Oon tässä oppinut nyt kuitenkin aika monta ikäistäni tai hieman nuorempaa tyttöä tuntemaan, ja voin melkein väittää että kauneus ja kusipäisyys kulkevat käsi kädessä. Noilla tuntuu usein olevan aivan epärealistiset odotukset itsestään, maailmassa kiinnostaa eniten se oma napa ja muutenkin luonteeltaan melko kylmiä.
...
En osaa sanoa mikä on yleinen mielipide, mutta omasta mielestäni parisuhdeasioissa tulisi katsoa ihan vain sitä miten tullaan toimeen. Pelkissä seksisuhteissa tietenkin se ulkonäkö nousee esiin, mutta parisuhteessa katsoisin vain sitä kuuluisaa sisäistä kauneutta.
On ehkä kärjistettyä sanoa, että kauneus ja kusipäisyys kulkevat täysin käsi kädessä, mutta kyllä se voi olla osittain totta. Kauneus on naisille tärkein vallan väline, ja kauniit naiset pääsevät valikoimaan miesseuransa aika tarkkaan, kun tarjontaa on runsaasti. Niiden hieman tavallisemman näköisten tyttöjen pitää panostaa muihinkin asioihin, esimerkiksi siihen, että he ovat mukavia. Tavallisemman näköiset naiset saattavat myös pyrkiä miellyttämään miehiä enemmän, ja parisuhteessa he saattavat tehdä paljon enemmän suhteen eteen. Kauniit naiset eivät välttämättä jaksa niin paljon yrittää, koska heidän ei omasta mielestään tarvitse. He voivat aina saada jonkun muunkin miehen, tarjontaahan riittää.
Ja varmaan tuo toimii toisinkin päin. Hiljattain iltapäivälehdet kirjoittivat jostain tutkimuksesta, jonka mukaan keskivertomiehet ovat parempia rakastajia kuin komeat miehet. Ensin mainitut juuri siksi, että he pyrkivät miellyttämään kumppaniaan enemmän kuin komeat miehet. Ei tuota ole vaikea uskoa, vaikka kärjistyshän tuokin tietysti on.
Jos ajatukset ja henkiset arvot kohtaavat, on toisen ihmisen kanssa hyvä olla. Se millaista intohimon määrää toista kohtaan pitää jonkinlaisena vähimmäisvaatimuksena parisuhteessaan on jokaisen oman arvomaailman mukainen valinta. "Jossain ihmisissä on sitä jotain" on sanonta, joka ei ole tuulesta temmattu. Mikä se on se jokin voi olla helppoa tai vaikeaa erotella toisesta ihmisestä.
Kun ajatukset ja henkiset arvot kohtaavat, suhteessa on usein sellainen hyvä ja perusonnellinen olo. Ja kyllähän sen kumppanin niin valikoi, että tämä jossain määrin miellyttää silmää. Toki sellaista perusnättiä ja mukavaa naistakin kohtaan voi tuntea intohimoa, mutta se on laadultaan aika lempeää. Ylipäänsä tuollaisessa suhteessa on ehkä enemmän sellaista välittämisen tunnetta kuin sellaista huumaavaa ihastusta.
Silti jossain vaiheessa alan ainakin itse kaivata sellaista tajunnanräjäyttävää ihastuksen tunnetta, jonka jotkut naiset pystyvät antamaan. Ja se tunne tulee täysin naisen ulkonäöstä, eleistä ja äänestä. Kun nuo ovat täyden kympin arvoisia, naisen muilla ominaisuuksilla ei ole paljon väliä. Tyhmyys on toki paha turn-off tässäkin tilanteessa, mutta esimerkiksi mukava ei ole pakko olla, jos ulkoinen olemus on kympin arvoinen. Kyllä kusipääkin voi saada polvet notkumaan, jos on hyvännäköinen.
Totean vielä omalta kohdaltani tähän liittyen, että tunnistan kirjoituksesta paljon itseäni vuosien takaa kun olin ainakin omissa mielikuvissani kovakin pelimies. En sano että sinä olisit sitä tarkoittanut, vaan että tuolloin itse tapailin useita naisia samaan aikaan. Ajatuksena oli kyllä myös vakiintua jossain vaiheessa, mutta oikeastaan pidin vain siitä jännityksestä mikä uusia ihmisiä tavatessa tulee kun toisesta ei vielä tiedä kaikkea ja molemmin puolinen kiinnostus on ilmiselvää ja sitä tehdään niin henkisesti kuin fyysisesti. Mutta oikeastaan olin enemmän kiinnostunut jälkimmäisestä, eikä silloin todellisuudessa tuskin kukaan ihminen maailmassa olisi riittänyt. Ohi meni tässä elämäntilanteessa todella monia upeita leidejä jotka olivat jälkeenpäin täyttä 100% vaimomateriaalia niin ajatuksen, henkisenkin kuin fyysisen puolen tasolla, minä en vain silloin ollut valmis siihen itse.
Sehän tässä on mielenkiintoista, että en mitenkään koe itseäni pelimieheksi, enkä edes halua olla sellainen. Saan kyllä naisia, mutta en etsi tai laske kaatoja, vaan etsin mahdollisimman hyvää naista parisuhteeseen. Ulospäin tämä touhu voi kyllä näyttää naisten kaatamiselta, mutta se ei ole tarkoitus. Jotenkin tämä etsiminen vain tuntuu ihan loputtomalta. Takaraivossa kolkuttaa koko ajan se, että pitää tähdätä parhaaseen mahdolliseen, myös siinä ulkonäössä. Ja aina ennen pitkää tulee tunne, että kukaan ei riitä. Aina joku asia voisi olla toisessa paremmin, ja toisaalta jokin pieni epäedullinen piirre voi tappaa kiinnostuksen melkein kokonaan, vaikka toisessa olisi paljon muuta hyvää. Eikä kysymys ole siitäkään, etten haluaisi vakiintua tai aika ei olisi sille sopiva, sillä ei näin kolmenkympin loppusuoralla ole enää kovin hyviä selityksiä siihen, miksi ei voisi vakiintua. Mutta ehkä kannattaa yrittää, jos toinen on ulkoisesti sellainen kahdeksan puoli ja luonteeltaan yhdeksän puoli. Kyllähän siinä on paketti kokonaisuutena kunnossa.