Olen joskus viettänyt illan schollin kuvailemassa kaveripiirissä (yksi heistä oli entinen luokkakaverini). Joten tottahan se on, tuollaisia miehiä on olemassa. Mutta sittenkin todella harvinaisia, siis omassa kaveripiirissäni. (Oli muuten ahistava ilta :)).
"...rakas auto häpäistiin iäksi..." hehheheh
Olen itse juuri lopettelemassa pitkäaikaista parisuhdetta (avovaimollani oli toinen suhde), ja juuri tuo ajatus, etten tunnistanut tuollaisen suhteen olemassa oloa, on ollut juuri nyt vähän kuin tapetilla.
Mutta ei ole ensimmäinen kerta :). Tekeekö tämä sitten itsestäni luuserin? Noh, jälkiviisastelua olen harrastanut ja olihan ne merkit ilmassa. Mutta jälkiviisastelu ei kuitenkaan poista sitä hetkeä, kun kaikki tuli täydellisenä yllätyksenä itselleni.
Noh, jos aikaisempia suhteitani ajattelen, niin alkaa olla sellainen olo, että pikkuhiljaa on jo kaikki koettu (alkaa olemaan jo ikääkin). Ja kun kaikki pitemmät suhteeni on jollakin lailla päättyneet vastapuolen pettämiseen, niin jos tästä nyt muutaman sanan vaihtaisi.
Vain yhden naisen kohdalla voisin sanoa, että kyseessä taisi olla aikamoinen sosiopaatti, hänellä oli niin monta lankaa tulessa (ja historiaa jo ennestään tästä käyttäytymismallista (eikä tietenkään ollut mitään oppinut)). Oman sinisilmäisyyteni laitan nuoruuden ja rakastumisen piikkiin. Näitä sosiopaatti- tapauksia pidän kuitenkin aika harvinaisina, vähän kuin lottovoittona.
Toisella kerralla olin itse jo lähtenyt (ja mielessäni eronnut), kun rupesi tulemaan vierailta miehiltä tekstiviestejä omaan kännykkään (hänellä oli kännykkäni lainassa yhden illan). Tätä pidän oikeestaan hätähuutona. Näitäkin sattuu.
Uusin "tapaukseni" kuuluukin siihen, että ihminen on niin kyvykäs valehtelemaan itselleen. Tai oikeammin selittämään asiat oikein päin, niin että itse ne hyväksyy (itsestään on tykättävä). Nämä ne vaikeita vasta ovatkin. En pystynyt tunnistamaan toisen suhteen olemassa oloa, koska nainen oli päättänyt, että se on ihan oikeudenmukainen teko häneltä, hän ei ole tehnyt mitään väärää. Syytän tästä naisten lehtiä :), jotka opettavat, että naisen pettäminen on aina oire suhteen tilasta (eikä moraalinen- tai puhtaasti impulsiivinen teko).
Hän itse olisi halunnut jatkaa kanssani, mutta ei suostunut edes keskustelemaan pettämisestään (suhteestaan). Minä ajattelin, että hänellä olisi huono omatunto. Hän taas oli vakuuttunut, ja käänsi tästä aiheesta keskustelun aina meidän suhteemme huonoon puoliin. Vähän kuin olisin ansainnut sen, että joudun kolmanneksi pyöräksi suhteeseen, johon en ole itse pyytänyt päästä. Ja kun minusta meidän suhteemme huonot puolet ja hänen pettämisensä olivat kaksi eri asiaa (ainakin keskusteluaiheena). Itsestäänselvyys?
Sekavan tekstini pointti on; kysymys tunnistaako naisen pettämisen on täysin kiinni naisen omantunnon toiminnasta. Siis kokeeko nainen tehneensä väärin vai ei? Eikä ihmisen tarvitse olla paha, että ei jää kiinni pettämisestä. Riittää vain että hän itse uskoo tekevänsä "oikein". Tälläistä ihmistä on aika vaikea narauttaa...