Hetken jouduin miettimään tullakko tänne kirjoittelemaan vaiko ei, mutta jos täältä on suinkin jotain apua saatavissa, niin miksikäs ei.
Olemme olleet nykyisen kihlattuni kanssa yhdessä piakkoin kolme vuotta (josta yhden vuoden kihloissa). Suhteen ensimmäinen vuosi oli lähes epätodellinen. Hänen kanssaan oli illasta ja päivästä toiseen erittäin kivaa ja ymmärsimme mielestäni toisiamme erittäin hyvin. Toinenkin vuosi meni inttiin lähtemiseen saakka ihan hyvin, ei mitään suurempia ongelmia ja riitojakin todella vähän. Intin aikana riitoja oli aika usein, sillä ero rassasi selvästi molempia osapuolia, ihan ymmärrettävää. No, siitäkin selvittiin.
Ensimmäinen suuri ongelmakohta tuli suhteemme toisena vuonna eli kesällä 2008. Tyttökaveri oli tuolloin duuneissaan erittäin tiiviisti kiinni, emmekä nähneet juuri ollenkaan. Ja jos nähtiin, ajauduttiin yleensä riitoihin. Siitäkin selvittiin.
Armeija-aikani meni joten kuten hyvin. Vaikka riitojakin oli, niin lomilla olimme aina kun vastarakastuneet. Tämän huomasin etenkin siitä, etten intin aikana juurikaan käynyt edes viihteellä, vaikka yleensä tykkäänkin roikkua baareissa ja klubeilla aina aamuyöhön saakka. Mutta kuten monella, intin jälkeen se takaisin tuleminen ei sittenkään ollut niin tarunhohtoinen kuin siellä ollessaan kuvitteli. Ei "ikuisen rakkauden", eikä minkään muunkaan osalta. Luulen, että myös tyttökaverini tunsi samoin.
Sitten alkaakin jo vuosi 2010. Muutin Helsinkiin helmikuun alussa. Yksin. Sovittiin, että opiskelen ja teen töitä täällä, ja jos tyttökaveri saa täältä duunia tai opiskelupaikan, niin muutetaan sitten kimppaan. Tyttökaveri halusi tänne. "Minne muuallekaan menisin" oli se kuuluisa kommentti uteluihini siitä, onko hän oikeasti halukas tänne muuttamaan. Korostin hänelle jo alusta asti, ettei pelkkä toisen ihmisen rakastaminen saa olla muuttamisen syy. Se ei tee ketään onnelliseksi, sillä rakkauskaan ei aina riitä. No, hän etsi kuitenkin lähes pakkomielteisesti meille yhteistä asuntoa Helsingistä ja onnistui myös saamaan kesätyöpaikan täältä.
Minulla meni hyvin täällä. Asuin täällä kimppakämpässä koulukavereiden kanssa ja pirun hauskaa oli. Jätkien elämää; ei liikaa stressiä, eikä paineita. Paljon viihteellä oloa ja muutenkin koko kaupunki vaikutti (ja sitä se onkin) hienolta mestalta.
Kämppä sitten löytyi ja muutettiin kuukausi sitten kimppaan. Siitä alkoi elämäni tähän mennessä ehkä yksi kurjimpia ajanjaksoja. Riitoja, riitoja, riitoja. Milloin mistäkin. Tuntuu siltä, kun oltaisiin oltu 30v naimisissa ja avioliitto olisi ajautunut jo aikapäiviä sitten karille.
Haluankin kuulla arvoisat palstaveljet teidän mielipiteenne, onko tätä suhdetta enää mitenkään pelastettavissa? Tiedän, että päätöksen voin tehdä vain minä itse, mutta kaipaisin mielipiteitä.