lämpimiä välejä pitämään. Ainakaan liian pitkäaikaisesti. Ongelma tuollaisissa hyvissä eroissa, joissa yritetään pysyä kavereina, on usein juuri Barneyllekin tapahtunut, että toinen haluaakin takaisin yhteen. Uskoisin, että johtuu juuri siitä, että keskustellaan edelleen niistä asioista ja eron käsitteleminen ei sitten ihan onnistukaan. Iso osa niistä huonoista puolista nimittäin tuntuu häviävän, kun otetaan etäisyyttä eikä tarvitse päivittäin ja jatkuvasti olla tekemisissä. Itsellä on kokemusta yhdestä tälläisestä erosta, että puhuttiin jokseenkin aktiivisesti eron jälkeen. Lopputuloksena exä halusi useaankin otteeseen palata yhteen, eikä mielestäni omakaan ylipääsy tuosta ainakaan helpottunut.

Ei toki mahdotonta ole, etteikö kaksi kypsää aikuista pystyisi ystävinä eroamaan, mutta lähtökohtaisesti en suosittelisi. Toki ihan alkuun ehkä asioiden läpikäynti yhdessä voi olla hyödyllistä, mutta aika nopeasti pyrkisin ottamaan etäisyyttä. Yksilötapauksia tosin, eikä näihin varmaan mitään yleispätevää sääntöä ole.

Ja mikä auttais tähän jatkuvaan tuskaan ja lamaantumisen tunteeseen?

Aika ja elämässä eteneminen. Ei pidä sivuuttaa eroa, mutta ei myöskään pidä jäädä liiaksi paikalleen sitä miettimään. Kaverit ovat aika hyvä apu näissä, kun ainakin saa mielen muualle, mutta kannattaa se ero kuitenkin käsitellä itse, koska muuten ei välttämättä kunnolla pääse yli.

E: Lisätäänpä vielä, että tuollaisen pitkän parisuhteen jälkeen usein unohtuu, mutta pitää olla vähän itsekäs. Ei kannata liiaksi sitä exää miettiä, kun tekee päätöksiä.

 

[FutureHockey]

Kovasti tästä ketjusta saa fiboja, että exän kanssa ei pystyisi olemaan vilpittömästi ystävä..? Väitän, että olette väärässä. Ainakin osittain. Itse seurustelin elämäni ensirakkauden kanssa lähes seitsemän vuoden ajan, kihloihinkin ehdittiin, kunnes eron hetki koitti. Ero ei tullut kovin yllätyksenä kummallekkaan, mutta sattui kumpaankin aivan helvetisti eikä kumpikaan sitä täysin halunnut, mutta kumpikin myös ymmärsi, että se on ainoa oikea ratkaisu, koska homma ei toiminut siten kuin parisuhteen / avoliiton olisi pitänyt toimia. Enemmän oltiin kämppäkavereita ja helvetin hyviä ystäviä kuin rakastavaisia.

Eron jälkeen kumpikin otti hieman tilaa sen ensimmäisen kuukauden ajan, mutta sen jälkeen ollaan pidetty kyllä tasaisin väliajoin yhteyttä. Okei tämä on pieni välttämättömyys, koska meikäläisellä on hänen kauttansa pari siskonmuksua kummityttöinä ja heitä en ikinä suostuisi hylkäämään, vaikka mikä olisi. Ei se ystävyys aina helppoa ole ollut, varsinkin esimerkiksi silloin oli kipeämpi jakso hänelle kun minä menin uuteen parisuhteeseen, mutta toisaalta olemme kuitenkin kumpikin pystyneet puhumaan toisillemme niistä kipeimmistäkin asioista ja olemaan toinen toistemme tukena, aina arjen huolista mies-/naishuoliin asti. Hassuahan se on aina välillä puhua jostain naishuolista exänsä kanssa, mutta toisaalta kun toinen tuntee meikäläisen läpikotaisin ja tietää parhaat ja huonoimmat puoleni, on sieltä suunnalta myös helpompi saada neuvoja ongelmiinsa eikä tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi jonkun henkilön silmissä, joka ei oikeasti tunne minua.

Voisin sanoa, että vaikka se eron jälkeinen aika, varsinkin ensimmäiset pari kuukautta, olivat todella kipeitä ja vaikeita aikoja (varsinkin kun asuttiin vielä yhdessä, vaikka meikäläinen aika paljon viettikin aikaa muualla ihan vain jo siksi, että olisi helpompaa), niin koskaan ei ole kummallakaan ollut mitään halua palata yhteen tai harrastaa sen enempää mitään yhden illan juttuja toistemme kanssa. Ei se johdu siitä, että seksielämässä olisi koskaan ollut meidän välillä jotain vikaa, vaan siitä, että aitoa halua ei siihen ole ja kumpikaan ei halua pilata tätä ystävyyttä, joka meillä on sillä, että joku hairahdus sotkisi koko asian. Tämä mahdollisuus siis niiltä ajoilta kun ollaan sinkkuina oltu yht'aikaisesti. Meikäläinen nyt on toisessa parisuhteessa tuon kihlatun kanssa eroamisen jälkeen ja juuri muutin uuden emännän kanssa yhteen.

Vaikeaahan se on sille uudelle puoliskolle sitä hyväksyä, koska eihän se ole mitenkään tavanomaista, että ollaan exien kanssa hyvissä väleissä. Esimerkiksi tuo edellinen emäntäni ei sitä pystynyt mitenkään hyväksymään ja se hänelle suotakoon. Hänellä oli siihen omat syynsä, mutta lopulta tuo oli yksi suurimmista asioista, jotka suhteemme kaatoivat, sillä mustasukkaisuutta esiintyi jo siitä, että kummilapseni tapaavat soitella minulle kummitätinsä (eli tämän ex-kihlatun) kanssa kun tämä on heillä käymässä. Se on aina ollut meidän (minun ja kummilasteni) juttu ja tulee aina olemaankin. Monen monia riitoja ja mustasukkaista mököttämistä aiheutti lumipalloefektin ja vaikka homma oli välillä ihanaa, ei se lopulta ollut kestävää näistä riidoista johtuen.
Nykyiselle olen tehnyt alusta asti selväksi, että olen yhteyksissä exäni kanssa, että ei ole hätää, selittänyt perinpohjin mikä on homman nimi jne. Vaikeaa se on ollut hänellekkin varsinkin välillä, mutta toisin kuin exäni kanssa, nykyisen kanssa olen pystynyt olemaan avoimempi siitä mitä sen ex-kihlatun kanssa juttelee sekä miksi. Avoimuus on johtanut parempaan ymmärrykseen ja parempaan parisuhteeseen. Toki tällä nykyiselläkin on historiassaan monia kivuliaita kokemuksia, jotka välillä nostavat päätään ja tuovat esille mustasukkaisuutta, mutta huomattavasti siedettävämmässä määrin kuin edellisen kanssa.

En nyt suoranaisesti osaa ratkaista @Jyyd sinun ongelmaasi tai sanoa oikeaa totuutta, halusin vaan tuoda esille myös sen toisen näkökulman asioihin eli, että asiat eivät todellakaan aina ole sitä pahinta laatua, vaikka tästäkin ketjusta kovasti tuntuu saavan sen vaikutelman. Itseltäni kuoli mutsin entinen miesystävä (on pikkuveljeni isä ja sitä kautta ollut minullekkin vuosia kuin isäpuoli) tuossa parisen vuotta sitten ja aika hajottavalta tuo tuntui, mutta tuolloin oli todella paljon helpompi purkaa asiaa tämän ex-kihlattuni kanssa kuin ex-tyttöystäväni (eli sen silloisen) kanssa. Tämä ei johtunut siitä, ettäkö minusta olisi tuntunut, etten voisi hälle puhua: Tämä johtui puhtaasti siitä, että toinen tunsi minut paremmin, tunsi perhesuhteeni ja historiani pikkuveljeni isään ja tunsi myös tämän pikkuveljeni isän paremmin. Sain häneltä tukea ja kannustuksia, mutta sen enempää ei siinä kyllä ollut. Toki myös tuolle silloiselle tyttöystävälleni juttelin asiasta ja hänkin minua tuki, mutta en vain pystynyt hänelle samalla tavalla vuodattamaan tuntemuksistani. Hassua, että tuolloin mekin olimme kutakuinkin 5kk seurustelleet kun tuo kuolintapaus sattui.
Ex-kihlattuun tukeutumista puolsi myös se, että paras ystäväni teki itsemurhan silloin kun hänen kanssaan seurustelin ja täten olin jo yhden surutyön käynyt lävitse, joten koin, että pystyn olemaan hänelle avoin ja näyttämään myös sen heikomman ja hauraan puoleni.

Tsemppiä kuitenkin teikäläiselle ja kaikille rakkausrintamalla. Ei se helppoa aina ole, ei se ole meikäläisellä nytkään, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että kaikki parisuhteet vaativat työntekoa sen "honeymoon"-vaiheen jälkeen ja vastoinkäymiset vahvistavat paitsi luonnetta, myös sitä parisuhdetta. Jos parisuhde uhkaa kaatua mitättömyyksistä alkaneeseen riitaan, vain koska ei osata käydä läpi asioita kuin aikuiset ja homma vain jatkuu ja jatkuu, niin eihän siinä mitään järkeä ole. Rajansa kaikella :)

 

[jake styles]

Onko kellään täällä kokemusta seurustelusta masentuneen kanssa? Olen nyt nähnyt erästä tyyppiä reilun kuukauden ja fiilis on erittäin hyvä. Molemmat ovat samaa mieltä, että tässä jutussa on aineksia vakavampaan juttuun. Kemiat toimivat erinomaisesti, meillä on hauskaa yhdessä ja kaikki tuntuu olevan mahtavasti kun ollaan yhdessä.

Mutta. Hän on puhunut avoimesti siitä, että hän on ajoittain äärimmäisen ahdistunut ja pelokas, ja tuntuu että hänen parantumisensa on ottanut takapakkia sen jälkeen, kun juttumme alkoi. Hän käy terapiassa ja syö mielialalääkkettä. Pari viikkoa sitten hän sai paniikkikohtauksen ja halusi, että jätän hänet, koska hän ei halua että joudun kärsimään hänen takia. Hänellä on ollut aiemmin taipumusta itsetuhoisuuteen, mutta terapia on auttanut kuulemma paljon tässä. Silloin puhuttiin asia halki ja sen jälkeen hän on luottanut minuun, että olen hänen rinnallaan parhaani mukaan. Hän ei juurikaan oireile seurassani, mutta itsekseen hän on aika voimaton ja aikaansaamaton.

Ahdistaa, etten pääse hänen päänsä sisään enkä tiedä, mitä hän oikeasti ajattelee. Itselläni on vanhoista parisuhteita taakkana heikko luottamus, josta olen tosin hänelle avoimesti kertonut. Tällä hetkellä olen määräaikaisesti ulkopaikkakunnalla töissä, niin näemme vain viikonloppuisin.

Mieluusti kuulisin, jos jollain kokemusta hieman samanlaisesta tilanteesta. Mitä kannattaa tehdä, mitä ei jne.

Itselläni on kokemusta. Onhan se välillä haastavaa kun mielialat heittelee nopeastikin laidasta laitaan, mutta on se tietty vähän helpompi ymmärtää kun tietää diagnoosin. Kannattaa vain asennoitua siten, että kun pahimmat masennuskohtaukset on päällä, siihen ei välttämättä auta yhtään mikään mitä sanot, mutta kannattaa sanoa se silti. Tärkeämpää on olla ylipäätään tukena. Oman kokemukseni mukaan pahinta mitä noissa tilanteissa voi tehdä on a) syyllistää häntä itseään, b) vähätellä pahaa oloa, c) suuttua itse, d) poistua tilanteesta ja jättää toinen yksin (toki tämäkin voi joissain tapauksissa olla parempi jos hän itse haluaa olla yksin, kunhan ei tee sitä poistumista kohtien a, b tai c säestyksellä).

Tuo sanomasi: "tuntuu että hänen parantumisensa on ottanut takapakkia sen jälkeen, kun juttumme alkoi". Voi olla että se johtuu ainoastaan siitä että hänelle on tullut ihan uusi pelko aiempien lisäksi, nimittäin pelko että kyllästyt ja jätät hänet masennuksen takia.

En voi sanoa olevani mikään asiantuntija tuon sairauden suhteen, ja kommenttini perustuvat vain omiin kokemuksiini, mutta toivottavasti jotain apua on. Tsemppiä vaan, ja pidä hänestä kiinni jos oikeasti haluat hänen kanssaan olla. Masennuksesta voi parantua mutta siihen voi mennä paljonkin aikaa.

 

[Knox]

Kiitos vain @FutureHockey

Nyt on se tilanne, että tyttöystävä on tosi ahdistunut. Eilen sanoi mulle, ettei johdu musta vaan kaikki muu. Mutta myöhemmin äitinsä pisti mulle viestiä (ollaan viestitelty surun keskellä muutaman kerran), että antaa nyt tämän olla omissa oloissaan. Ja jotain, että on tosi ahdistunut kun viestittelen kokoajan. Olen aivan varmasti ahdistanut häntä, mutta en tietoisesti enkä tahallaan. Mutta tässä kohtaa tosiaan täytyy olla hetkeen kyselemättä mitään, ja katsoa tuleeko sieltä mitään.

En usko, että hänellekään tämä on mitenkään helppoa jos emme hetkeen näe. Mutta toisaalta en tiedä ajatteleeko hän hirveästi edes tätä, kun on muutakin ajateltavaa. Tekisi mieli edes palauttaa keskusteluyhteys, kun se eilen illalla vähän katosi.. Mutta en tiedä, kuinka paljon sekin sitten ahdistaa, että pitäisikö antaa vain olla nyt hetken.

No et todellakaan yritä palauttaa mitään keskusteluyhteyttä. Annat tytön olla rauhassa, odotat ja toivot parasta. Tuskin tytön äiti on tuota päästään keksinyt, eli tyttö on valittanut äidilleen että ahdistaa kun pusket koko ajan viestiä, äiti päättää viheltää pelin poikki kun tyttö ei sitä itse kehtaa tehdä.

Vaikka tarkoitat varmasti vain hyvää, niin pahinta mitä voit tehdä on aiheuttaa tytölle lisästressiä mistään ylimääräisestä. Vaikka se kuinka sinua vituttaa kun et tiedä missä mennään, niin tuossa tilanteessa et voi kuin istua ja odottaa.

 

[FutureHockey]

Niin, parastahan se olisi antaa tytön olla nyt omassa rauhassa ja antaa ajan kulua, keskusteluyhteys kyllä (toivottavasti) palautuu ja jos/kun se palautuu, osaa tyttö varmasti arvostaa sitä. Tiedän kuitenkin tuon ahdistavan epävarmuuden tunteen varsin hyvin, sillä tämän nykyisen tyttöystäväni kanssa oli käytännössä kesästä syksyyn aikamoista on/off -leikkiä ja kun kumpikin vielä toipui aiemmista eroistaan, tuli kummallekkin sitten aina välillä takapakkia ja haluttiin ottaa etäisyyttä toisesta ja olla ja kelata hetki omia asioita. Sen ymmärtää jos se tunne tulee itselle, mutta jos se tulee sille toiselle, josta välittää ihan helvetisti, niin ne tunteet välillä sumentaa sen järjen äänen aika tehokkaasti ja tekee elämästä tuskaa: Jokainen odottamasti minuutti tuntuu tunnilta ja sitä vaan kelaa kaikkea maan ja taivaan väliltä ja spekuloi, pelkää ja jännittää. Se on paskaa, mutta jos tuntuu yhtään siltä, että tyttö on sen arvoinen, niin se kannattaa. Toki aina on se mahdollisuus olemassa, että jää käteen vain kasa paskaa, mutta kuitenkin. Tsemppiä palstaveljelle, tuota tunnetta ei oikein toivo kenellekkään, mutta toisaalta ainakin meitä se tuntuu lujittaneen.

 

[Prof. Puck]

Itselläni on kokemusta. Onhan se välillä haastavaa kun mielialat heittelee nopeastikin laidasta laitaan, mutta on se tietty vähän helpompi ymmärtää kun tietää diagnoosin. Kannattaa vain asennoitua siten, että kun pahimmat masennuskohtaukset on päällä, siihen ei välttämättä auta yhtään mikään mitä sanot, mutta kannattaa sanoa se silti...

En nyt halua millään muotoa ottaa tähän jatkiksen vakiovastausta kaikkiin naisongelmiin, eli dumppaa Nurmos_888 se muija välittömästi, mutta ihmettelen kyllä palstakirjoittajien rohkeutta mennä yhteen naisen kanssa, jolla on mielenterveyden kanssa ongelmia? Suoraan sanottuna itse en sille tiellä lähtisi, olen kai varmaan sen verran kylmän pragmaattinen naisasioissakin.

Korostan, että omakohtaista kokemusta ei ole, mutta seurasin aikanaan läheltä erittäin hyvän kaverin 15 vuotista via dolorosaa ja se ei kyllä mitenkään muuten hyvin päättynyt kuin kahden terveen lapsen muodossa. Kaveri kyllä teki kaikkensa pitääkseen suhteen kasassa ja vaimoaan parhaansa mukaan tukien, mutta ei se hyvin päättynyt. Naisella nuo ongelmat vaan syvenivät ja ei tuo kaverikaan mitenkään hyvässä hapessa ole.. jotenkin murjotun ja hiukan masentuneen oloinen on mies itsekin tätänykyä vaikka vaikea häntä tuosta on syyttääkään. Toki tämä on vain yksittäistapaus enkä ole täällä väittämässä että kaikki parisuhteet mielenterveysongelmista kärsivien kanssa olisivat yhtä helvettiä, mutta on se valtava riski. Sen ymmärrän, että jo hyvän matkaa parisuhteessa oltuaan puolisoa ei olla dumppaamassa heti (mielen)terveysongelmien toiselle ilmaantuessa, mutta jos suhde on vasta alkutekijöissään, harkitsisin kerran jos toisenkin mihin on itseään pistämässä. Tietoa varmasti löytyy paremmistakin lähteistä kuin jatkoajan naisasiaketjusta ;-)

 

[Styge]

Se ongelmahan näissä parisuhteissa on usein se, että niistä tehdään liian nopeasti jotenkin tosi vakavia. Joku 5 kuukautta on ihan mitätön aika. Jos ihan normaaleista asioista ei pystytä puhumaan, niin ei siitä mitään tule. Jos syynä on joku yltiöpäinen mustasukkaisuus ja sen takia asian salailu, ei siitä siltikään mitään hyvää parisuhdetta tule. Joku nyt varmaan tulee kertomaan, miten oma yltiömustasukkaisuus toimii helvetin hyvin, kunhan nainen pysyy nyrkin ja hellan välissä. Toimii varmasti, jos nainen on tarpeeksi vässykkä, mut ei oo mun maailmasta. Suosittelisin kaikille teille, joilla parisuhteesa on jotain kipukohtia, mistä ei voi keskustella tai esiintyy mustasukkaisuutta, miettimään sitä toisen ja omaa käytöstä. Aloittakaa se keskustelu. Se luottamus on kuitenkin se keskeinen juttu.

Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että pitää alkaa kyttäämään toista. Sairasta puuhaa, jos pitää vakuutella itselleen toisen yksityisasioita penkomalla, että kyllä se mun kanssa haluaa olla. Kasvattakaa munat ja itsetunto.

Kyllähän ne erot voi sattua. Sellaista on luopuminen. Ei sitä kannata aina nähdä mörkönä, vaan kyllä se samalla antaa mahdollisuuksia. Toki se on ymmärrettävää, että se pitkien suhteiden jälkeen voi olla tuskallista ja vaikeaa hyväksyä asioita ja katsella, jos toinen pääsi nopeasti yli. Ihmiset kokee asiat kuitenkin eri tavalla. Kyllä se elämä silti voittaa ajan kanssa. Jokaisella on aika omat keinot noiden asioiden hoitamiseen ja niistä selviytymiseen. Jos nyt jotain muuta tekemistä keksii kuin jatkuva dokaaminen, niin ollaan varmaan jo ihan hyvällä tiellä.

 

[sonnychiba]

Masennus on kauniimpi sana kuvaamaan epävakaata persoonallisuutta.

 

[Saxon-747]

Kasvattakaa munat ja itsetunto.

Tämä!


Kaveripiirissä muutamat eronneet neidot alkaneet treffailemaan vähän reippaammin ja lähtevät siis ulos vaikka ei pahemmin toinen kiinnostakaan. Käyvät muutamilla treffeillä ennen kun rohkaistuvat kertomaan että eihän tästä mitään tule. Niin toisessa päässä kaverit vuodattaa jo kyyneliä ja kertovat miten ovat rakastuneita...

 

[Morgoth]

Masennus on kauniimpi sana kuvaamaan epävakaata persoonallisuutta.

Nuo ovat ihan eri asioita, mutta hyvä kysymys että monenko tälläkin palstalla kuvatun masennuksen taustalla on personallisuushäiriötä sekä mahdollisia lapsuudenongelmia ja traumoja. Kyseessä kuitenkin pääasiassa nuoria ihmisiä, joilla nuo oireet tulevat viimeistään esille, jos eivät ole jo tulleet. Masennus harvoin kroonista ja menee yleensä ajan ja hoidon kanssa ohi, mutta personallisuushäiriöt ovat juuri sitä mitä nimi antaa ymmärtää ja pysyviä (esim. narsismi). Niiden kanssa on kestämistä ja vain vähän tehtävissä.

Itse olen se sairas osapuoli omassa suhteessa ja sairastuin toki vasta useamman vuoden yhdessäolon jälkeen ja olen suhteellisen hyvässä hoitotasapainossa ja onnellisessa suhteessa, jossa tämä sairaus ei kuitenkaan dominoiva tekijä ole. Pahasti oireileva kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hyvä parisuhde lienee melko mahdoton yhtälö eikä vain sen takia, että terve ei enää jaksa katsoa sairasta.

 

[Klassinen sentteri]

Ahdistus, kiusaus, synti.

Siinä parisuhteen kehitys pähkinänkuoressa.

Joo kyllä sitä itse nykyään nostaa kytkintä heti jos tuoretta daamia alkaa "ahdistaa" tai muuta draamaa. Ei se siitä muuksi muutu. Joku tuossa kirjoitti, että ensimmäiset kuukaudet pitää olla panemista ja sitä hattaraa. Se on juuri niin. Ahdistua ehtii 20v avioliiton jälkeen.

 

[sinikettu]

Joo kyllä sitä itse nykyään nostaa kytkintä heti jos tuoretta daamia alkaa "ahdistaa" tai muuta draamaa. Ei se siitä muuksi muutu. Joku tuossa kirjoitti, että ensimmäiset kuukaudet pitää olla panemista ja sitä hattaraa. Se on juuri niin. Ahdistua ehtii 20v avioliiton jälkeen.

Näinhän se menee. Ihmiset, jotka pysyvät kroonisten mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten kanssa, ovat yleensä niitä, joilla on itselläkin psyyken puolen ongelmia. Tällä en tarkoita välttämättä mitään varsin pysyviä ja (oletettavasti) vahvasti biologisiin tekijöihin pohjautuvia sairauksia, kuten bipoa tai persoonallisuushäiriöitä, mutta ainakin jonkinlaista säröytynyttä minäkuvaa, huonoa itsetuntoa, jatkuvaaa alemmuuden tunnetta tai vaiheittaisia masennus- tai ahdistuneisuusjaksoja. Like attracts like, kuten viisas sanonta englanniksi menee. Joitain vuosia sitten sitä tuli itsekin oltua vähän epätasapainoisempien ihmisten kanssa liian pitkiä aikoja, mutta tuo poistui tasan tarkkaan siinä samalla, kun sain pikkuhiljaa omia asioitani kuntoon elämässäni.

 

[Klassinen sentteri]

Omassa tapauksessani ahdistus on toki varmaan kokoajan läsnä, joskin lääkkeiden hillitsemä. Sikäli sopii tuohon @Nurmos_888 kuvaukseen, uskoisin jollain tapaa seurustelevani masentuneen kanssa. Tai siis masennuslääkkeitä se syö.

Tänään on kolmas päivä tullut litkittyä saunakaljaa. Huomenna sitten vähän enemmän, ehkä. Yllättävästi tämä helpottaa ajatuksia juuri nyt, mutta ei pidemmän päälle kyllä hyvä ole.

Onko tyttöystäväsi siis syönyt niitä masennuslääkkeitä koko suhteenne ajan? Vai vasta tuon tragedian jälkeen?

Tosiaan nyt annat naisen olla rauhassa. Hän ottaa sinuun yhteyttä sitten kun pystyy/haluaa. Mikäli nyt alat pommittamaan viesteillä/soitoilla niin voit olla varma, että se suhde oli siinä.

Ja nyt ehdottomasti itsekin tuuletat päätäsi! Hyvä.

 

[sinikettu]

mutta ihmettelen kyllä palstakirjoittajien rohkeutta mennä yhteen naisen kanssa, jolla on mielenterveyden kanssa ongelmia? Suoraan sanottuna itse en sille tiellä lähtisi, olen kai varmaan sen verran kylmän pragmaattinen naisasioissakin.

Tässä on sellainen pieni twisti, että monet mielenterveysongelmaiset saattavat olla varsin viehättävää ja sykähdyttävää seuraa sairauksien parempien jaksojen aikana. Esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön aktiivisemmissa vaiheissa meno ja energiatasot ovat näillä ihmisillä yleensä varsin korkealla, mikä johtaa helposti sellaiseen mielikuvaan, että nämä henkilöt ovat sellaisia villejä, vapaita ja spontaaneja persoonallisuuksia, joiden kanssa on hauskaa viettää aikaa tai vaikka käydä paneskelemassa. Vähän sama homma esimerkiksi rajatilapersoonallisuuden ja narsististen persoonallisuushäiriöiden kanssa. Nämä henkilöt voivat parhaimmillaan olla uskomattoman hienoa seuraa ja todella viehättäviä ihmisiä niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Ainakin tietyntyyppiset persooallisuudet saattavat helposti "jäädä koukkuun" tuollaisissa tilanteissa näihin ihmisiin pidemmäksikin aikaa.

On oikeasti syynsä, miksi tuollaiset persoonallisuuspiirteet ovat evoluution saatossa pysyneet noinkin yleisinä kuin ne tänä päivänä ovat. Vaikka niistä kärsivät henkilöt ovat usein kaiken kaikkiaan epätasapainoisia, parhaimpina hetkinä ja jaksoina nuo henkilöt ovat usein keskimääräisiä viehättävämpiä ja seksikkäämpiä ja saavat helposti hommattua itselleen ainakin lyhyen aikavälin partnereita. Usein vielä pitkänkin aikavälin, johtuen todella syvästä vaikutuksesta, jotka kliimaksivaiheiden aikana toisiin saavat tehtyä.

 

[Zeic]

Keskustelemme taas ihan normaaleja.. Eikai tässä muuta kuin rauhallisesti eteenpäin. Tyttö nukkui yön yli ja varmaan olo hiukan helpotti. Rauhassa vaan eteenpäin.

Jokainen parisuhde on erilainen, mutta kyllä masennus on pirullinen asia. Sen varjolla voi jäädä opiskelut hoitamatta, työt tekemättä, kämppä siivoamatta ja se vaan jatkuu ja jatkuu. Varsin kokonaisvaltainen ja negatiivinen vaikutus moniin asioihin. Ei ole halpaa touhua. Kannattaa harkita mihin alkaa.

 

[Kaspo]

Joku muia kävi pussailemassa täällä.

En tiiä, ihme juttu.

 

[Prof. Puck]

Jokainen parisuhde on erilainen, mutta kyllä masennus on pirullinen asia. Sen varjolla voi jäädä opiskelut hoitamatta, työt tekemättä, kämppä siivoamatta ja se vaan jatkuu ja jatkuu. Varsin kokonaisvaltainen ja negatiivinen vaikutus moniin asioihin. Ei ole halpaa touhua. Kannattaa harkita mihin alkaa.

Zeic käänsi tämän sitten käsinkosketeltavan konkreettiseen ja elävän elämän muotoon. Miettikää tarkkaan hyvät palstaveljet ja -sisaret, mihin olette ryhtymässä näissä tapauksissa, varsinkin jos suhde on vasta aluillaan. Kuten jo tuossa aiemmassa viestissä totesin, niin tilanne on toki eri siinä vaiheessa kun yhdessä on oltu jo vuosia mahdollisesti jälkikasvuakin siunaantunut. Eihän sitä silloin toista olla hylkäämässä ainakaan ensimmäisten vastoinkäymisten koittaessa.

Jokainen taaplaa tyylillään, mutta minä en tuollaiseen suhteeseen ryhtyisi. Tosin myös @sinikettu kirjoitti järkeviä tuossa aiemmin... joissakin tietyissä tapauksissa nämä (tietyistä) mielenterveyssairauksista kärsivät voivat hyvän jakson aikana olla valloitavia persoonallisuuksia... sellaisia "taiteilijasieluja". Itse tunnistan heikkouteni juurikin tämäntyyppisiä (siis taiteilijasieluisia - ei persoonallisuushäiriöisiä) naisia kohtaan ja muutama miina on tullutkin onneksi väistettyä, vaikka vankkaa ihastumista jo puski päälle.

 

[Jerry100]

Riippuen ehkä hieman tilanteesta, mutta miten kukaan ei ole vielä maininnut tärkeintä sääntöä. Kaikki, someyhteydet tietenkin poikki ja heti.

Itsehän juurikin tein sen, että siinä hetki meni ja voi helvetti se tunne, kun kuusi viikkoa täysin puun takaa jätetyksi tulemisen jälkeen ruudulle pamahtaa "parisuhteessa jonkun vitun Jussin kanssa."

Vaikka asialla ei tokikaan enää vuosien jälkeen ole mitään merkitystä, niin ei sitä turpaan saannin tunnetta silti unohda. Sitä tuli mietittyä paljonkin olisikohan toipuminen mennyt paremmin ja aivan eri tavalla, jos en tuota tietoa olisi saanut.

MIelenkiintoinen.
Mulla on eroa takana nyt noin 5kk ja molemmat ollaan välillä oltu vähemmän yhteyksissä ja nyt taas enemmän. Meillä molemmilla tunteet aaltoilee todella paljon. Kun ex- vaimo sai tietää että mulla on tapailussa uusi nainen niin itki viikon ja tärisi ja oli todella järkyttynyt. Kun minä sain tieää hänen uudesta miehestä jota tapailee niin pyrin katkaisemaan kaikki välit. Olin ja olen vieläkin järkyttynyt. No, eilen puhuttiin pitkään ja sovittiin että tehdään molemmat parhaamme jotta pystymme olemaan ystäviä toisillemme, ihan lapsien takia jo. Ja kyllä me pystymme.

Tämä turpaan saamisen tunne on todella voimakas ja vahva. Tämä asia pyörii mielessä oikeastaan kokoajan kun on hereillä. En oikein keksi mitään tulokulmaa miten tästä tunteesta voi päästä yli.