Ei ole silkka päähänpisto, on asunut siellä lapsena ja nuorena, nyt kokee suurta kaipuuta takaisin. On siellä jotain vanhoja kavereita, sukua jne, mutta muuten ei kyllä yhtään vitun mitään. Ei edes (vielä) sitä työpaikkaakaan.
Ymmärrän kyllä kaipuun, mutta kun siinä ei vain ole omasta näkökulmastani mitään järkeä. Minulle siellä ei juurikaan mitään ole. Pääseehän sieltä halutessaan kulkemaan muualle, mutta matkaa on paljon enemmän.
Poistin niitä alkuperäisiä viestejä, mutta kiitos hyvistä vastauksista. Osan töistä pystyisin tekemään etänä, mikä on tietysti hyvä asia. Työmatkasta tulisi reilusti yli kymmenkertainen nykyiseen nähden. Puolisolla ei kunnollista tukiverkkoa ole nykyisessä ympäristössä, mutta on kuitenkin viihtynyt pääsääntöisesti ihan hyvin. Ongelma on osittain siinä, että minun mielestäni hän ei itse ota tarpeeksi vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja tee töitä sen eteen että hänellä olisi hyvä olla. Kuitenkin kuten KiVi sanoi, en ala tappamaan hyvää suhdetta tämän takia.
Snaksterin ehdottama passiivinen vastarinta on tähän asti toiminut hyvin, mutta ei enää. Hän on aikaansaavaa sorttia ja nyt tuntuu olevan aivan pakko lähtä. Tietysti työpaikka yms. pitää hankkia ensin, mutta uskon että hän myös saa sen. Nämä nyt on tällaisia first world problems- tason juttuja taas, mutta voi helvetti kun osaa ahdistaa silti.
Katkeroitumista tässä pelkäänkin.Teet tietysti kuten parhaaksi näet, ja lapsen ollessa kuviossa ymmärrän päätöksesi täysin. Minä silti väitän, ettei tuollainen päätös/ilmoitus ole sinua kohtaan millään tavalla reilu, enkä edes tiedä miten itse asiaan suhtautuisin. Toivottavasti et katkeroidu.
Vittumainen tilanne todellakin.
Lapsi on vielä niin pieni, että kaverisuhteita ei varsinaisesti vielä tarvitse huomioida tässä asiassa. Harrastuksia löytyy kyllä sieltäkin, jos olisi vanhempi lapsi kyseessä niin silloin nämäkin täytyisi ottaa huomioon aivan eri tavalla.@Spire
Näin kasvatusalan ihmisenä kyselisin, miten lapsen kaverisuhteet, harrastukset yms. on huomioutu näissä muuttosuunnitelmissa?
Minusta tuo olisi oikeasti hyvä idea. Toistaiseksi puoliso ei vain ole lämmennyt tälle lainkaan, vaan se on hänen mukaansa ensi askel eroon. Pelkää ettei siitä ole paluuta enää. Tuota pitää silti ehkä yrittää lyödä läpi enemmän.Jos mahdollisuus etätöihinkin on, niin onko alkuun kahden asunnon taktiikka (taloudellisesti) mahdoton ajatus? Onhan tuo aika helvetin iso muutos "kylmiltään" toteutettavaksi jos siihen ei henkilöllä minkäänlaista mielenkiintoa tai halua ole, mutta ajan kanssa ja viikkoa jakamalla parin paikkakunnan kesken muutoskin voisi olla helpompi käsitellä. Esimerkiksi alkuviikko vanhalla paikkakunnalla harrastusten ja töiden parissa, loppuviikko perheen kanssa etäillessä, ja uuteen paikkakuntaan hiljalleen tutustuessa.
Ei suoranaista kokemusta, mutta tavallaan olen sun nainen omassa liitossani. Kaipuu pohjoiseen on sanalla sanoen kova. Jos olisin yksin ja ei olisi lapsia olisin muuttanut kauan sitten takaisin. Mutta en ole yksin ja lapsia on riittävästi, ja ajattelen kuitenkin heilläkin olevan paremmat mahdollisuudet hyvään elämään ja vaikka mahdollisesti koulutukseen tulevaisuudessa täällä etelässä kuin pohjoisessa. En kyllä koe katkeroituvani vaikka täällä "joutuu" elämäänki. Saan sen silti tehdä rakkaimpieni kanssaPoistin niitä alkuperäisiä viestejä, mutta kiitos hyvistä vastauksista. Osan töistä pystyisin tekemään etänä, mikä on tietysti hyvä asia. Työmatkasta tulisi reilusti yli kymmenkertainen nykyiseen nähden. Puolisolla ei kunnollista tukiverkkoa ole nykyisessä ympäristössä, mutta on kuitenkin viihtynyt pääsääntöisesti ihan hyvin. Ongelma on osittain siinä, että minun mielestäni hän ei itse ota tarpeeksi vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja tee töitä sen eteen että hänellä olisi hyvä olla. Kuitenkin kuten KiVi sanoi, en ala tappamaan hyvää suhdetta tämän takia.
Snaksterin ehdottama passiivinen vastarinta on tähän asti toiminut hyvin, mutta ei enää. Hän on aikaansaavaa sorttia ja nyt tuntuu olevan aivan pakko lähtä. Tietysti työpaikka yms. pitää hankkia ensin, mutta uskon että hän myös saa sen. Nämä nyt on tällaisia first world problems- tason juttuja taas, mutta voi helvetti kun osaa ahdistaa silti.
Minusta tuo olisi oikeasti hyvä idea. Toistaiseksi puoliso ei vain ole lämmennyt tälle lainkaan, vaan se on hänen mukaansa ensi askel eroon. Pelkää ettei siitä ole paluuta enää. Tuota pitää silti ehkä yrittää lyödä läpi enemmän.
Näistä viesteistäni saa varmasti sellaisen kuvan, ettei mielipiteitäni oteta lainkaan huomioon, se ei kuitenkaan ole aivan totta. Tässä asiassa mielipiteellä on toki painoarvoa, mutta ei tunnu olevan niin paljoa että se vaikuttaisi ratkaisevasti. Muuten kaikki on toiminut hyvin demokraattisesti. Harmi vain että tämä on lopulta aika iso kysymys.Ihan mielenkiinnolla, missä vaiheessa sinun mielipiteet otetaan huomioon? Sun pitäisi muuttaa toiselle paikkakunnalle, mestaan johon et selkeästi halua, ja järkevä ehdotus kompromissista on "ensi askel eroon".
En kyllä ymmärrä yhtään, ihan niinkuin puolisosi haluaisi erota, mutta ei ole valmis tekemään aloitetta.
Mun korvaan kuulostaa siltä, että ensimmäinen askel eroon on se, että toinen päättää yksipuolisesti muuttaa toiselle paikkakunnalle ja ilmoittaa ottavansa yhteisen lapsen mukaansa. Kumppanille jää kaksi vaihtoehtoa: ota tai jätä. Hyvä parisuhde ei perustu kiristykseen. Toinen on siis oikeasti valmis jättämään kaiken (paitsi sen yhteisen lapsen) taakseen, jotta saa tyydytettyä oman tarpeensa muutosta toiselle paikkakunnalle. Jokin tässä haisee ja isosti.Minusta tuo olisi oikeasti hyvä idea. Toistaiseksi puoliso ei vain ole lämmennyt tälle lainkaan, vaan se on hänen mukaansa ensi askel eroon. Pelkää ettei siitä ole paluuta enää. Tuota pitää silti ehkä yrittää lyödä läpi enemmän.
On vähän mutkat suoriksi vetävä tulkinta minun mielestäni tämä. Palstapersoona on jo muutamia kertoja lieventänyt ensimmäisestä viestistä välittynyttä kuvaa tilanteesta. Ehkä me muutkin voisimme päivittää omaamme sen mukaiseksi.Mun korvaan kuulostaa siltä, että ensimmäinen askel eroon on se, että toinen päättää yksipuolisesti muuttaa toiselle paikkakunnalle ja ilmoittaa ottavansa yhteisen lapsen mukaansa. Kumppanille jää kaksi vaihtoehtoa: ota tai jätä. Hyvä parisuhde ei perustu kiristykseen. Toinen on siis oikeasti valmis jättämään kaiken (paitsi sen yhteisen lapsen) taakseen, jotta saa tyydytettyä oman tarpeensa muutosta toiselle paikkakunnalle. Jokin tässä haisee ja isosti.
Sovittiin, että edetään rauhallisesti,
Tämä kuulostaa hyvin paljon omalta tilanteeltani hieman yli 10v sitten. Lasteni äiti lopetti yhteydenpidon kaikkiin omiin kavereihinsa esikoisen synnyttyä 2008. Yritin häntä saada käymään jossain mutta ei. Sitten hänelle tuli jossain vaiheessa pakkomielle muuttaa Kainuuseen eli syntymäseuduilleen. Puhuin jopa kehityskeskusteluissa tästä pomoni kanssa ja hän oli myötäelävä eli se voisi onnistua että teen suurimmaksi osaksi etätöitä.Puolisolla ei kunnollista tukiverkkoa ole nykyisessä ympäristössä, mutta on kuitenkin viihtynyt pääsääntöisesti ihan hyvin. Ongelma on osittain siinä, että minun mielestäni hän ei itse ota tarpeeksi vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja tee töitä sen eteen että hänellä olisi hyvä olla. Kuitenkin kuten KiVi sanoi, en ala tappamaan hyvää suhdetta tämän takia.
Tähän ei voi muuta sanoa kuin tsemppiäTämä kuulostaa hyvin paljon omalta tilanteeltani hieman yli 10v sitten. Lasteni äiti lopetti yhteydenpidon kaikkiin omiin kavereihinsa esikoisen synnyttyä 2008. Yritin häntä saada käymään jossain mutta ei. Sitten hänelle tuli jossain vaiheessa pakkomielle muuttaa Kainuuseen eli syntymäseuduilleen. Puhuin jopa kehityskeskusteluissa tästä pomoni kanssa ja hän oli myötäelävä eli se voisi onnistua että teen suurimmaksi osaksi etätöitä.
No tämä alkuperäinen exäni suunnitelma meni pieleen kun yhden Kainuun reissun jälkeen meille syntyi toinen lapsi. Tukiverkko oli silti kaukana molemmilta. Hänen ideansa kuitenkin eli ja sinne oli kovasti menossa.
Tuli ero ja nolla sekuntia erosta hän oli uuden miehen kanssa. Tämän jälkeen ei tullut juttua muuttamisesta Kajaaniin vaan Israeliin. Siksi minulla on lasten passit vieläkin kuten aina ollut vaikka tästäkin jo useampi vuosi aikaa. Muuttakoon hän minne huvittaa, mutta lapsiani ei vie.
Ei helvetti, tsemppiä, oikeasti. Oma tilanne ei onneksi ole noin paha, mutta samankaltaisia elementtejä löytyy. Puoliso on (mielestäni) laiminlyönyt sosiaalisia suhteitaan paljon lapsen syntymän jälkeen. Olen yrittänyt kannustaa siihen että tapaisi ystäviään. Olen jopa painostanut siihen niin kovasti, että tuli vuosikymmenen riita aikaiseksi siitäkin.Tämä kuulostaa hyvin paljon omalta tilanteeltani hieman yli 10v sitten. Lasteni äiti lopetti yhteydenpidon kaikkiin omiin kavereihinsa esikoisen synnyttyä 2008. Yritin häntä saada käymään jossain mutta ei. Sitten hänelle tuli jossain vaiheessa pakkomielle muuttaa Kainuuseen eli syntymäseuduilleen. Puhuin jopa kehityskeskusteluissa tästä pomoni kanssa ja hän oli myötäelävä eli se voisi onnistua että teen suurimmaksi osaksi etätöitä.
No tämä alkuperäinen exäni suunnitelma meni pieleen kun yhden Kainuun reissun jälkeen meille syntyi toinen lapsi. Tukiverkko oli silti kaukana molemmilta. Hänen ideansa kuitenkin eli ja sinne oli kovasti menossa.
Tuli ero ja nolla sekuntia erosta hän oli uuden miehen kanssa. Tämän jälkeen ei tullut juttua muuttamisesta Kajaaniin vaan Israeliin. Siksi minulla on lasten passit vieläkin kuten aina ollut vaikka tästäkin jo useampi vuosi aikaa. Muuttakoon hän minne huvittaa, mutta lapsiani ei vie.
Haluaisin vain että kaikki olisi onnellisia, nyt otan ihan hirveästi vastuuta siitä että hänellä olisi asiat hyvin. En kuitenkaan voi kertoa mitä tulisi tehdä, koska se on syyllistämistä. Jankkaamiseksi meni tämäkin viesti, mutta tuntuu että pakko purkautua johonkin. Olen vähitellen alkanut hyväksymään ajatusta että täältä joudutaan lähtemään, mutta kun olen melko varma että sama meno vain jatkuu sielläkin.
Onko teistä kumpikaan miettinyt asiaa niin, että hän saattaisi olla masentunut? Ja onko sen asian suhteen tehty toimenpiteitä vai onko se kiellettyjen asioiden listalla?Ei helvetti, tsemppiä, oikeasti. Oma tilanne ei onneksi ole noin paha, mutta samankaltaisia elementtejä löytyy. Puoliso on (mielestäni) laiminlyönyt sosiaalisia suhteitaan paljon lapsen syntymän jälkeen. Olen yrittänyt kannustaa siihen että tapaisi ystäviään. Olen jopa painostanut siihen niin kovasti, että tuli vuosikymmenen riita aikaiseksi siitäkin.
Hän on yrittänyt pariin otteeseen tavata uusia ihmisiä, jotta saisi laajennettua sosiaalisia verkostojaan. Harmi vain että jättää aina yritykset yhteen kertaan, jonka jälkeen lopettaa kaiken yhteydenottamisen omalta puoleltaan, jolloin yleensä homma kuihtuu kasaan heti. Tästäkin kun mainitsee niin alkaa hirveä riita aina.
Ei nämä ilmeisesti ole kaikille niin helppoja asioita. En silti ymmärrä mikä ratkaisu on muuttaa kokonaan muualle, kun samaa paskaa se on sielläkin. Yhtään vaivaa ei voida nähdä, jotta tapaisi ystäviään tai hankkisi uusia. Sitten valitetaan sosiaalisten suhteiden vähyyttä. Kerrot mikä auttaisi asiaan, jolloin tulee riitaa koska hän kokee asian syyllistämisenä.
Haluaisin vain että kaikki olisi onnellisia, nyt otan ihan hirveästi vastuuta siitä että hänellä olisi asiat hyvin. En kuitenkaan voi kertoa mitä tulisi tehdä, koska se on syyllistämistä. Jankkaamiseksi meni tämäkin viesti, mutta tuntuu että pakko purkautua johonkin. Olen vähitellen alkanut hyväksymään ajatusta että täältä joudutaan lähtemään, mutta kun olen melko varma että sama meno vain jatkuu sielläkin.
Juuri tätä olen pohtinut paljon. Pystyisin jossain määrin edelleen pitämään yhteyttä ystäviini, koska mahdollinen tuleva kaupunki ei onneksi olisi toisella puolella maata, vaikkakin välimatkaa tulisi. Tietysti yhteydenpito luultavasti vähenisi. Suunta on huono, mutta vaikka kuinka mietin, niin päädyn aina ajatuksissani siihen että vielä huonompi ratkaisu oman hyvinvointini kannalta olisi asua erossa lapsestani. Enkä halua erota puolisostakaan.Kannattaa miettiä tuossa tapauksessa, että jos itse joudut etäälle omista kaverisuhteistasi, jotka sitäkautta vaikeutuvat ja hiipuvat, niin siinä on sitten pian kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei voi hyvin, sen sijaan, että nyt on yksi. Huonoimmassa tapauksessa homma päätyy kuitenkin eroon ja olet itsekin jo menettänyt ystäväsi. Olet vastuussa omasta onnellisuudestasi, niin on puolisosikin pohjimmiltaan. Silloin lähdetään jo huonoon suuntaan, kun on tehtävä ratkaisu, jossa oma onnellisuus kärsii sen eteen, että toinen olisi onnellinen.
Onko teistä kumpikaan miettinyt asiaa niin, että hän saattaisi olla masentunut? Ja onko sen asian suhteen tehty toimenpiteitä vai onko se kiellettyjen asioiden listalla?
Aloin hieman epäillä tätä. En toki vastusta. Hitto miten jännittävää, tällaistako tämä on?
Sitten onkin tietysti hankalampi homma, jos ihminen ei halua apua ottaa vastaan. Psykologi ei tosin määrää lääkkeitä ja heidän tekstinsäkin ovat salattuja eli niitä ei kukaan pääse lukemaan.Olemme miettineet ja olen ehdottanut että kävisi juttelemassa jollekin. Tätäkään ei voi tehdä, koska ei halua merkintää itsestään mihinkään, eikä alkaa lääkityksille yms.
Tällä menolla menen kohta itse sinne juttelemaan. Nyt on onneksi taas hieman parempi vaihe, mutta sykleissähän tässä mennään ja pitää toivoa ettei uutta pohjaa tule taas kohta.Sitten onkin tietysti hankalampi homma, jos ihminen ei halua apua ottaa vastaan. Psykologi ei tosin määrää lääkkeitä ja heidän tekstinsäkin ovat salattuja eli niitä ei kukaan pääse lukemaan.