@vilperi oma mielipide on kyllä että älä lähde sinne. Työpaikkaromanssit/seurustelut on pääsääntöisesti tuomittu tuhoon ja sen jälkeen palaaminen "vanhaan" on erittäin vaikeaa, yleensä jompikumpi lähtee siinä vaiheessa kun hommat laitetaan mappi ö:hön. Kunhan tämä korona-aika on ohi ja rupeaa firman viihdepuoli taas pyörimään, niin jos mahdollisuus on, niin ei muuta kun minkille tukkapöllyä, mutta seurusteluhaaveet laittaisin vintille.
Mä en näe asiaa ihan niin synkän negatiivisena, ettei työpaikalta missään nimessä voisi bongata tulevaa elämänkumppaniaan. Harvinaistahan se tietysti on, mutta toisaalta ei kovin moni varmaan tapaa omaa sielunkumppaniaan ensimmäistä kertaa bussipysäkillä tai lenkilläkään ja silti aivan takuulla joku on sen kultansa juuri noissa tilanteissa ensimmäistä kertaa nähnyt.
Ei pitäisi liikaa verrata kenenkään ihastumisia omiin tai lähipiirin kokemuksiin vaikka ne olisivat kovinkin negatiivisia, koska jokaisen elämänpolku on lopulta kuitenkin niin erilainen. Jotkut ihmiset ihan oikeasti rakastuvat palavasti yhteisen työn kautta, ja kuten juuri vaikkapa
@Sue n esimerkkitapauksessa, nuoren ujon tytön treffipyyntö kannatti ja nyt pari vuosikymmentä sen treffipyynnön jälkeen hän on edelleen tämän ulos kysymänsä duunikaverin kanssa yhdessä ja perheenkin ovat perustaneet siinä ajassa.
Seisokit ovat noh, onhan se meille uroksille luonnollista kokea sellainen tietynlainen autonominen reaktio aivojen ja paloletkun välillä, kun hieman hemaisevampi ja mahdollisesti erittäin seksikkäästi pukeutunut naarasyksilö kävelee vastaan. Kuitenkin "Looks may deceive" tai jotain sinne päin eli tosiaan, sen haluan vain sanoa itse viime vuonna erään hemaisevan oloisen naiskolleegan charmiin langenneena: tiedän että tuoreeltaan ihastuneena rationaalinen ajattelu on hieman hankalaa ja kaikki saattaa vaikuttaa hieman liiankin täydelliseltä mutta...
@vilperi
Jos et tiedä vielä edes naisen nimeäkään ja työskentelette eri osastoilla, niin ihan ensiksi heti oikeanlaisen tilaisuuden tullen, vedät hetken syvään henkeä ja menet vain rohkeasti esittäytymään hänelle, jonka jälkeen hän luultavasti kertoo vuorostaan oman nimensä.
Ja jos teillä on esimerkiksi kaikilla osastoilla kuitenkin yhteinen ja sama taukotila, ja satutte joskus tämän daamin kanssa sinne samanaikaisesti yhtään lyhyttä hetkeä pitemmäksi hujaukseksi, niin jos pääsette siinä jutun makuun, huomioi naisen kehonkieli kun puhutte. Suut nyt saattaa sanoa välillä hieman mitä sattuu, mutta kehonkieli harvemmin valehtelee.
Jos nyt vielä suorittaisin tähän samalla tietynlaisen loppukaneetin viime syys-talven tapahtumista, nyt kun tunteet eivät ole enää hämärtävässä järjenjuoksua...
Mulla itsellähän tapahtui siis viime vuonna juurikin sillä tavalla (ja vaikka täältäkin varoiteltiin etten vetelisi mutkia suoriksi..), että menin perhana sitten ihastumaan heti uudessa työpaikassani tämmöiseen sinisilmäiseen brunetteen. Sekoitin työkolleegani avuliaisuuden, ystävällisyyden sekä minuun kohdistuneet toistuvat katseet ja kannustavat lauseet romanttisena kiinnostuksena, vaikka kyse oli kaiketi ei sen enempää kuin arkisesta ystävällisyydestä.
Nyt kun vain mietinkin niitä hetkiä jotka vietin hänen läheisyydessään, niin olinhan mä aivan yltä päätä lääpälläni koko mies ja aivan varmasti hän itsekin sai jossain kohtaa mut kiinni siitä, kuinka vilkuilin toistuvasti vaivihkaa hänen suuntaansa aina tilaisuuden tullen...
Mitä lopulta kävi, niin minun soppari tuonne työpaikkaan katkaistiinkin sitten koeajan lopulla hieman ennen joulun pyhiä, joten yhtäkkiä tajusin että me ei oltaisikaan enää työkavereita. Keräsin tuon pettymyksen jälkeen rohkeutta seuraavan noin kuukauden (mulle on todella, TODELLA vaikea puhua kellekään suoraan mun fiiliksistä, sen enempää hyvistä kuin huonoista), kunnes sitten 12. tammikuuta olin heti aamupäivästä päättäväinen, että nyt mä laitan sille sen viestin ja sanon ne asiat jotka mun on vain saatava ulos jotta voin vähintään jatkaa omaa elämääni.
Viestin sisältö oli jotakuinkin sellainen, että kehuin ensin häntä parilla nopealla lauseella työntekijänä ja kuinka arvostin sitä, että hän jeesasi mua niin paljon yhteisinä työpäivinämme. Viestin loppuun luikautin vielä pienen riskilauseen "Oot ihanan huomaavainen ihminen" hymiön kera.
Pian hän vastasi mulle lyhyesti, ainoastaan kiittäen hyvästä palautteesta ja toivotteli mulle sitten hyvät jatkot. Saman tien tuon viestin luettuani tajusin "Jaahas, game over", mutta herrasmiehenä päätin kuitenkin vielä toivotella hänelle hyvät jatkot takaisin. Seuraavana päivänä vilkaisen uudelleen whatsappiin ja tämän naisen profiilikuva onkin yhtäkkiä kadonnut kokonaan, kunnes pian tajuan että hän on luultavasti estänyt minut. Koin sydämessä nopean viiltävän pistoksen ikään kuin joku olisi just veitsellä nopeasti tehnyt siihen haavan.
Tästä on kulunut pian 10 kuukautta, enkä vieläkään täysin tajua, mitä niin kauheaa niissä mun kahessa viestissä oli, että oikein blokata täytyi. En ollut nimittäin aikeissakaan enää yrittää laittaa hänelle toista kertaa viestiä, kun saamani vastaus oli jo niin suora ja selkeä. Toisaalta tekipähän hän ainakin harvinaisen selväksi, että ne pienet mahkut jotka luulin mulla tuohon viestiin asti edelleen olevan, saattoi heittää pysyvästi roskakoppaan.
Jälkiviisaana, jos ihan rehellisiä ollaan, niin taisin lopulta flirttailla aivan väärälle naiselle. Mulla oli jo sen wappikuvan perusteella pieni pelko persuksissa, että hän saattaisi ehkä sittenkin olla varattu nainen ja tuo muuten melko oudolta vaikuttava blokkaus tietyllä tapaa tukisi niitä epäilyjä. Ei sillä että asialla olisi enää mitään merkitystä kummallekaan meistä.
Kirjoitin just pari tuntia sitten itelleni tarinarunon, jossa käsittelin pitkälti näitä samoja fiiliksiä mitä nyt tässäkin viestissä. Kaipa tämmöinen lopullinen jälkipyykki samassa ketjussa, mistä kaikki tavallaan alkoi, oli sitten looginen jatkumo ja kun vilperin kertomukset työihastuksestaan oikeastaan muutenkin tietyllä tapaa herätti mussa ne haudatut muistot viime syksystä uudelleen henkiin...
Toivon voivani tällä omalla stoorillani olla varoittava esimerkki, siitä miten paskasti voi saada turpiinsa jos ihastumispöhinöissään kuuntelee vain ja ainoastaan sydäntään ja sulkee kaikkien ulkopuolisten neuvot ja varoittelut ulkopuolelle.
Sitten taas toisaalta, vaikka tämä oma työihastus tulee jäämään mulle kenties mieleen muistona mun elämäni kaikista pahiten pieleen menneenä rakkauden tavoitteluna, samalla kaikki mitä mä jouduin lopulta omien hölmöjen valintojeni vuoksi käymään läpi ja kohtaamaan, on nöyristänyt mua paljon.
Joten ehkä nyt vihdoin, käytyäni mielessäni tuon trauman aikana niin syvällä masennuksessa, että halusin silloin vain haudata itseni omaan tyhjään suruuni, niin ens kerralla mä kenties tajuan kuunnella järjen ääntä sekä "setien neuvoja" ennen kuin olen halukas kirjaimellisesti uhraamaan varhaisessa ihastumisvaiheessa oman sydämeni kenenkään puolesta (sillä noin mä käytännössä rakkaudensokeana teekentelin itselleni haluavani..)
Huh, jo on kevyempi olo, nyt kun sai viimein kakistettua tän kaiken ulos yksityiskohtien kera. Jos muuten
@vilperi luet tämän mun sepustuksen kannesta kanteen, niin älä nyt kuitenkaan järkyty. Voihan olla että sinun työihastuksesi onkin kaikkea mitä mun ei ollut.
Mut että jalat maassa, järki päässä on sellainen hyvä muistisääntö muillekin vastaihastuneille. kun ne hemmetin perhoset vatsassa (ylläribonereista nyt puhumattakaan) yrittävät vaimentaa normaalisti niin paljon rationaalisemman ajattelun.
Sen pituinen se.