Avovaimo:"Voitasko me illalla vähän jutella."
Pääsin töistä paria tuntia ennen naista, joten vähän siistin paikkoja, jotta yleinen sotkuisuus ei olisi lisännyt hänen stressiään.
2,5 tuntia juteltiin. Keskustelun jälkeen ei taas voinut kuin hämmästellä, miten en vain näe mitään.
Omasta mielestäni tämä vuosi on mennyt meillä ihan hyvin, varsinkin kun vertaa viime vuoden pahoihin kriiseihin.
Naisen näkemys olikin sitten toinen. Hän kertoi miten viime vuonna kriisien aikaan hän oli vihainen. Nyt hän ei enää ole ollut vihainen, vain surullinen. Hänen mukaansa se kertoo surullista kieltään siitä, että hän on tainnut luopua toivosta, koska ei enää jaksa olla vihainen.
Me olemme kovin erilaisia luonteita. Minä hirvittävän itsenäinen ihminen, joka viihtyy yksin omassa seurassaan poikkeuksellisen hyvin, nainen sosiaalisempi, kaipaisi enemmän yhteistä aikaa.
Nainen on myös määräaikaisessa työsuhteessa ja jonkin verran olemme jutelleet, että entä sitten kun se loppuu. Hänen seuraava työpaikkansa on erittäin todennäköisesti jossain toisessa kaupungissa ja kohtuullisella todennäköisyydellä jopa jossain toisessa maassa. Hän on kysellyt minulta miten suhtaudun asiaan ja olisinko valmis muuttamaan hänen kanssaan.
En ole osannut asiaan sanoa oikein mitään, sillä minusta tilannetta pitää katsoa sitten, kun se vastaan tulee. Enhän voi tietää missä tilanteessa elämäni on siinä vaiheessa. Onko se hetki sitten sellainen, että voisin jättää työni ja ystäväni tässä kaupungissa - vai olisiko se minulta liian suuri uhraus.
Minun olisi myös hieman vaikea kuvitella itseäni vieraaseen maahan koti-isäksi (ja ei, meillä ei ole lapsia) elämään naiseni tuloilla. Jostain syystä minulle on erittäin tärkeää se oma itsenäisyyteni ja riippumattomuuteni.
En ole myöskään tällä hetkellä halukas isäksi, tosin ei nainenkaan lapsia vielä halua, mutta kysymys onkin, entä sitten jos hän haluaa? Onko mieleni muuttunut, entä jos ei ole.
Nainen totesi heti keskustelun aluksi, että viikko sitten hänellä oli päässään vain "napsahtanut". Hän oli ruvennut ajattelemaan elämäänsä, mitä se on ollut, mitä se on, ja mitä hän haluaisi sen olevan tulevaisuudessa. Ja oli nähnyt yhteisen tulevaisuutemma synkäksi. Hän on mielestään tullut nyt vedenjakajalle. Vaikka hänellä on 30-ikävuoteen vielä useita vuosia niin hän koki, että nyt olisi aika tehdä ratkaisuja.
Hän muuttaa hetkeksi ystävänsä luokse ensi viikolla miettimään asioita, ei osannut vielä sanoa kuinka pitkäksi ajaksi. Muutamaksi päiväksi...kahdeksi viikoksi.
Tuon jälkeen katsomme tilannetta sitten uudestaan ja teemme ehkä sitten ratkaisuja.
Olo on kovin hämmentynyt, hieman surullinen. Tilanne tuli tosiaan aika puuntakaa, mutta toisaalta, jos puoliso on surullinen ja hän ei tunnu osaavan nauttia elämästään kanssani niin eihän minulla ole mitään oikeutta häntä kanssani pitää. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus elää hyvä ja mahdollisimman nautinnollinen elämä. Jos naiseni kokee ettei se onnistu kanssani niin olkoon näin.
Yhteinen tulevaisuutemme on siis nyt hämärän peitossa ja näyttää mahdolliselta, että suhteemme 10-vuotisjuhlat jäävät kokematta.
Olen nähnyt tämän vajaan 10-vuoden aikana naiseni kasvun nuoresta epävarmasta ujosta tytöstä itsevarmaksi, osaavaksi aikuiseksi naiseksi. Jotenkin on sellainen tunne kuin olisi toiminut valmentajana ja osaltaan kasvattanut yhteiskuntaan hienon ihmisen, mutta nyt olen antanut kaiken mitä minulla on hänelle annettavaa ja on aika luopua hänestä..