Takana nyt 25 vuotta yhdessä, joista 19 naimisissa. On ollut hyviä hetkiä ja huonompia kausia, joita ovat seuranneet parhaimmat vuodet ja sitten taas synkemmät vaiheet. Vuoristorataa, mutta sitähän elämä on…
Nyt viimeiset vuodet ovat olleet haastavia ja jokseenkin etäännyttäviä. Takana siis viitisen vuotta sitten puolison pettäminen, mistä ei kuitenkaan ole koskaan täysin normalisoiduttu (itse olen antanut sen aidosti anteeksi eikä se enää määrittlele minua tai valta-asetelmia parisuhteessa) ja tuohon ajankohtaa tuli lisäksi läheisen kuolemaa ja muita isoja mullistuksia, joten olisi voinut olla helpompaakin. Puoliso on viime vuodet ajautunut omiin oloihinsa ja vedonnut milloin töihin, väsymykseen, oman tilan ja ajan puutteeseen jne… Haluaa vetäytyä kirjojen, somettamisen, kutomisharrastuksen ja suoratoistopalveluiden taakse. Yhteistä aikaa ei juuri ole ollut. Ei ole ollut minun valintani.
Kuulostaa erikoiselta, olemme kuitenkin kaikesta huolimatta toistemme tuki ja turva ja edelleenkin… Itselleni hän on edelleen seksikkäin nainen maan päällä (sorry vaan jätkät, mutta tuo on aivan helmi tikissä nelikymppiseksi naiseksi, parantunut vaan vuosien myötä), mutta hän itse tosi ankara ja kriittinen eikä kykene ottamaan vastaan mitään kehuja, huomiota tai hellyyttä. Eikä myöskään antamaan sitä takaisin.
Nyt eilen keskusteltiin näistä asioista ja taustalla on tilanne ettei vaan koe mitään fyysistä vetoa minuun. Ole kokenut vuosiin… Tuo vuosien takainen pettäminen oli hätähuuto itselleen, mutta se pilasi elämästään kaiken seksiin liittyvän. Toki pitää minua tärkeänä ja elämän peruspilarina, mutta kokee että ansaitsisin aviopuolison joka kykenisi huomioimaan minua kuten aviopuolison kuuluisi. Seksiä saisin kuulemma hakea parisuhteen ulkopuolelta jos olen sitä vailla, mutta ei tuo oikein kuulosta minun jutulta.
Haluaisi olla vain omissa oloissaan yksin. Että palattaisiin ”seurusteluvaiheeseen”, jolloin saattoi olla vain. Olla.
Ensinnäkin… Ei tuossa nyt mitään uutta tullut mitä en olisi aidosti tiennyt. Seksi on ihan hyvä parisuhteen ilmanpainepuntari ja jos se vähenee ja suoranaisesti loppuu kokonaan, niin kyllähän se jostain kertoo. Toki itseäni harmittaa kun katsoo peiliin, ettei oma itsensä herätä toisessa mitään fiiliksiä. Toisaalta tässä on tilanne että toinen on nykyisessä vaiheessa ihan puhtaasti a-seksuaali, joten paha kait ottaa henkilökohtaisena loukkauksenakaan.
Mutta seurauksena tässä on epävarmuutta tulevaankin: mitä toinen elämältään haluaa kun se ei tiedä sitä itsekään. Ja niinkuin Ukrainan tilanne ja mahdolliset tulevat vuodet tekisi tästä yhtään helpompaa…
Itse epäilen puolisollani hyvin syvää masennustilaa ja ankaruutta itselleen, joka on jatkunut vuosia. On ehkä osa perusluonnetta. On kovan luokan asiantuntija töissään ja kantaa harteillaan puolia maailman ongelmista. Kotona päivän päätteeksi ”romahtaa” ja parisuhde on vain yksi velvollisuus lisää päivän muihin töihin.
Minulla ei ole aavistustakaan miten tätä lähteä purkamaan/ratkomaan. Terapiaa on ehdotettu, siihen ei ole aikaa ja osaa alan ammattilaisena sanoa itselleen ne samat liirumlaarum -lauseet mitä sieltä tulisi. Masennuslääkkeet on määrätty ja säädetty ihan itsenäisesti kohdilleen. Pitääkö joskus vain tunnustaa tosiasiat ja päästää toinen menemään omiin oloihinsa vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Hän on kuitenkin ollut elämäni rakkaus parinkymmenen vuoden ajan ja antanut itselleni enemmän kuin moni saa koko elämänsä aikana (perheen, lapset).
Tämä oli tällainen terapeuttinen avautuminen.
Nyt viimeiset vuodet ovat olleet haastavia ja jokseenkin etäännyttäviä. Takana siis viitisen vuotta sitten puolison pettäminen, mistä ei kuitenkaan ole koskaan täysin normalisoiduttu (itse olen antanut sen aidosti anteeksi eikä se enää määrittlele minua tai valta-asetelmia parisuhteessa) ja tuohon ajankohtaa tuli lisäksi läheisen kuolemaa ja muita isoja mullistuksia, joten olisi voinut olla helpompaakin. Puoliso on viime vuodet ajautunut omiin oloihinsa ja vedonnut milloin töihin, väsymykseen, oman tilan ja ajan puutteeseen jne… Haluaa vetäytyä kirjojen, somettamisen, kutomisharrastuksen ja suoratoistopalveluiden taakse. Yhteistä aikaa ei juuri ole ollut. Ei ole ollut minun valintani.
Kuulostaa erikoiselta, olemme kuitenkin kaikesta huolimatta toistemme tuki ja turva ja edelleenkin… Itselleni hän on edelleen seksikkäin nainen maan päällä (sorry vaan jätkät, mutta tuo on aivan helmi tikissä nelikymppiseksi naiseksi, parantunut vaan vuosien myötä), mutta hän itse tosi ankara ja kriittinen eikä kykene ottamaan vastaan mitään kehuja, huomiota tai hellyyttä. Eikä myöskään antamaan sitä takaisin.
Nyt eilen keskusteltiin näistä asioista ja taustalla on tilanne ettei vaan koe mitään fyysistä vetoa minuun. Ole kokenut vuosiin… Tuo vuosien takainen pettäminen oli hätähuuto itselleen, mutta se pilasi elämästään kaiken seksiin liittyvän. Toki pitää minua tärkeänä ja elämän peruspilarina, mutta kokee että ansaitsisin aviopuolison joka kykenisi huomioimaan minua kuten aviopuolison kuuluisi. Seksiä saisin kuulemma hakea parisuhteen ulkopuolelta jos olen sitä vailla, mutta ei tuo oikein kuulosta minun jutulta.
Haluaisi olla vain omissa oloissaan yksin. Että palattaisiin ”seurusteluvaiheeseen”, jolloin saattoi olla vain. Olla.
Ensinnäkin… Ei tuossa nyt mitään uutta tullut mitä en olisi aidosti tiennyt. Seksi on ihan hyvä parisuhteen ilmanpainepuntari ja jos se vähenee ja suoranaisesti loppuu kokonaan, niin kyllähän se jostain kertoo. Toki itseäni harmittaa kun katsoo peiliin, ettei oma itsensä herätä toisessa mitään fiiliksiä. Toisaalta tässä on tilanne että toinen on nykyisessä vaiheessa ihan puhtaasti a-seksuaali, joten paha kait ottaa henkilökohtaisena loukkauksenakaan.
Mutta seurauksena tässä on epävarmuutta tulevaankin: mitä toinen elämältään haluaa kun se ei tiedä sitä itsekään. Ja niinkuin Ukrainan tilanne ja mahdolliset tulevat vuodet tekisi tästä yhtään helpompaa…
Itse epäilen puolisollani hyvin syvää masennustilaa ja ankaruutta itselleen, joka on jatkunut vuosia. On ehkä osa perusluonnetta. On kovan luokan asiantuntija töissään ja kantaa harteillaan puolia maailman ongelmista. Kotona päivän päätteeksi ”romahtaa” ja parisuhde on vain yksi velvollisuus lisää päivän muihin töihin.
Minulla ei ole aavistustakaan miten tätä lähteä purkamaan/ratkomaan. Terapiaa on ehdotettu, siihen ei ole aikaa ja osaa alan ammattilaisena sanoa itselleen ne samat liirumlaarum -lauseet mitä sieltä tulisi. Masennuslääkkeet on määrätty ja säädetty ihan itsenäisesti kohdilleen. Pitääkö joskus vain tunnustaa tosiasiat ja päästää toinen menemään omiin oloihinsa vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Hän on kuitenkin ollut elämäni rakkaus parinkymmenen vuoden ajan ja antanut itselleni enemmän kuin moni saa koko elämänsä aikana (perheen, lapset).
Tämä oli tällainen terapeuttinen avautuminen.