Paljon tässä on samaa kuin omassa avioerossani viitisen vuotta sitten. Toki meillä ei lapsia ollut, joten se on ihan hiton iso ero meidän välillä. Tuolloin oli kyllä selvää, että mitään pienintäkään aikomusta palata yhteen ei ollut, koska uusi oli jo katsottu valmiiksi ennen kuin viitsi minulle erosta puhua. Mutta keskustelin hänen kanssaan paljon, aivan helvetisti. Purin mieltäni ja tuntemuksiani. Se auttoi, paljon. Toisaalta sen keskustelun olisi silloin voinut käydä periaatteessa kenen hyvänsä kanssa, koska juuri se puhuminen oli se, mikä todella auttoi. Minullakin oli edellisessä elämässäni tapana padota kaikki asiat sisään, uskoa siihen, että kyllä ne asiat ajan kanssa väljähtyvät ja unohtuvat. Mutta ei se mene niin. Eivät ne asiat katoa mihinkään. Ne ryöpsähtävät pintaan juuri silloin kun niitä vähiten odottaa. Sitä polkua tallasin muutaman vuoden ajan, sitä että käsittelin menneitä asioita itseni kanssa, avauduin tutuille ja tuntemattomille, olin kaiken aikaa täysin avoin kaikesta nykyisestä ja menneestä. Osa lähti, osa jäi. Rumasti voisi sanoa, että paskat tippuivat rattailta siinä rytkeessä.Kiitos hienosta vastauksesta, paljon hyviä pointteja.
Tosiaan, kun nostin tuon asian vielä kerran esiin, niin sain sen jälkeen kyllä sellaisen henkisen sulkeutumisen asiaan. Eipä tarvitse tosiaan enää arvuutella, että joko vielä tai onko vielä saumaa, ei ole ja pulinat pois.
Sen pohjalta on kyllä helpompi ponnistaa eteenpäin, eikä pohtia vaihtoehtoja, vaikka surettaa se tietysti.
Hyvä pointti myös tuo tiedot uudesta miehestä. Kyllä sitä sen alkuperäisen ilmoituksen jälkeen tuli jonkun verran pohdittua, että kukakohan se nyt on ja millainen.
Nyt tiedän senkin ja ei ole sen pahemmin energiaa siihen tuhlattua.
Pari päivää sitten exä laittoi viestiä, että onko mulla kaikki hyvin.
Kaksijakoiset fiilikset. Tiedän kyllä, että hän oikeasti haluaa minullekin hyvää, mutta samalla vähän tuntui pahalta se. Teki hetken mieli vastata, että anna minun vain olla rauhassa, mutta eipä silläkään olisi mitään voittanut.
En ole vastannut siihen mitään. En vain tiedä mitä vastata. Hyvinkään ei mene, mutta en jaksa ruveta enää sen suuremmin avautumaankaan, mutta ei se silti kovin kivaa ole olla vastaamattakaan.
Siitä olen ylpeä, että olen oppinut puhumaan tästä asiasta. Aiemmin olen surut sun muut patonut aika hyvin sisälläni, mutta tämän asian suhteen olen ollut todella avoin.
Siskoni on sattumoisin koulutukseltaan psykologi, joten hänelle olen muutamat kerrat soittanut itkeäkseni ja pari kertaa hän on käynyt myös luonani kuuntelemassa minua jne.
On myös keksinyt meille yhteistä tekemistä urheilujen sun muiden muodossa.
Äärettömän iso apu on hän ollut tässä.
Hyviä puolia mitä olen tässä havainnut, niin olen löytänyt liikunnan ja ravinnon ilon.
Paino on tippunut parissa kuukaudessa -5kg ihan sillä, että olen alkanut ulkoilemaan enemmän ja syömään fiksummin (kaikki paska pois). Johtuu myös siitäkin, että olen menettänyt osittain ruokahaluni.
Eilenkin huomasin illalla, että olin viimeksi syönyt aamulla klo 9.
Pitkässä juoksussa ei tietenkään hyvä asia.
Askel askeleelta eteenpäin.
Olen alkanut tulemaan siihen tulokseen tässä asioita pohtiessani, että en tiedä edes kaipaanko juurikaan exää ihmisenä. Kyllähän me oltiin hyvin erilaisia ja tarpeet olivat erilaisia. Ja en tiedä oltaisiinko edes näinkään pitkään oltu yhdessä, jos lasta ei olisi niin nopeasti kuvioihin tullutkaan.
Enemmän tuntuu, että kaipaa niitä yhteisiä perhehetkiä ja arjen jakamista lapsen vanhempina.
Etenkin nyt Juhannus oli todella paha henkisesti. Viime vuonna käytiin yhdessä uimassa, grillattiin, saunottiin jne.
Näitä muistoja kun iskee päähän, niin tulee niitä heikkoja hetkiä.
Ja toki sekin ajatus, että halusi niin kovasti, että lapsella olisi ollut yhteinen koti vanhempien kanssa, jossa kasvaa, vaikka se on niin totta, että ennemmin kaksi onnellista kotia, kuin yksi ei-niin onnellinen.
Ja samalla myös ahdistuu siitä, että löytääkö enää ketään rinnalle. Huoliiko joku minut, vaikka minulla on lapsi, joka on kaiken yläpuolella prioriteetti.
Näitä ei pitäisi edes tässä kohtaa vielä miettiä.
Et ole missään tapauksessa vastausvelvollinen exällesi, mutta jos haluat kuitenkin vastata jotain, niin ole rehellinen. Esim. ”Kaikki ei ole ok, mutta tässä tilanteessa valitsen purkaa pahaa oloani muiden ihmisten kanssa.” Ja toki tärkeintä onkin, että saat myös purettua sitä jotenkin.
Syömisen kanssa olisin aika tarkka. Se on myös hyvä perusrutiini, joka rytmittää arkea. Laita vaikka kello soimaan tiettyihin aikoihin päivästä ja syö. Syö edes jotain, vaikka ei olisi ruokahalua. Kuumana kesäpäivänä vaikka vesimelonia tai jotain kevyttä. Se auttaa sinua voimaan paremmin, vaikka erityistä heikotusta tai pahoinvointia ei tulisikaan. Pidemmän päälle se kuitenkin kannattaa, ja toimii ennen kaikkea muistutuksena sinulle, että pidät huolen itsestäsi. Juuri sinä olet kaikista tärkein tällä hetkellä; jos et jaksa pitää huolta itsestäsi et pysty pidemmän päälle huolehtimaan myöskään muista. En halua saarnata, mutta saarnaan silti. Kukaan ei voita sillä, että sinä voit huonosti. Jonkin aikaa ihminen kulkee vaikka pyhällä hengellä, mutta sitten kun bensa loppuu, niin se ei paljon etukäteen varoittele. Etenkään näillä helteillä.
En tunne sinua enkä siskoasi, joten tämä menee vähän mutulla. Mutta on helvetin hienoa, että olet saanut hänestä noin paljon tukea. Kuitenkin, jos jossain vaiheessa tarvitset ammattilaisen apua, niin suosittelen kääntymään jonkun muun puoleen. On täysin mahdollista, että siinä tilanteessa siskosi olisi vähän puolueellinen eli epäammattimainen. Voi myös olla, että ei olisi, mutta sinulle jäisi tunne, että hän on ammattimaisuudessaan ja objektiivisuudessaan sinua vastaan. Kumpikaan tilanne ei ole hyvä. Mutta nyt kun sinulla on tällainen tuki mukanasi, niin aivan mahtavaa. Muista kuitenkin, että ensimmäiseksi ja viimeiseksi hän on siskosi, ei terapeuttisi, ainakaan virallisesti. Toivon mukaan hän osaa myös kuunnella itseään ja pystyy olemaan tukenasi omien voimavarojensa mukaisesti.
Meni koko viesti lopulta sekavaksi jorinaksi, mutta ehkä se pointti välittyi. Puhu ihmisille, puhu vaikka sille aidanseipäälle. Puhumisen lisäksi aika auttaa. Aika on ystävä, kun sille antaa mahdollisuuden. Aika ei paranna mitään lopullisesti, mutta se auttaa sitomaan haavat ja kasvamaan sitä kautta vahvemmaksi. Ja sä pystyt siihen. Jos pystyt kannattamaan IFK:ta, niin tämä on ihan pala kakkua sulle. Tsemiä! Ja jos koskaan haluat jakaa asioita enemmänkin, niin paiskaa yyveellä, niin jutellaan.