Naisasiat

[koukku]

Etenkin nyt Juhannus oli todella paha henkisesti. Viime vuonna käytiin yhdessä uimassa, grillattiin, saunottiin jne.
Näitä muistoja kun iskee päähän, niin tulee niitä heikkoja hetkiä.
Ja toki sekin ajatus, että halusi niin kovasti, että lapsella olisi ollut yhteinen koti vanhempien kanssa, jossa kasvaa, vaikka se on niin totta, että ennemmin kaksi onnellista kotia, kuin yksi ei-niin onnellinen.

Kaikki juhlanajat ovat kyllä eron jälkeen tosi raskaita, varsinkin jos sallii itselleen hetkenkin aikaa jäädä piehtaroimaan niihin hyviin ja onnellisiin muistoihin, joita toisen kanssa oli saanut kokea. Ja samalla tiedostaa, että niitä ei voi enää tulla lisää tuon henkilön kanssa. Ja meneehän siinä muutakin kuin pelkästään yksi ihmissuhde, itsellä oli ainakin kova pala aikoinaan, kun joutui "luopumaan" monesta muustakin mukavasta henkilöstä, ei siis enää yhteisiä mökkireissuja tietyllä porukalla, siellä minut oli korvattu jollain toisella.

Aika oli omassa tilanteessa se, joka lopulta auttoi, tulihan sitä rellestettyä ja sitä kautta siirrettyä juttua sinne ö-mapin suuntaan uusien naiskuvioiden myötä, mutta kauan kesti, ennen kuin olin valmis uuteen parisuhteeseen. Ja kuten itsekin sanoit ja @BaronFIN edellä fiksusti totesi, puhuminen auttaa aina, olen ikuisesti kiitollinen siitä avusta, mitä tietyiltä kavereilta ja sisaruksilta aikoinaan sain.

 

[Pärde]

Etenkin nyt Juhannus oli todella paha henkisesti. Viime vuonna käytiin yhdessä uimassa, grillattiin, saunottiin jne.
Näitä muistoja kun iskee päähän, niin tulee niitä heikkoja hetkiä.

Tämä on tosi rankkaa, mutta helpottaa kyllä ajan myötä. Itsellä on tänä kesänä ollut vähän samanlaisia fiiliksiä, kun piti keväällä muuttaa jo yhteen tyttöystävän kanssa ja hänen lapsensa ehtivät tulla todella läheiseksi itselleni. Nyt on sitten tullut eteen näitä merkkipaaluja - päiviä, jotka merkattiin jo alkuvuodesta kalenteriin - ja ohjelma onkin jotain ihan muuta. Ja se kyllä sattuu ihan saatanasti, vaikka ero oli kaiken tapahtuneen jälkeen ainoa oikea ratkaisu.

Mutta näin se joskus menee ja ne asiat pitää vaan käsitellä ja kokea läpi. Tsemppiä siihen! Ota aikaa, mutta tosiaan jossain kohtaa ala kääntää seuraavaa sivua. Tiedät itse, kun se hetki koittaa.

Ja ihan varmasti on kysyntää! Suomi on täynnä toisella kierroksella itsekin olevia viehättäviä ja mukavia naisia. Ja lapsen asettaminen etusijalle tekee sinusta vastuullisen ja luotettavan. Ne ovat aika isoja juttuja.

 

[Murkula]

Ja samalla myös ahdistuu siitä, että löytääkö enää ketään rinnalle. Huoliiko joku minut, vaikka minulla on lapsi, joka on kaiken yläpuolella prioriteetti.

No joo, tuossa on parikin erittäin hyvää kaveria jaetulla vanhemmuudella enkä tiedä onko kumpikaan ehtinyt noin ajatella kun siellä on päiväkodin hoitotädistä lähtien naisia vastuullisten miesten perässä.

Ahdistukseen helpottanee se tieto että kyllä varmasti löytyy ja lähtökohtaisesti siihen löytyy ensimmäistä parempi yksilö. En tarkoita että ihmisenä parempi, mutta itselle parempi.
Ja se lapsi ei kyllä karkota muuten potentiaalisia naisia pois, jonkun verran kyllä, mutta rivien välistä tulkiten ei niitä joita olet itse vailla.

 

[444]

Kiitos hienosta vastauksesta, paljon hyviä pointteja.

Tosiaan, kun nostin tuon asian vielä kerran esiin, niin sain sen jälkeen kyllä sellaisen henkisen sulkeutumisen asiaan. Eipä tarvitse tosiaan enää arvuutella, että joko vielä tai onko vielä saumaa, ei ole ja pulinat pois.
Sen pohjalta on kyllä helpompi ponnistaa eteenpäin, eikä pohtia vaihtoehtoja, vaikka surettaa se tietysti.

Hyvä pointti myös tuo tiedot uudesta miehestä. Kyllä sitä sen alkuperäisen ilmoituksen jälkeen tuli jonkun verran pohdittua, että kukakohan se nyt on ja millainen.
Nyt tiedän senkin ja ei ole sen pahemmin energiaa siihen tuhlattua.

Pari päivää sitten exä laittoi viestiä, että onko mulla kaikki hyvin.
Kaksijakoiset fiilikset. Tiedän kyllä, että hän oikeasti haluaa minullekin hyvää, mutta samalla vähän tuntui pahalta se. Teki hetken mieli vastata, että anna minun vain olla rauhassa, mutta eipä silläkään olisi mitään voittanut.
En ole vastannut siihen mitään. En vain tiedä mitä vastata. Hyvinkään ei mene, mutta en jaksa ruveta enää sen suuremmin avautumaankaan, mutta ei se silti kovin kivaa ole olla vastaamattakaan.

Siitä olen ylpeä, että olen oppinut puhumaan tästä asiasta. Aiemmin olen surut sun muut patonut aika hyvin sisälläni, mutta tämän asian suhteen olen ollut todella avoin.
Siskoni on sattumoisin koulutukseltaan psykologi, joten hänelle olen muutamat kerrat soittanut itkeäkseni ja pari kertaa hän on käynyt myös luonani kuuntelemassa minua jne.
On myös keksinyt meille yhteistä tekemistä urheilujen sun muiden muodossa.

Äärettömän iso apu on hän ollut tässä.

Hyviä puolia mitä olen tässä havainnut, niin olen löytänyt liikunnan ja ravinnon ilon.
Paino on tippunut parissa kuukaudessa -5kg ihan sillä, että olen alkanut ulkoilemaan enemmän ja syömään fiksummin (kaikki paska pois). Johtuu myös siitäkin, että olen menettänyt osittain ruokahaluni.
Eilenkin huomasin illalla, että olin viimeksi syönyt aamulla klo 9.
Pitkässä juoksussa ei tietenkään hyvä asia.

Askel askeleelta eteenpäin.

Olen alkanut tulemaan siihen tulokseen tässä asioita pohtiessani, että en tiedä edes kaipaanko juurikaan exää ihmisenä. Kyllähän me oltiin hyvin erilaisia ja tarpeet olivat erilaisia. Ja en tiedä oltaisiinko edes näinkään pitkään oltu yhdessä, jos lasta ei olisi niin nopeasti kuvioihin tullutkaan.
Enemmän tuntuu, että kaipaa niitä yhteisiä perhehetkiä ja arjen jakamista lapsen vanhempina.

Etenkin nyt Juhannus oli todella paha henkisesti. Viime vuonna käytiin yhdessä uimassa, grillattiin, saunottiin jne.
Näitä muistoja kun iskee päähän, niin tulee niitä heikkoja hetkiä.
Ja toki sekin ajatus, että halusi niin kovasti, että lapsella olisi ollut yhteinen koti vanhempien kanssa, jossa kasvaa, vaikka se on niin totta, että ennemmin kaksi onnellista kotia, kuin yksi ei-niin onnellinen.

Ja samalla myös ahdistuu siitä, että löytääkö enää ketään rinnalle. Huoliiko joku minut, vaikka minulla on lapsi, joka on kaiken yläpuolella prioriteetti.
Näitä ei pitäisi edes tässä kohtaa vielä miettiä.

Paljon tässä on samaa kuin omassa avioerossani viitisen vuotta sitten. Toki meillä ei lapsia ollut, joten se on ihan hiton iso ero meidän välillä. Tuolloin oli kyllä selvää, että mitään pienintäkään aikomusta palata yhteen ei ollut, koska uusi oli jo katsottu valmiiksi ennen kuin viitsi minulle erosta puhua. Mutta keskustelin hänen kanssaan paljon, aivan helvetisti. Purin mieltäni ja tuntemuksiani. Se auttoi, paljon. Toisaalta sen keskustelun olisi silloin voinut käydä periaatteessa kenen hyvänsä kanssa, koska juuri se puhuminen oli se, mikä todella auttoi. Minullakin oli edellisessä elämässäni tapana padota kaikki asiat sisään, uskoa siihen, että kyllä ne asiat ajan kanssa väljähtyvät ja unohtuvat. Mutta ei se mene niin. Eivät ne asiat katoa mihinkään. Ne ryöpsähtävät pintaan juuri silloin kun niitä vähiten odottaa. Sitä polkua tallasin muutaman vuoden ajan, sitä että käsittelin menneitä asioita itseni kanssa, avauduin tutuille ja tuntemattomille, olin kaiken aikaa täysin avoin kaikesta nykyisestä ja menneestä. Osa lähti, osa jäi. Rumasti voisi sanoa, että paskat tippuivat rattailta siinä rytkeessä.

Et ole missään tapauksessa vastausvelvollinen exällesi, mutta jos haluat kuitenkin vastata jotain, niin ole rehellinen. Esim. ”Kaikki ei ole ok, mutta tässä tilanteessa valitsen purkaa pahaa oloani muiden ihmisten kanssa.” Ja toki tärkeintä onkin, että saat myös purettua sitä jotenkin.

Syömisen kanssa olisin aika tarkka. Se on myös hyvä perusrutiini, joka rytmittää arkea. Laita vaikka kello soimaan tiettyihin aikoihin päivästä ja syö. Syö edes jotain, vaikka ei olisi ruokahalua. Kuumana kesäpäivänä vaikka vesimelonia tai jotain kevyttä. Se auttaa sinua voimaan paremmin, vaikka erityistä heikotusta tai pahoinvointia ei tulisikaan. Pidemmän päälle se kuitenkin kannattaa, ja toimii ennen kaikkea muistutuksena sinulle, että pidät huolen itsestäsi. Juuri sinä olet kaikista tärkein tällä hetkellä; jos et jaksa pitää huolta itsestäsi et pysty pidemmän päälle huolehtimaan myöskään muista. En halua saarnata, mutta saarnaan silti. Kukaan ei voita sillä, että sinä voit huonosti. Jonkin aikaa ihminen kulkee vaikka pyhällä hengellä, mutta sitten kun bensa loppuu, niin se ei paljon etukäteen varoittele. Etenkään näillä helteillä.

En tunne sinua enkä siskoasi, joten tämä menee vähän mutulla. Mutta on helvetin hienoa, että olet saanut hänestä noin paljon tukea. Kuitenkin, jos jossain vaiheessa tarvitset ammattilaisen apua, niin suosittelen kääntymään jonkun muun puoleen. On täysin mahdollista, että siinä tilanteessa siskosi olisi vähän puolueellinen eli epäammattimainen. Voi myös olla, että ei olisi, mutta sinulle jäisi tunne, että hän on ammattimaisuudessaan ja objektiivisuudessaan sinua vastaan. Kumpikaan tilanne ei ole hyvä. Mutta nyt kun sinulla on tällainen tuki mukanasi, niin aivan mahtavaa. Muista kuitenkin, että ensimmäiseksi ja viimeiseksi hän on siskosi, ei terapeuttisi, ainakaan virallisesti. Toivon mukaan hän osaa myös kuunnella itseään ja pystyy olemaan tukenasi omien voimavarojensa mukaisesti.

Meni koko viesti lopulta sekavaksi jorinaksi, mutta ehkä se pointti välittyi. Puhu ihmisille, puhu vaikka sille aidanseipäälle. Puhumisen lisäksi aika auttaa. Aika on ystävä, kun sille antaa mahdollisuuden. Aika ei paranna mitään lopullisesti, mutta se auttaa sitomaan haavat ja kasvamaan sitä kautta vahvemmaksi. Ja sä pystyt siihen. Jos pystyt kannattamaan IFK:ta, niin tämä on ihan pala kakkua sulle. Tsemiä! Ja jos koskaan haluat jakaa asioita enemmänkin, niin paiskaa yyveellä, niin jutellaan.

 

[BOL]

Kiitos hienosta vastauksesta, paljon hyviä pointteja.

Tosiaan, kun nostin tuon asian vielä kerran esiin, niin sain sen jälkeen kyllä sellaisen henkisen sulkeutumisen asiaan. Eipä tarvitse tosiaan enää arvuutella, että joko vielä tai onko vielä saumaa, ei ole ja pulinat pois.
Sen pohjalta on kyllä helpompi ponnistaa eteenpäin, eikä pohtia vaihtoehtoja, vaikka surettaa se tietysti.

Hyvä pointti myös tuo tiedot uudesta miehestä. Kyllä sitä sen alkuperäisen ilmoituksen jälkeen tuli jonkun verran pohdittua, että kukakohan se nyt on ja millainen.
Nyt tiedän senkin ja ei ole sen pahemmin energiaa siihen tuhlattua.

Pari päivää sitten exä laittoi viestiä, että onko mulla kaikki hyvin.
Kaksijakoiset fiilikset. Tiedän kyllä, että hän oikeasti haluaa minullekin hyvää, mutta samalla vähän tuntui pahalta se. Teki hetken mieli vastata, että anna minun vain olla rauhassa, mutta eipä silläkään olisi mitään voittanut.
En ole vastannut siihen mitään. En vain tiedä mitä vastata. Hyvinkään ei mene, mutta en jaksa ruveta enää sen suuremmin avautumaankaan, mutta ei se silti kovin kivaa ole olla vastaamattakaan.

Siitä olen ylpeä, että olen oppinut puhumaan tästä asiasta. Aiemmin olen surut sun muut patonut aika hyvin sisälläni, mutta tämän asian suhteen olen ollut todella avoin.
Siskoni on sattumoisin koulutukseltaan psykologi, joten hänelle olen muutamat kerrat soittanut itkeäkseni ja pari kertaa hän on käynyt myös luonani kuuntelemassa minua jne.
On myös keksinyt meille yhteistä tekemistä urheilujen sun muiden muodossa.

Äärettömän iso apu on hän ollut tässä.

Hyviä puolia mitä olen tässä havainnut, niin olen löytänyt liikunnan ja ravinnon ilon.
Paino on tippunut parissa kuukaudessa -5kg ihan sillä, että olen alkanut ulkoilemaan enemmän ja syömään fiksummin (kaikki paska pois). Johtuu myös siitäkin, että olen menettänyt osittain ruokahaluni.
Eilenkin huomasin illalla, että olin viimeksi syönyt aamulla klo 9.
Pitkässä juoksussa ei tietenkään hyvä asia.

Askel askeleelta eteenpäin.

Olen alkanut tulemaan siihen tulokseen tässä asioita pohtiessani, että en tiedä edes kaipaanko juurikaan exää ihmisenä. Kyllähän me oltiin hyvin erilaisia ja tarpeet olivat erilaisia. Ja en tiedä oltaisiinko edes näinkään pitkään oltu yhdessä, jos lasta ei olisi niin nopeasti kuvioihin tullutkaan.
Enemmän tuntuu, että kaipaa niitä yhteisiä perhehetkiä ja arjen jakamista lapsen vanhempina.

Etenkin nyt Juhannus oli todella paha henkisesti. Viime vuonna käytiin yhdessä uimassa, grillattiin, saunottiin jne.
Näitä muistoja kun iskee päähän, niin tulee niitä heikkoja hetkiä.
Ja toki sekin ajatus, että halusi niin kovasti, että lapsella olisi ollut yhteinen koti vanhempien kanssa, jossa kasvaa, vaikka se on niin totta, että ennemmin kaksi onnellista kotia, kuin yksi ei-niin onnellinen.

Ja samalla myös ahdistuu siitä, että löytääkö enää ketään rinnalle. Huoliiko joku minut, vaikka minulla on lapsi, joka on kaiken yläpuolella prioriteetti.
Näitä ei pitäisi edes tässä kohtaa vielä miettiä.

Mielestäni voit hyvin kertoa exällesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta pärjäät kyllä. Vaikea kuvitella, että exäsi olisi täysin välinpitämätön sinun tunteillesi. Ei sun kannata hänelle kaikkea vuodattaa, mutta ehkä on myös hyvä todeta ihan ääneen, että käsittelet tilannetta, eikä se ole sinulle mikään piknik. Exälläsi on mun mielestäni tässä tilanteessa olla hienotunteinen sinua kohtaan ja huomioida sinun tunteesi, joten parasta yleensä on todeta asioiden laita suoraan. Ei siihen mitään ylimääräistä draamaa tarvita. Kyllä jokainen, joka on joskus eronnut ymmärtää, tai ainakin pitäisi ymmärtää, että toisella on eron jälkeen paskat fiilarit.

Aika moni ihminen kaipaa lopulta eron jälkeen enemmän sitä omaa unelmaansa tai illuusioota siitä parisuhteesta, ei niinkään sitä todellista parisuhdetta, joka loppuaikoina oli. Useinhan suhteessa on ainakin jossain vaiheessa mennyt hyvin ja kaikki on ollut ihanaa. Joskus se on oikeasti hyvin lyhytkin aika, mutta ihminen haluaa muistaa ne hetket, ikään kuin se olisi joku "luvattu takuu" kyseisessä parisuhteessa. Ehkä sinäkin lopulta kaipaat eniten sitä parisuhteen illuusiota? Mitä se olisi voinut parhaimmillaan olla, vaan ei sitten todellisuudessa ollutkaan?

Lapsi muuttaa parisuhteen dynamiikkaa aina ja niin sen varmasti kuuluukin, koska enää ei olla vastuussa vain itsestä, vaan myös pienestä ihmisestä. Suurimmalle osalle ihmisistä lapsen hyvinvointi on tärkeintä ja kun me olemme kuitenkin kasvaneet sellaisessa ympäristössä, jossa kestävä ja pitkä parisuhde, jos ei muuten, niin edes lasten vuoksi on jollakin tavalla tavoiteltavaa. Itse olen sitä mieltä, että sekin on paskapuhetta. Lapselle kaikkein tärkeintä on kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Kaikkeen muuhun voi sopeutua, mutta noiden puutteeseen ei. Kun vanhemmat ovat onnellisia tai edes jollakin tavalla epäonnettomia, se on parasta myös lapsille. Nykyisin on niin paljon kaikenlaisia perhekuvioitakin, että enää kukaan ei ole ainoa, jolla asiat ovat kuten ne ovat. Lapsilla ei voi koskaan olla liikaa ihmisiä, jotka heistä välittävät ja jotka rakastavat lapsia. Ja lasten pitäisi saada aina luoda omanlaisensa suhteet lähipiirissä oleviin aikuisiin.

Minulla itselläni kemiat kohtaavat jossain määrin paremmin äitipuoleni kanssa kuin oman äidin kanssa. Äitipuoleni on ollut kuvioissani mukana käytännössä niin kauan, kun muistan. Isäni erosi myös hänestä, mutta meidän suhteemme voi hyvin edelleenkin, vaikka isäni ja äitipuoleni erosta on jo kohta 30v. aikaa. Eikä meidänkään suhde kivuton ollut äitipuoleni puolelta, mutta hän oli kuitenkin halukas jättämään kaikki isäni "entiseen elämään" kuuluneet ikävät aikuisten asiat minun kohtaamisteni ulkopuolelle. Olen jossain määrin läheisempi äitipuolelleni kuin hänen oma lapsena, mutta tämä johtuu siitä, että me olemme luonteeltamme kumpikin avoimia ja hänen lapsensa ei niinkään. Ei meidän ole koskaan tarvinnut kisailla rakkaudesta, mutta kyllä mulle on selvää, että hänen oma lapsensa on hänen oma lapsensa. Mutta minulla on oma äitini. Äitini ja äitipuoleni ovat aina tulleet toimeen ja vaikka jonkinlaisia ristiriitoja silloin vuosikymmeniä sitten olikin isäni jättäessä äitini tämän tulevan äitipuoleni vuoksi, niistä päästiin yli ajat sitten ja nykyisin molemmat äitini ovat erittäin hyviä ystäviä. Mikä hiersi isääni aikanaan kovastikin. Verisukulaisuus ei myöskään automaattisesti tarkoita sitä, että pitäisi omista sukulaisistaan enemmän kuin ei-sukua olevista. Itse en ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi rakastaa jotain ihmistä enemmän kuin jotain toista vain siksi, että olemme sukua. Omat "lähisukulaiseni" ovat aiheuttaneet minulle eniten paskoja fiiliksiä elämässäni ja aika monta vuotta siedin huonoa kohtelua, koska "olemmehan sukua". Kunnes sitten päätin, että minulla ei ole mitään velvollisuutta pitää lähipiirissäni yhtään sellaista henkilöä, joka kohtelee minua huonosti. Oli miten sukulainen tai ei. Koska selvästikään minusta ei oikeasti pidetty, kun niin törkeästi kohdeltiin, mitä sitä kumpikaan pitämään yhteyttä. Kyykyttäkööt jotain muuta. Ja niin katkesi sekin "veriside". Mitään varsinaista riitaa tai eroa ei ollut, en vain pitänyt yhtyettä. Nykyisin olemme ihan hyvissä väleissä ja tarpeen mukaan yhteyksissä. Todennäköisesti hänen tarinansa on täysin erilainen kuin minun, eikä hän ehkä koe toimineensa lainkaan väärin, mutta se on hänen oikeutensa. Minun kyykytykseni loppui, joten minun näkökulmastani saaga sai onnellisen lopun.

Pointti tässä tarinassa on se, että ihminen selviää monenlaisista asioista, kun laittaa oman egonsa sivuun. Minun äitini olisi voinut tehdä monen ihmisen elämästä helvettiä katkeroitumalla, uhriutumalla ja päättämällä jäädä henkisesti suhteeseen, jossa isäni ei selvästikään halunnut olla. Tai vaikka olisi halunnutkin, hän toimi kuitenkin sillä tavalla, ettei äitini voinut heidän suhdettaan jatkaa. Joku toinen olisi ehkä voinut, mutta äitini ei. Mun tarpeeni ja hyvinvointini laitettiin aidosti omien tunneloukkausten edelle ja lopputulos oli se, että minä koen kasvaneeni vanhempieni erosta huolimatta rakastettuna enkä ole koskaan tuntenut alemmuutta siitä, että olin esim. nuoruuden kaveripiirissäni ainoa, jonka vanhemmat olivat eronneet. Ei sillä ollut meille mitään merkitystä. Teimme nuorten juttuja ja keskustelimme ihan muista asioista. Mutta se ero minun ja muiden välillä oli, ettei mun tarvinnut koskaan kuunnella vanhempieni riitelyä ja mutsin nalkutusta faijalle :).

Lähes kaikilla on mahdollisuus parisuhteeseen, mutta harva suhde alkaa niin, että makaa himasssa sohvalla ja joku tulee vain soittamaan ovikelloa ja toteaa, että olet niin siisti tyyppi, että aletaan suhteeseen, eikä sinun tarvitse ikinä muuttaa itsessäsi mitään. Kirjoitin "lähes kaikilla", koska tiedostan, että on myös ihmisiä, joilla ei esim. jonkun vamman vuoksi ole lainkaan samoja edellytyksiä parisuhteeseen kuin perus-PirjoPertillä. Mutta lähes kaikilla on edes jonkinlaiset mahdollisuudet. Kaikkien parisuhteet eivät kuitenkaan aina onnistu ja joskus vika on itsessä, joskus olosuhteissa ja ajankohdassa, joskus parisuhteen toisessa osapuolessa. Mutta jos on tähänkin asti onnistunut löytämään itselleen kumppanin, miksi ei niin tapahtuisi jatkossakin. Mutta jonkinlaista "työtä" se todennäköisesti vaatii. Niin kuin se itse suhdekin. Ja jollain tasolla se uusi, tulevaisuuden suhde on jopa "parempikin" kuin ne vanhat, sillä nehän ovat jo ehtineet päättyä eroon.

Lapsi edellisestä suhteesta ei ole kaikille ihmisille mikään merkittävä tekijä suhteen aloittamiseen. Aika moni ihminen, jolla on lapsia, on eronnut. Mutta joillekin se voi hyvin olla estekin. Mutta tällöin tämä ihminen tuskin on "se oikea". Sitä paitsi, lasten vanhemmilla on aika hyvät käsitykset siitä, miten parisuhteissa ei kannata toimia ja kokemuksia myös konflikteista ja niiden ratkomisesta. Mun olisi vaikea kuvitella seurustelevani enää ihmisen kanssa, jolla ei olisi omia lapsia, koska sellaisen ihmisen on vaikea käsittää monia vanhemmuuteen liittyviä asioita, jotka eivät oikeasti ole kivoja tai omia valintoja, mutta ne nyt vain pitää hoitaa ja jonkun muun etu laittaa omien asioiden edelle.

 

[Sj991]

Pari päivää sitten exä laittoi viestiä, että onko mulla kaikki hyvin.
Kaksijakoiset fiilikset. Tiedän kyllä, että hän oikeasti haluaa minullekin hyvää, mutta samalla vähän tuntui pahalta se. Teki hetken mieli vastata, että anna minun vain olla rauhassa, mutta eipä silläkään olisi mitään voittanut.
En ole vastannut siihen mitään. En vain tiedä mitä vastata. Hyvinkään ei mene, mutta en jaksa ruveta enää sen suuremmin avautumaankaan, mutta ei se silti kovin kivaa ole olla vastaamattakaan.

Minun mielestä kannattaa kertoa ettei sinulla kivaa ole, mutta pärjäät kyllä. Koska jos esität, että olet ihan ok niin voi se exäkin alkaa ajatella, että sinulla on kaikki hyvin, joten eihän se haittaa että hän alkaa vaikka postaamaan someen kuvia uudesta miehestä tai että uudet miehet alkaa näkymään sinun tai lasten elämässä enemmänkin.

 

[Brooklyn]

En tiedä onko tämä synninpurku vai mikä, enkä varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää mutta vähän erilainen tarina kanssakirjoittajille luettavaksi ja, no, ehkä itselle paras paikka kirjoittaa koska asia ei mielestäni oikein kotona tai ystävien kanssa tarkastelua kestä. Sen verran vanhoillinen olen.

Edellinen suhteeni oli rankka, 10 vuotta ja molemmat hyppivät vieraissa ainakin pari kertaa. Vähän henkistä ja fyysistä väkivaltaa tähän suuntaan myös. Ei päästy koskaan naimisiin saakka ja hyvä niin. Parisuhteella ja naisella eroa kuin yöllä ja päivällä vaimooni, jota jumaloin ja joka on yksi kilteimpiä ja luotettavimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut. Lapsikin on nykyisen kanssa. Kaikki on hyvin. Uskon sataprosenttisesti monogamiaan ja perinteisiin arvoihin.

Olen juuri vaihtanut firmaa, suurehkoon suomalaiseen pörssiyhtiöön. Käväisin noin kuukausi sitten työmatkalla keskellä viikkoa. Yhden illan tuoksinassa eräs työntekijä (ei suora alainen mutta alaistasolla kuitenkin) alkoi flirttailla ja kai minä sitten jotain signaaleita annoin, sillä taksissa loppuillasta kävi aivan suoraan päälle vaikka herrasmiehenä oma tavoite oli pitää seuraa hotellille saakka (sama hotelli luonnollisesti). Koki että olen huippuammattilainen omassa työssäni, ja että näkee minut firman kovimpana kukkona. Okei, takana hyvin menneet ensimmäiset kuukaudet omat työntekijät nopeasti vakuuttuneet jne, mutta vähän ylimitoitettua kehua silti. Tässä seuraavassa kohtaa ehkä pieni virhearvio itseltä, että vaikka torjuin niin suostuin kävelemään tämän huoneelle, olihan se matkalla omalleni. Ja ovellaan alkoi riisua, yritti saada huoneeseensa ja selitti että nyt mennään jne. Itseltä vahva torjuminen tähänkin paikkaan ja mimmi nukkumaan, saman tein itse. Seuraavana päivänä kehui että miten vahvana ja periaatteellisena pitää, ihailee jne. Ja sitten alkoi viestittely WhatsAppissa, mitä ei siis hänen kanssaan koskaan ennen ole tapahtunut, juuri ja juuri tiedän kuka hän on.

En ole sen koommin mitään ihmeempiä jaksanut vastailla. Molemmilla perheet jne. Mutta älyttömintä on, että vaikka ihan hyvin onnistuin harha-askeleen välttämään niin viime viikon aikana on aivan puskista alkanut jotain ihastuksen tunteita itsellekin heräämään. Toistaisin oman menettelyni vastaavana iltana any given day, mutta nämä tunteet eivät tunnu kovin normaaleilta. Omassa suhteessa, elämässä, seksielämässä yms. ei mitään vikaa, ei minkäänlaista. Mistä ihmeestä tuollaiset fiilikset sitten kumpuaa, ymmärtäisipä sen sitten.

Luonnollisesti ollaan tekemisissä jatkossakin jonkin verran, mutta en oikein tiedä miten menetellä kyseisen naisen kanssa sosiaalisesti.

Että tällaista. Vähän erilaista ajatusten tonavaa kuin normaalisti tässä ketjussa. Mutta monta juttua tuossa kokemuksessa jota en vain tajua...

 

[rpeez]

Mistä ihmeestä tuollaiset fiilikset sitten kumpuaa, ymmärtäisipä sen sitten.

Toisen ihastuminen imartelee, ja lisäksi imho ihminen ei ole yksiavioinen eläin.

 

[Draco]

Että tällaista. Vähän erilaista ajatusten tonavaa kuin normaalisti tässä ketjussa. Mutta monta juttua tuossa kokemuksessa jota en vain tajua...

Joo olikin ihan mielenkiintoista kuulla välillä tällainen tarina. Itselle tulee tästä mieleen ehkä eniten se, että et osaa suhtautua nyt naiseen ja oikein saada pääsi sisällä selkoa koko jutusta, koska et voi oikein tietää, että kuinka aitoa koko hänen kiinnostumisensa on. Että onko hän aidosti kiinnostunut sinusta ihmisenä, vai onko kyseessä tyyliin bändäri-ilmiö, että häntä kiihottaa statuksesi ja joku toinen äijä samalla statuksella olisi yhtä hyvin kelvannut sinne sänkyyn.

Toki se päällimmäinen neuvo on, kun on loistava vaimo ja lapsia, että älä sekoa häneen ja sotke sillä tavoin elämääsi. Mutta jos tekemisissä pitää olla, niin sama kai se on koettaa tehdä parempi selko mimmistä, jolloin sitten lopulta pystynet suhtautumaan oikealla tavalla.

Ehkä se miten itse kokeilisin olisi, että jos seksuaalissävytteinen lähentely jatkuu, niin kysyä, etteikö hänen omaatuntoaan yhtään soimaa toimia noin, jos on perhettäkin. Reaktionsa tuohon kertonee jo paljon. Jos vetää herneet nenään, niin sitten hän on varmaankin niitä naisia, jotka tykkäävät vaan pitää hauskaa salassa perheeltään. Jos se johtaa siihen, että hän avautuu asioistaan syvemmin, on ainakin jonkin prosentin mahdollisuus, että kiinnostus on ihan aitoa.

No, siinä on joka tapauksessa sitten tärkeä tehdä selväksi, että itse et halua lähteä sotkemaan elämääsi. Mutta tuolla tavoin ehkä saat sen tiedon itsellesi, että pitääkö sinun olla häntä kohtaan täysin kylmä vai voiko siinä olla jonkinlainen lämpimämpi työkaverisuhde silti, jolloin olisi sitten kivempi olla töissä tekemisissä.

Toinen vaihtoehto kai on sitten, että yrität ignoorata koko naisen. Ja se kolmas, mitä en kyllä yhtään suosittele, että lähdet säätämään hänen kanssaan.

 

[SlamDunk71]

En ole sen koommin mitään ihmeempiä jaksanut vastailla. Molemmilla perheet jne. Mutta älyttömintä on, että vaikka ihan hyvin onnistuin harha-askeleen välttämään niin viime viikon aikana on aivan puskista alkanut jotain ihastuksen tunteita itsellekin heräämään. Toistaisin oman menettelyni vastaavana iltana any given day, mutta nämä tunteet eivät tunnu kovin normaaleilta. Omassa suhteessa, elämässä, seksielämässä yms. ei mitään vikaa, ei minkäänlaista. Mistä ihmeestä tuollaiset fiilikset sitten kumpuaa, ymmärtäisipä sen sitten.

Omaan silmään luettuani pintaan nousee tuttu kamppailu jossa henkinen puolesi tappelee biologiaa vastaan. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun olen itse samaa aihetta päässäni pyöritellyt että kun kotona ei ole ei niin sitten mitään vikaa niin mikä kumma joissain toisissa naisissa voi viehättää? Kait se on sitä alkukantaista viettiä kylvää niin paljon kun kerkiää.

 

[Creed Bratton]

Omaan silmään luettuani pintaan nousee tuttu kamppailu jossa henkinen puolesi tappelee biologiaa vastaan. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun olen itse samaa aihetta päässäni pyöritellyt että kun kotona ei ole ei niin sitten mitään vikaa niin mikä kumma joissain toisissa naisissa voi viehättää? Kait se on sitä alkukantaista viettiä kylvää niin paljon kun kerkiää.

Jännitys ainakin. Mutta silti @Brooklyn suosittelen varovaisuutta sen kollegan kanssa, voi yhtäkkiä kääntyä johonki ahdistelusyytökseen jos onkin sekopää. Yleensä ottaen olen noudattanut aikanaan yhden jenkkikouluttajan neuvoa ”Don’t shit where you eat” näiden duunijuttujen kanssa.

 

[Murkula]

En tiedä onko tämä synninpurku vai mikä, enkä varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää mutta vähän erilainen tarina kanssakirjoittajille luettavaksi ja, no, ehkä itselle paras paikka kirjoittaa koska asia ei mielestäni oikein kotona tai ystävien kanssa tarkastelua kestä.

Kaikista erikoisin kohta koko tarinassa oli tämä. Itellä kun on ystäviä joille voi jakaa luottamuksella aivan kaiken.

Omaan silmään luettuani pintaan nousee tuttu kamppailu jossa henkinen puolesi tappelee biologiaa vastaan. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun olen itse samaa aihetta päässäni pyöritellyt että kun kotona ei ole ei niin sitten mitään vikaa niin mikä kumma joissain toisissa naisissa voi viehättää? Kait se on sitä alkukantaista viettiä kylvää niin paljon kun kerkiää.

Ja tähän ei voi muuta kuin todeta että, AMEN.

 

[Delter]

Tämä @Brooklyn'in tarina on ihan tuikitavallinen "yhden illan juttu", joita kuka tahansa kokee etenkin pitkän parisuhteen aikana. Mitään väärää ei ole tapahtunut. Ihastumisen tunteitakaan ei kannata hävetä saatika säikähtää. Pelkkää biologiaa, johon meillä on sosiaaliset työkalut ja jarrut olemassa. Onneksi.

Tapahtuman käsittelyssä ei pitäisi olla mitään sen ihmeellisempää, kuin antaa ajan pyyhkiä hairahtumisen peikot pois. Kuukauden päästä koko keissiä voi muistella korkeintaan opettavaisena juttuna ja pienenä egobuusterina.

 

[Patarouva]

En tiedä onko tämä synninpurku vai mikä, enkä varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää mutta vähän erilainen tarina kanssakirjoittajille luettavaksi ja, no, ehkä itselle paras paikka kirjoittaa koska asia ei mielestäni oikein kotona tai ystävien kanssa tarkastelua kestä. Sen verran vanhoillinen olen.

Edellinen suhteeni oli rankka, 10 vuotta ja molemmat hyppivät vieraissa ainakin pari kertaa. Vähän henkistä ja fyysistä väkivaltaa tähän suuntaan myös. Ei päästy koskaan naimisiin saakka ja hyvä niin. Parisuhteella ja naisella eroa kuin yöllä ja päivällä vaimooni, jota jumaloin ja joka on yksi kilteimpiä ja luotettavimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut. Lapsikin on nykyisen kanssa. Kaikki on hyvin. Uskon sataprosenttisesti monogamiaan ja perinteisiin arvoihin.

Olen juuri vaihtanut firmaa, suurehkoon suomalaiseen pörssiyhtiöön. Käväisin noin kuukausi sitten työmatkalla keskellä viikkoa. Yhden illan tuoksinassa eräs työntekijä (ei suora alainen mutta alaistasolla kuitenkin) alkoi flirttailla ja kai minä sitten jotain signaaleita annoin, sillä taksissa loppuillasta kävi aivan suoraan päälle vaikka herrasmiehenä oma tavoite oli pitää seuraa hotellille saakka (sama hotelli luonnollisesti). Koki että olen huippuammattilainen omassa työssäni, ja että näkee minut firman kovimpana kukkona. Okei, takana hyvin menneet ensimmäiset kuukaudet omat työntekijät nopeasti vakuuttuneet jne, mutta vähän ylimitoitettua kehua silti. Tässä seuraavassa kohtaa ehkä pieni virhearvio itseltä, että vaikka torjuin niin suostuin kävelemään tämän huoneelle, olihan se matkalla omalleni. Ja ovellaan alkoi riisua, yritti saada huoneeseensa ja selitti että nyt mennään jne. Itseltä vahva torjuminen tähänkin paikkaan ja mimmi nukkumaan, saman tein itse. Seuraavana päivänä kehui että miten vahvana ja periaatteellisena pitää, ihailee jne. Ja sitten alkoi viestittely WhatsAppissa, mitä ei siis hänen kanssaan koskaan ennen ole tapahtunut, juuri ja juuri tiedän kuka hän on.

En ole sen koommin mitään ihmeempiä jaksanut vastailla. Molemmilla perheet jne. Mutta älyttömintä on, että vaikka ihan hyvin onnistuin harha-askeleen välttämään niin viime viikon aikana on aivan puskista alkanut jotain ihastuksen tunteita itsellekin heräämään. Toistaisin oman menettelyni vastaavana iltana any given day, mutta nämä tunteet eivät tunnu kovin normaaleilta. Omassa suhteessa, elämässä, seksielämässä yms. ei mitään vikaa, ei minkäänlaista. Mistä ihmeestä tuollaiset fiilikset sitten kumpuaa, ymmärtäisipä sen sitten.

Luonnollisesti ollaan tekemisissä jatkossakin jonkin verran, mutta en oikein tiedä miten menetellä kyseisen naisen kanssa sosiaalisesti.

Että tällaista. Vähän erilaista ajatusten tonavaa kuin normaalisti tässä ketjussa. Mutta monta juttua tuossa kokemuksessa jota en vain tajua...

Mikä minä olen neuvomaan, mutta sanon silti, että ”älä lähde sinne”.

Mistä fiilikset kumpuavat? Kuka tietää. Toiset sanovat, että biologiasta, mikä pitänee ainakin osittain paikkansa. Oletko pohtinut, jos ne kumpuavatkin siitä edellisestä suhteesta? Kamalaa oli, mutta jäitkö tavallaan siihen säpinään ns. koukkuun? Nyt on asiat hyvin, mutta silti ihminen voi olla joskus aika kummallinen tunteissaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

En tiedä onko tämä synninpurku vai mikä, enkä varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää mutta vähän erilainen tarina kanssakirjoittajille luettavaksi ja, no, ehkä itselle paras paikka kirjoittaa koska asia ei mielestäni oikein kotona tai ystävien kanssa tarkastelua kestä. Sen verran vanhoillinen olen.

Asetelmahan on sinulle loppupeleissä helppo ja selvä, jos olet kirjoittamallasi tavalla sitoutunut kahdenväliseen parisuhteeseen ja perheeseesi. Saman pystyy myös tekstistäsi päättelemään. Pidä huolta siitä mikä on sinulle/teille tärkeää, niin tämä huolenpito maksaa itsensä takaisin riippumatta siitä, kuinka kivat kyydit jostakin sivusuhteesta saisi.

Suhteessa elävänä tilanteesi voisi olla toinenkin, ja parisuhteesi voisi olla nykyistä paljon vähemmän merkityksellinen. Ja myönnän reilusti, että nykyinen minäni voisi tyydyttävää huonommassa suhteessa hypätä sen kummempia murehtimatta vieraiden lakanoiden väliin, jos tuollainen tilanne kävelisi vastaan huonoa suhdetta vielä raahatessani. Hyvän ja molemminpuoliseen sitoutumiseen perustuvan parisuhteen ryssiminen sivusuhteilla on taas ihan toinen juttu, mutta jos kaikesta huolimatta näin tapahtuu, niin on hyvä miettiä, oliko se suhde lopulta kuitenkaan niin hyvä. Yhtä kaikki, on hyvä tehdä itselleen selväksi, mennäkö suhteesta huolehtiminen edellä vai omien biologisten tarpeiden ja halujen tyydyttäminen edellä. Valintoja nämä tietenkin lopulta ovat.

Jokainen meistä elää nykytiedon valossa vain kerran, ja me olemme ennen kaikkea itsellemme vastuussa siitä, kuinka fiksusti täällä elämme. Meillä kaikilla on lupa rakastaa ja toteuttaa sukupuolisuuttamme tarpeidemme ja arvojemme kannalta parhaalla tavalla. Oikeat tavat näiden toteuttamiseen löytyvät juuri sieltä, missä arvot ja tarpeet kohtaavat toisensa. Ei voi loputtomiin joustaa sen enempää tarpeista kuin arvoistakaan.

 

[Niilo]

Meni taas ihan kaavan mukaan. Tuli tänään viesti et on yllättynyt mun ajatuksista häntä kohtaan mutta hänellä ei ole tuntemuksia mua kohtaan. Kavereina toivois meidän silti pysyvän.

Yllättävän kauan siinä menikin että tuli ko. viesti. No ei muuta kuin kohti seuraavaa epäonnistumista.

 

[Palstalegenda]

Jännitys ainakin.

Kyllä ihminen iän myötä aina vaan saa jännitystä elämäänsä, tavalla tai toisella.

Esimerkiksi aamulla jännittää se miten paljon mistäkin kohtaa kolottaa. Jahka on lopulta varovasti hivuttautuen päässyt sängyn reunalle istumaan saa jännittää ehtiikö vessaan ennen kuin tulee jo hieman housuihin. Vessassa saa jännittää montako tippaa lurahtaa lopulta housuihin, vaikka pääosa menikin pönttöön. Sekin on jännittävää tuleeko käsiä pestessä ensin ihan kylmää vettä vaiko haaleaa.

Sen jälkeen voi päivän aikana vaikka unohtaa kahvinkeittimen päälle ja asian muistaa vasta kun on kaukana kotoa - postilaatikolla. Siinäpä se kiire iskee päälle, että palaako talo siinä välissä.

Eipä sitä näin jännittävään elämään enää mitään muita jännityksiä kaipaakaan. Kovin vierailta kuulostavat tuollaiset vaatteiden riisumiset ja muut shout, ihan Hollywood-hommia.

 

[Brooklyn]

Kaikista erikoisin kohta koko tarinassa oli tämä. Itellä kun on ystäviä joille voi jakaa luottamuksella aivan kaiken.

Näin. Mutta itselle arvomaailma on niin kriittinen kaikkea muuta kuin perinteisiä, lojaaleja aatteita kohtaan näissä ja tiedän parhaiden ystävienikin olevan tässä aika kovaa ja suoraan tätä mieltä joten tuntuu vaikealle edes käsitellä moista esimerkkiä heidän kanssaan. Yhden kanssa juttelin, ja odotettu "get over it" sieltä tuli. Kertonee oleellisen, ja tämä siis kaikkein läheisimmältä kaverilta. Ei oikein osannut edes samaistua.

 

[penaz]

Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun olen itse samaa aihetta päässäni pyöritellyt että kun kotona ei ole ei niin sitten mitään vikaa niin mikä kumma joissain toisissa naisissa voi viehättää?

Tuohan on täysin naisten syy. Minkä mies sille voi, että ne ovat niin ihania ja kiinnostavia.

 

[Siivu]

Josko sitä tähän ketjuun uskaltautuisi monta kertaa näppäimistöltä vetäytyneenä. Siivu, 40+ vuotta. Naimisissa. Kaksi lasta.

Kymmenisen vuotta sitten, kun saimme kuulla jälkikasvua olevan tulossa, huomasin vaimossa ensimmäistä kertaa merkkejä siitä, että jokin kiristää päänseudulta. Olen itse aika huoleton veikko, enkä jaksa kantaa maailman murheita mukanani ihan koko ajan. Huoleton tarkoittaa tässä tapauksessa myös sitä, että kohdalle osuvia murheita voi loiventaa vaikkapa ottamalla muutaman oluen. Tämä seikka on alkanut rassata keski-ikäistä ukkoa aika kovasti, kun ei muka parempaakaan keksi.

Olisi kirjoitettavaa pidemmäksikin novelliksi, mutta yritän nyt tiivistää oleellisen lyhyempään formaattiin. Vaimo saattaa ykskaks "kadota" jonnekin oman päänsä sisälle, josta häntä ei saa moneen päivään hyvällä eikä pahalla ulos. Ei auta, vaikka olisin empaattisin itseni ikinä ja yrittäisin tehdä kaiken niin hyvin ja kauniisti kuin ikinä osaan. Sen auttamattoman synkän fiiliksen aistii jo kotiovelta ennen kuin ehtii edes tervehtiä. En saa päiväkausiin mitään kontaktia. Ja yhtäkkiä seuraavana päivänä kaikki on taas kuin elokuvissa.

Ammattiapua asiaan on haettu ja rouva käy edelleen purkamassa päätään psykiatrille. Muutaman kerran olen osallistunut itsekin, koska uskon niistä olevan apua sekä hänelle että minulle, mutta toisaalta osallistumiseni on evätty useimpiin istuntoihin olemalla kertomatta niistä. Vaikka olen ollut täysin myötämielinen osallistumaan, mihin ikinä tarvitsee. Kunhan asiat vaan mallaantuisivat.

Lääkitystähän nuo viisaat sitten reilu vuosi sitten suosittelivat, elämä stabilisoitui ihan hetkessä ja kaikki oli normaalissa kanssakäymisessä enemmän kuin hyvin. Paitsi että vaimosta tuntui, ettei mikään tunnu enää miltään. Ei sitten mikään. Aiemmin turhankin raskaasti käsittelemänsä lasten sairaudet, tms. olivat yhtäkkiä ihan olalla kohautettavia. En saanut naista suuttumaan, vaikka olisin käyttäytynyt kuinka typerästi. Ja seksi kuoli aivan täysin. Ne muutamat kerrat kun viitsin edes yrittää, olisi ollut hedelmällisempää yrittää vietellä suola-aavikkoa.

Ettei nyt muodostuisi ihan väärää kuvaa, niin koen olevani ihan kelvollinen itseni analysoija. Tiedän tasan tarkkaan, etten ole vastannut huutoon oikealla tavalla. Samaan aikaan olen kuitenkin myös omien tapojeni vanki, enkä vaan osaa suhtautua oikein. Alkoholin käyttö varsinkin paskojen päivien iltaisin on mennyt ajoittain överiksi ja siinä on hyvä kasvupohja hankaloittaa ongelmia edelleen syyttämällä molemmin puolin toisia asioista, joista ei ehkä siinä vaiheessa pitäisi.

Avioeron reunalla on käyty useasti, viimeisen kerran vajaa kuukausi takaperin, mutta kun sekään ei ota tapahtuakseen. Viimeisin konfrontaatio asiasta oli hyvin rakentava ja silloin päädyimme siihen lopputulokseen, että meidän on parempi jatkaa erillämme ja no hard feelings. Rumaa tästä ei tule, vaikka päättäisimme mitä.

Mutta kuinka ollakaan... Vaimo on siitä lähtien ollut kuin unelma. Rakastan tuota naista tuollaisena aivan valtavasti! +/- 10 vuoden kuorma tässä löysässä hirressä painaa vaan myös tolkuttoman paljon. Tiedän kestäneeni aika helvetisti, käyttäytyneeni aika helvetin typerästi, mutta myös kuluttaneeni ~10 vuotta elämästäni tässä omituisessa limbossa, jossa en enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin.

 

[king of the jungle]

Ja meneehän siinä muutakin kuin pelkästään yksi ihmissuhde, itsellä oli ainakin kova pala aikoinaan, kun joutui "luopumaan" monesta muustakin mukavasta henkilöstä, ei siis enää yhteisiä mökkireissuja tietyllä porukalla, siellä minut oli korvattu jollain toisella.

Näin se on.
Exän suku oli oikein mukavaa porukkaa ja heidän seurassaan viihtyi todella hyvin.
Ikinä ei harmittanut lähteä sukulaisiin käymään ja ne eivät olleet mitään "kiusallisia" kahvitilaisuuksia vaan rennon letkeitä hetkiä.
Iso harmi menettää nuo ihmiset ja hetket elämästään, vaikka varmasti heihin vielä joskus törmääkin lapsen merkkitapahtumien yms. johdosta.
Exän äiti ainakin suorastaan rakasti minua ja aina kehui exälle kuinka olen niin upea ihminen ja ei olisi parempaa isää voinut lapsenlapselleen toivoa ja kovasti oli harmissaan meidän erosta.

Mutta näin se joskus menee ja ne asiat pitää vaan käsitellä ja kokea läpi. Tsemppiä siihen! Ota aikaa, mutta tosiaan jossain kohtaa ala kääntää seuraavaa sivua. Tiedät itse, kun se hetki koittaa.

Ja ihan varmasti on kysyntää! Suomi on täynnä toisella kierroksella itsekin olevia viehättäviä ja mukavia naisia. Ja lapsen asettaminen etusijalle tekee sinusta vastuullisen ja luotettavan. Ne ovat aika isoja juttuja.

Kyllä tästä joo selvitään. Parempaan suuntaan ollaan menossa ja yrittänyt luoda sisältöä elämään.

Aika moni ihminen kaipaa lopulta eron jälkeen enemmän sitä omaa unelmaansa tai illuusioota siitä parisuhteesta, ei niinkään sitä todellista parisuhdetta, joka loppuaikoina oli. Useinhan suhteessa on ainakin jossain vaiheessa mennyt hyvin ja kaikki on ollut ihanaa. Joskus se on oikeasti hyvin lyhytkin aika, mutta ihminen haluaa muistaa ne hetket, ikään kuin se olisi joku "luvattu takuu" kyseisessä parisuhteessa. Ehkä sinäkin lopulta kaipaat eniten sitä parisuhteen illuusiota? Mitä se olisi voinut parhaimmillaan olla, vaan ei sitten todellisuudessa ollutkaan?

Hyviä pointteja. Kyllähän sitä katselee asiaa niiden ruusunkultaisten lasien läpi näin jälkikäteen. Paljon oli hyvää, mutta paljon myös huonoa. Hienoja hetkiä yhdessä ja niitä vähemmänkin hienoja, kun oikeasti miettii.

Meni koko viesti lopulta sekavaksi jorinaksi, mutta ehkä se pointti välittyi. Puhu ihmisille, puhu vaikka sille aidanseipäälle. Puhumisen lisäksi aika auttaa. Aika on ystävä, kun sille antaa mahdollisuuden. Aika ei paranna mitään lopullisesti, mutta se auttaa sitomaan haavat ja kasvamaan sitä kautta vahvemmaksi. Ja sä pystyt siihen. Jos pystyt kannattamaan IFK:ta, niin tämä on ihan pala kakkua sulle. Tsemiä! Ja jos koskaan haluat jakaa asioita enemmänkin, niin paiskaa yyveellä, niin jutellaan.

Puhuminen ja tännekin kirjoittaminen on auttanut ihan uskomattoman paljon.
Ja olen huomannut tosiaan sen, että olen tämän asian suhteen ollut kaikille ihmisille myös todella rehellinen, eli sanonut ihan suoraan mitä on tapahtunut, eli exä jätti minut jne.
Ennen olisin vastaavassa tilanteessa kavereillekin valehdellut varmaan jotain luokkaa, "No mä jätin sen, kun oli niin ärsyttävä" tai jotain vastaavaa.
Nyt on uskaltanut avata ulkokuoren ja olla täysin avoin.
Enkä olisi uskonut vuosi sitten, että pystyisin jotain itkupuheluita soittamaan siskollenikaan.

Kaikesta selvitään ja aika tosiaan parantaa isoimmat haavat.
Olen selvinnyt mummoni kuolemasta, joka oli minulle isäänikin tärkeämpi ihminen. Silloin tuntui pitkään, että miten tästä pääsee yli ja ei tämä tunne häviä koskaan, kyllä se hävisi.
Selvisin isäni yllättävästä kuolemasta, juuri kun oltiin saatu välejämme kuntoon ja hän oli saanut elämäänsä järjestykseen.
Sitten eräänä arki-iltana poliisit soittavat ovikelloa ja kertovat surunvalittelunsa. Oven sulkiessa sitä taas mietti, että miten tästä selviää ikinä.
Kyllä siitäkin selvisi.

Minun mielestä kannattaa kertoa ettei sinulla kivaa ole, mutta pärjäät kyllä. Koska jos esität, että olet ihan ok niin voi se exäkin alkaa ajatella, että sinulla on kaikki hyvin, joten eihän se haittaa että hän alkaa vaikka postaamaan someen kuvia uudesta miehestä tai että uudet miehet alkaa näkymään sinun tai lasten elämässä enemmänkin

Kiitos kaikille viesteistä. On mukava kirjoittaa ja purkaa tuntojaan, mutta vielä mukavampaa on lukea hienoja vastauksia, vinkkejä, mielipiteitä ja tarinoita kohtalotovereista.

 

[BOL]

Olen juuri vaihtanut firmaa, suurehkoon suomalaiseen pörssiyhtiöön. Käväisin noin kuukausi sitten työmatkalla keskellä viikkoa. Yhden illan tuoksinassa eräs työntekijä (ei suora alainen mutta alaistasolla kuitenkin) alkoi flirttailla ja kai minä sitten jotain signaaleita annoin, sillä taksissa loppuillasta kävi aivan suoraan päälle vaikka herrasmiehenä oma tavoite oli pitää seuraa hotellille saakka (sama hotelli luonnollisesti). Koki että olen huippuammattilainen omassa työssäni, ja että näkee minut firman kovimpana kukkona. Okei, takana hyvin menneet ensimmäiset kuukaudet omat työntekijät nopeasti vakuuttuneet jne, mutta vähän ylimitoitettua kehua silti. Tässä seuraavassa kohtaa ehkä pieni virhearvio itseltä, että vaikka torjuin niin suostuin kävelemään tämän huoneelle, olihan se matkalla omalleni. Ja ovellaan alkoi riisua, yritti saada huoneeseensa ja selitti että nyt mennään jne. Itseltä vahva torjuminen tähänkin paikkaan ja mimmi nukkumaan, saman tein itse. Seuraavana päivänä kehui että miten vahvana ja periaatteellisena pitää, ihailee jne. Ja sitten alkoi viestittely WhatsAppissa, mitä ei siis hänen kanssaan koskaan ennen ole tapahtunut, juuri ja juuri tiedän kuka hän on.

En ole sen koommin mitään ihmeempiä jaksanut vastailla. Molemmilla perheet jne. Mutta älyttömintä on, että vaikka ihan hyvin onnistuin harha-askeleen välttämään niin viime viikon aikana on aivan puskista alkanut jotain ihastuksen tunteita itsellekin heräämään. Toistaisin oman menettelyni vastaavana iltana any given day, mutta nämä tunteet eivät tunnu kovin normaaleilta. Omassa suhteessa, elämässä, seksielämässä yms. ei mitään vikaa, ei minkäänlaista. Mistä ihmeestä tuollaiset fiilikset sitten kumpuaa, ymmärtäisipä sen sitten.

Luonnollisesti ollaan tekemisissä jatkossakin jonkin verran, mutta en oikein tiedä miten menetellä kyseisen naisen kanssa sosiaalisesti.

En halua masentaa tai pelotella, mutta sanon nyt suoraan, että tässä on kaikki katastrofin ainekset, mikäli nainen osoittautuu sekopääksi, ylidramaattiseksi tai överikunnianhimoiseksi henkilöksi. Kuka järkevä ihminen toimii noin samassa duunissa olevan kanssa? Ellei sitten ole niin, että sinä vähättelet omia signaalejasi ja ainoit oikeasti olettaa, että jotain muutakin olisi tarjolla? Kirjoituksen perusteella sellaisesta ei kuitenkaan ollut viitteitä. Mikäli nainen oli erittäin päihtyneessä tilassa, tällaisen ylireagoinnin ja estottomuuden voisi ehkä jollain tasolla vähän paremmin ymmärtää, mutta ei kyllä ehkä sittenkään, jos et ole oikeasti itse antanut hänen ymmärtää, että panohommat kiinnostelee. Itse mietin, että minkäköhänlaisia signaaleja sinun olisi pitänyt lähettää, että a) itse epäilet, että sellaisesta voisi edes olla kysymys ja b) itse toimisin tuoreen työkaverin kanssa noin.

Tässähän keississähän voi lopulta käydä miten vain ja alla tarjoan muutaman vaihtoehdon:
1.) Voi käydä niin, että nainen on niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti sitä, ettet ole ainoa, jolle on käynyt hänen kanssaan näin. Tässä vaihtoehdossa asia todennäköisesti jää tähän ja nainen kokeilee onneaan seuraavan miehen kanssa, kun paikka tulee.

2.) Kysymyksessä oli jonkinlainen tilapäinen mielenhäiriö naisen puolelta, joka kaduttaa ja hävettää häntä jälkikäteen ja hän pyytää sinua unohtamaan koko jutun. Tämä olisi se kaikkein paras vaihtoehto.

3.) Nainen voi kokea sinun kohdelleen häntä väärin ja menettäneensä kasvonsa edessäsi, jolloin sinusta tulee uhka hänelle. Tällöin esim. viestittelynne voi olla hänelle ns. "kättä pidempää" ja hän voi saada viestienne avulla tilanteen näyttämään joltain ihan muulta kuin mitä se sinun näkemyksesi mukaan on ollut. Ehkäpä illan tapahtumatkin saavat uudenlaisia juonenkäänteitä, joita ei oikeasti ole edes tapahtunut, mutta kun kukaan ulkopuolinen ei ole ollut oikeasti paikalla toteamassa, miten asiat ovat todellisuudessa menneet, jäljelle jää vähintään pieni epäilys siitä, mitä todella tapahtui. Voi käydä myös niin, että nainen ilmoittaa, että "hänellä on viestejä, jotka todistavat tapahtumien kulun", mutta näitä kaikkia viestejä ei tule koskaan kukaan edes näkemään. Nykyäänhän valehtelu hyvinkin pitkään on mahdollista ja toisinaan riittää, että joku kylvää jollakin tavalla edes epäilyksen siemenen.

4.) Nainen alkaa stalkata sinua, etkä pääse hänestä helposti eroon ja lopulta joudut kertomaan vaimollesi, mitä on tapahtunut ja vaikka vaimosi uskoisikin sinua, kyllä hän mielensä silti varmasti pahoittaisi.

Kaikin puolin erikoista toimintaa naiselta. Mielestäni on jossain määrin hälyttävää, että hänelläkin on oma perhe ja hän silti rohkenee käyttäytyä sinua kohtaan noin. Joltain kunnianhimoiselta sinkulta uraohjukselta voisi tuollaista jopa ehkä odottaakin, varsinkin, jos on aiemmin urallaan päässyt ns. reittä pitkin kiipeämään ylöspäin. Ja näitähän riittää, ihan oikeasti, vaikka sitäkään ei saa nykyisin enää sanoa ääneen. Jotenkin voisi paremmin ehkä ymmärtää tuollaisen käytöksen myös silloin, jos teillä olisi pidempi yhteinen historia takananne ja olisitte ihan kavereiksi tai jopa ystäviksi ryhtyneet vuosien saatossa ja välillänne olisi ollut aiemminkin jonkinlaista "väreilyä". Tai edes jonkinlainen "muu luottamuksellinen suhde", nythän näin ei kirjoituksesi perusteella ole ollut. Sellaista tapahtuu ja on ihan inhimillistäkin, koska ihmiset nyt luovat tunnesiteitä myös työkavereihinsa. Monesti työkavereiden kanssa vietetään jopa enemmän aikaa kuin omien perheenjäsenten kanssa, joten eihän moiset tunteet sinänsä mikään ihme olisi. Sekään ei vielä tarkoita sitä, että mitään sopimatonta edes tapahtuisi. Mutta, että joku käyttäytyy tuolla tavalla talossa suhteellisen tuoreen ihmisen kanssa, on todella erikoista. Ja hyvin mielenkiintoista.

Se, miksi tunnet, mitä tunnet, voi riippua monestakin asiasta. Ehkä tämä julkea vokottelu hiveli egoasi? Että sinä kelpaat tuollaiselle avomieliselle ja vähän röyhkeällekin tapaukselle? Ehkä "kielletty hedelmä" kiehtoo, koska oma elämä perheineen päivineen on hyvin usein aika samanlaista päivästä toiseen? Ehkä kehossasi tapahtui biologisestikin jotain sellaista, johon aivot tarttuivat vasta viiveellä? Tämä asia ei siis välttämättä ole alunperin lainkaan aivojesi tuotosta, vaan puhdasta biologiaa. Sinulla kuitenkin on sen verran pätevä moraalinen kompassi, että pystyit toimimaan oikein.

Olisi joskus mielenkiintoista kuulla, miten tämä saaga etenee. Jos etenee. Toivotaan, että nainen ymmärtää oman käytöksensä haitallisuuden, eikä hänestä tule minkäänlaista ongelmaa sinulle.

 

[BOL]

Exän suku oli oikein mukavaa porukkaa ja heidän seurassaan viihtyi todella hyvin.
Ikinä ei harmittanut lähteä sukulaisiin käymään ja ne eivät olleet mitään "kiusallisia" kahvitilaisuuksia vaan rennon letkeitä hetkiä.
Iso harmi menettää nuo ihmiset ja hetket elämästään, vaikka varmasti heihin vielä joskus törmääkin lapsen merkkitapahtumien yms. johdosta.
Exän äiti ainakin suorastaan rakasti minua ja aina kehui exälle kuinka olen niin upea ihminen ja ei olisi parempaa isää voinut lapsenlapselleen toivoa ja kovasti oli harmissaan meidän erosta.

Miksi sinun pitäisi katkoa exäsi sukulaisiin suhteet, vaikka suhteenne eksäsi kanssa päättyikin? Minun mielestäni sellaiselle ei ole mitään tarvetta. Toki kannattaa keskustella sekä exäsi että hänen vanhempiensa/äitinsä kanssa näistä tunteistasi ja kysyä suoraan, näkevätkö he esteitä sille, että olisitte jatkossakin yhteydessä. Se on ihan selvää, että jollakin tasolla suhteenne muuttuu, mutta tarvitseeko sen lopulta muuttua kovinkaan radikaalisti? Te olette kuitenkin jatkossakin "sukua", onhan teillä kaikilla suhde lapseesi. Pitää vain sopia uudet pelisäännöt: jatkossa sinä olet lapsen isä, et exäsi puoliso. Uusista kumppaneista ei tarvitse puhua, jos se on kiusallista ja kukaan ei saa levitellä mitään sellaista tietoa kolmannelle osapuolelle, jota osapuolet eivät halua. Noin niin kuin esimerkiksi. Se on tietysti selvää, että varsinkin näin tuoreen eron jälkeen, ette ehkä mahdu samoihin sukujuhliin exäsi kanssa uusien kumppaneiden kanssa, mutta aika auttaa. Jos teillä välit pysyy kunnossa, ajan saatossa saatatte hyvinkin mahtua samoihin sukujuhliin, kuten nyt vaikkapa oman lapsen synttäreille. Ja vaikka eka kerta olisikin kiusallinen, jatkossa se on todennäköisesti sitä aina vain vähemmän kiusallista. Nykyisin perhekuviot ovat niin moninaisia, että ihmiset ovat tottuneet eksiiiin ja nyksiin, eikä siinä ole enää mitään kummallista, että tavataan virallisissa ja epävirallisissa tilaisuuksissa. Monet toimivat/ovat toimineet isovanhempina omien lasten toisen kierroksen puolisoiden edellisen suhteen lapsille ja ovat edelleen yhteydessä vaikka tämän toisen kierroksenkin suhde olisi jo päättynyt. Ihannetilannehan olisi sellainen, että tulette kummatkin eksäsi kanssa toimeen uusien kumppanienne kanssa ja saatatte jopa aidosti ystävystyä. Pyhät vietetään sulassa sovussa ja kaikilla on oikeasti kivaa. Sellaistakin tapahtuu oikeasti.

Mutta vaikka eksäsi olisikin sitä mieltä, että sinulla ei muka saisi olla minkäänlaista suhdetta esim. hänen äitiinsä, se asia ei lopulta ole hänen päätettävissään. Te olette ex-anoppisi kanssa kaksi aikuista ihmistä, jotka pidätte toisistanne ja teillä on oikeus pitää yhteyttä, jos niin haluatte. Toki siinä eksän kokiessa mielipahaa, tapauksessa lienee järkevää sopia pelisäännöt niin, ettei sitä hierota eksän naamaan, mutta viime kädessä teidän täytyy itse saada päättää, miten toimitte. Eihän tässä nyt kukaan kuitenkaan kuollut ole. Jos minä eroaisin puolisostani, en missään nimessä haluaisi, että hän katkoisi välinsä sukulaisiini tai äitiini. Toki ymmärrän, jos hän ei itse haluaisi pitää yhteyttä, mutta hän saisi itse päättää. En koe, että se kuuluu enää siinä vaiheessa minulle. Mun on myös hyvin vaikea kuvitella, että äitini ei haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan, ellei sitten meidän eroomme ei liity mitään törkeää tai oikeasti minua loukkaavaa, mitä olisi vaikea antaa anteeksi. Jos liittyisi, se olisi sitten eri asia. Mutta noin niin kuin "normaalissa", sopuisassa erossa, en näe tällaista kovin todennäköisenä. Toki meillä on niin pitkä suhde mieheni kanssa jo takana, että tilanne on sen suhteen erilainen. Mutta toisaalta lapsemmekin ovat jo sen ikäisiä, että kanssakäyminen lasten "takia" äitini kanssa, on aiempaa huomattavasti vähäisempää. Mieheni jaksaa äitiäni muutenkin usein paljon paremmin kuin minä, kun heidän suhteestaan puuttuu se tietty dynamiikka, joka vanhemilla ja lapsilla usein on :).

Kannustan sinua siis selvittämään tämänkin asian rohkeasti suoraan puhumalla asianosaisten kanssa, jottet joudu turhan takia tekemään surutyötä (tämänkin) asian suhteen.

 

[king of the jungle]

Vittu.

Täällä jo aiemmin olen tarinaani kertonutkin ja nyt saatiin vielä yksi luku siihen.

Exä tosiaan muutama päivä sitten kyseli miten minulla menee "Onko kaikki hyvin?"
Vastasin siihen sitten päivän myöhemmin, että ei mene kovin hyvin, mutta eiköhän tämä tästä.

Tänään sitten exä suorastaan pommitti koko aamun viestejä. Ensin tuli lapseen liittyvää, johon vastasin tottakai asiallisesti ja saatiin se hoidettua. Sitten tuli useampi viesti peräkkäin, jossa kyseli, että miten menee, onhan meidän välillä kaikki nyt ok ja useampi viesti siitä kuinka olisi tärkeää saada välit kuntoon yms. yms.
En sitten näihin jaksanut työpäivän aikana vastata vaan päätin jättää illemmalle ja pohtia samalla vähän miten vastaan.
Olin sitten töiden jälkeen kävelylenkillä, kun taas tuli viestiä, että "voisitko vastata!?"

Meni jotenkin tunteisiin, kun siinä lenkillä juuri pohdin elämää ja asioita, niin vastasin sitten suoraan mitä sydämestä tuli, että edelleen tuntuu todella pahalta ja antaisi minun olla edes vähän nyt rauhassa.
Jatkoin sitten ehkä hiukan katkeraan sävyyn ja selitin, että ei vain tunnu hyvältä, kun jäi tässä loppukeväästä vähän hyväksikäytetty olo ja selitin asioita joita tein, niistä alempana lisää.

Kävin siis kevään aikana auttamassa exää monessakin asiassa, joskus ihan pyysi ja joskus vähän mainitsi (ehkä taktisesti) ohimennen, johon sitten tarjouduin vapaaehtoiseksi.
Kävin leikkaamassa nurmikoita, vaihtamassa autonrenkaita sun muuta arjen askareita.
Vittu otin jopa parin viikon kesäloman exän haluamalle ajalle (lähtee lapsen kanssa matkoille ja pyysi, että josko pystyisin sen ajankohdan ottamaan, kun tulee lomilta, niin saisi ehkä hetken huilata ilman lasta).

Ja kaiken tälläisen jälkeen tuli tosiaan se märkä rätti, että "Mulla on uusi mies, ollaan tapailtu jo muutama kuukausi".
Exän reaktio oli sitten vastata vain, että "No, en mä ikinä pyytänyt sua vaihtamaan niitä renkaita.
Koen kyllä nämä nyt vähän eri tavalla kuin sinä".

En tiedä onko väärin, mutta ainakin odotin, että olisi tuon minun avautumisen jälkeen edes pahoitellut, että jos jäi sellainen fiilis, ei ollut tarkoitus tms.

Meni vielä enemmän tunteisiin ja jatkoin sitten, että ehkä tosiaan koetaan asiat eri tavalla, kun exän synttärilahjaksi ostin lapseen liittyviä esineitä, tyynyn ja magneetteja ja ne oli lahjat lapselta äidilleen.
Itselläni oli syntymäpäivät pari päivää myöhemmin, annoin silloin nämä lahjat kun lasta vaihdettiin ja exä totetaa, että oi kiitos, käydään ostamassa sullekin jotain (onnitteli aamulla viestillä kyllä).
Tästäkin jäi jo vähän paska fiilis, että jassoo, ei sitten edes mitään lahjoja ollut alunperin mielessä ostaa.

Ja tuloksena oli, että viikon myöhemmin sain suklaalevyn.

En sitten tiedä onko omat odotukset olleet ihmeellisiä, kun tollaisiin pieniin asioihin pettyy, mutta jotenkin kyllä siitä paska fiilis jää.

Loppuilta sitten vaihdettiin aika kärkkäitä viestejä toisillemme.

Lähti käsistä, meni tunteisiin jne.
Ja lopputuloshan on kuitenkin se, että minä olen vain katkera, joka ei pääse eteenpäin ja samalla märkä rätti, kun eron jälkeenkin suostuin ja tein kaikenlaisia juttuja exän puolesta samalla kun uusi ukko hoitaa viihdyttämisen.
Tai ainakin tuo on oma fiilis, exä ei sentään noin sanonut.

Tulipa taas sekava viesti.
Surua en koe, enemmänkin nyt vain vituttaa. Exä vituttaa ja myös se, että olisi vain pitänyt olla hiljaa ja olla ainakin omassa päässäni voittaja tässä.

 

[WildCore]

@king of the jungle Jos ei uusi äijä suhteen alkuhuumassa pysty uuden naisen renkaita jumppaamaan tai ruohikkoa leikkaamaan, niin ei se niitä tee vuoden tai kolmen päästäkään. Noi on niin perus hommia, että mahtaakohan uusi äijä pystyä moneen muuhunkaan kotityöhön?

Hän on varmaan sellainen hauskuuttaja, peukalo keskellä kämmentä.