Erään parisuhteen tarina
Noniin, tähän on sitten tultu. Olen sen verran empaattinen ihminen, etten toivo kellekään asiaa tähän ketjuun. Ja silti meillä kaikilla koirailla on kumminkin asiaa tänne jossain vaiheessa… se on kai väistämätöntä.
Vuosi 2000/2001; tyttö 15, poika 18. Koulun piiristä se kaikki alkoi pikkuhiljaa kehittymään. Poika oli hieman hämillään, ei raukka oikein tiennyt kuinka päin olisi ollut. Ei vaikka oli kolme vuotta tyttöä nuorempi. Poikaa tämä asia hiukan hävetti. Toisaalta tytölläkin oli omat ongelmansa, niin kuin useimmilla kai on tuossa iässä. Useimmilla ongelmat eivät kuitenkaan ole yhtä pahoja. Tästä johtuen poika näki yhteisen tulevaisuuden hieman epävarmana ja kukaties siksi hän pysyi lähes aina yhtä varautuneena. Tai sitten poika nyt vaan sattuu olemaan sellainen. Lähtikö kaikki kasvamaan jo silloin kieroon kaikesta siitä myöntämisen ja kieltämisen, tunnustusten ja salaisuuksien ristiaallokosta? Koettakaa ihmiset olla toisillenne avoimia jos voitte, kaikki eivät vaan osaa.
Seuraavana vuonna jätkälle tuli lähtö armeijaan. Puolen vuoden koetinkivi meni suht hyvin, sen suuremmilta takaiskuilta välttyen. Seuraava vuosikin meni ihan ok, tytöllä oli kuitenkin yhä ongelmansa ja poika luultavasti aiheutti niitä vielä itse lisää antamalla heikkona hetkenään lupauksen, jota ei voisi vielä aikoihin lunastaa. Kihlautuminen tulisi toteutumaan vasta vuoden 2004 keväällä. Miksi näin? Lupaus johtui kaiketi juurikin siitä, että poika on aina ollut jollain tapaa hiukan raukka. Pelkää yksin olemista. Poika halusi turvata johonkin, tarrautua, mutta kun heikko hetki oli ohi ja yksinelon uhka väistynyt, poika ei enää pystynytkään pitämään lupaustaan.
Asioita kuitenkin lykättiin, mutta 2003 kesällä tyttö jostain syystä ajautui tilanteeseen, jossa ei satuttanut pelkästään itseään. Ehkä näin kävi juuri sen vuoksi, mitä edellä on kerrottu, en tiedä. Tai ehkä tyttö vaan sattuu olemaan sellainen. Yksi traumaattinen kokemus ja sen puutteellinen jälkihoito, johon poikakin kai syyllistyi, johti toiseen vielä pahempaan. Ehkä tästäkin olisi pitänyt puhua jälkikäteen enemmän. Poika ei kuitenkaan sen enempää asioita uskaltanut kaivella. Mahdollisesti siksi, että tunsi tapahtuneesta valtavaa syyllisyyttä.
Kaikki kyseisen kesän tapahtumat lakaistiin maton alle ja elämä jatkui kuten ennenkin, kait. 2004 keväällä siis viimein tuo kihlaus tapahtui, tosin poikaa piti silloinkin jonkun verran painostaa. Samana keväänä tapahtui toinenkin, vielä merkittävämpi asia. Erään parisuhteen tarkoitus, näin jälkikäteen ajateltuna, sai alkunsa. Pojalle melkoisena yllätyksenä/järkytyksenä, tytölle ei kai niinkään. Pojalla meni aikansa asian sulattelemisen kanssa, raukkaparka ei ollut vieläkään kasvanut aikuiseksi. 2004 loppukesästä muutettiinkin sitten jo yhteen, käytännössä viikot kuluivat kämpässä ja viikonloput tutummissa maisemissa. Poika ei todellakaan ollut helpointa mahdollista seuraa niihin aikoihin(kaan).
Poika ei ymmärtänyt koko asiaa vielä sinä aurinkoisena ja kirpeänä talvipäivänäkään, eikä vielä vähään aikaan sen jälkeenkään. Poika olisi voinut olla enemmän paikalla silloin. Onnekseen poika kuitenkin oppi koko ajan ja tästä pelottavasta asiasta muotoutuikin ensin ”ihan jees”-juttu ja ajan myötä maailman paras juttu. Jälkikäteen tuntuu siltä, että tuo vuoden 2005 loppupuoli oli seesteisintä aikaa pojan elämässä. Kukaties ikinä. Pojan suuri heikkous on aina aikuisiällä ollut vapauden kaipuu. Se sama mikä varmaankin tyttöä on alkanut koko ajan vahvemmin ja vahvemmin kutsumaan. Viikonloppuina tai yleensäkin poika olisi voinut viettää enemmän aikaa kotona ja todennäköisesti niin tekisikin, jos ajassa voisi palata taaksepäin. Auttaisiko se silti mitään, sitä ei tiedä.
Vuoden 2006 alkupuolella kuitenkin tyttö teki jotain, mitätöntä tai ei, mikä heilutti pojan luottamusta. Ennen kaikkea luottamusta omaan itseensä, mitättömästä itsetunnosta tuli vieläkin mitättömämpi. Järjetön alemmuudentunne ja todistamisen pakko, jotka olivat seuraneet jo lapsuudesta asti poikaa joka asiassa, nostivat päätään. Siinä tilanteessa on helpointa epäillä kaikkea ja kaikkia, itseäänkin. Eteenpäin kuitenkin nitkuteltiin, kesän tullen tytön kasvaneet sosiaaliset kontaktit ja menemiset saivat taas kaiken tolaltaan. On olemassa asioita, joita on vaikea tuomita mitenkään. Poikaa vaivanneet asiatkin ovat sellaisia, joista joku ottaisi hirveät pultit ja heittäisi kaiken romukoppaan, kun taas joku toinen heittäisi vasemmalla kädellä lavuaariin arjen pesuveden mukana. Tietenkin tytönkin suorittamille eri manöövereille on joku syy, ketään ei nyt jaksa ruveta syyttelemään.
Sovinnon jälkeen mentiin taas. Syksy hurahti miten kuten, välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta eikö niin ole jokaisessa parisuhteessa? Kuluneen vuoden alkupuolella tyttö ehdotti sitten taukoa ja poika sai kuulla myös vähemmän hauskoja asioita, minkä poika otti tietenkin kohtalaisen raskaasti. Suunnilleen kuukausi kului enemmän tai vähemmän sekavissa merkeissä, unen ja valveen rajamailla. Jotain hyvää kun asiasta hakee, niin poika laihtui ihan itsestään vajaan kymmenkunta kiloa eivätkä ne ole tulleet vieläkään takaisin. Tuskin ihan piakkoin tulevatkaan. Tauko. Mitä se tarkoittaa, ollaan saman katon alla, muttei kuitenkaan olla. Mitä järkeä? No lapsen vuoksi tietenkin, kuinkas muuten. Poikaa otti välillä rajustikin hermoon, kun seurasi tytön tulemisia ja menemisiä, niin paljon että kolmen kuukauden kuluttua pojan oli pakko heittää pallo tytölle. Tyttö otti kopin, mutta mitä se käytännössä tarkoitti? Se tarkoitti taukoajalta alkaneen menettelyn, aikataulujen sopimisten jatkamista. Arjen jatkumista.
Kesä meni sitten siinä. Syksyksi tuli muutto toiseen asuntoon. Pojan pettymykseksi mikään ei kuitenkaan tuntunut muuttuvan. Tytöllä oli omat, pojan mielestä epäilyttävät kaverinsa. Tosin poika ei koskaan näitä oikeastaan edes tavannut. Syntyi noidankehä, tyttö halusi tavata kavereitaan, poikaa asia harmitti ja niinpä poika käytti oman vapaa-aikansa asioiden nollaamiseen omassa kaveripiirissään. Poika ei uskaltanut puhua, koska pelkäsi vastauksia. Hiljaa on parempi ja turvallisempi olla. Syksy taittuu nyt talveksi ja poika sai sellaisen viestin, että olisi parempi erota. Tytölläkin on ilmeisesti joku toinen. Pitäisikö pojan nyt sitten olla yllättynyt? Poika ei kuitenkaan ole, pojalla on vain tyhjä ja surullinen olo. Poikaa jotenkin säälittää tyttö kaikesta huolimatta, poikaa säälittää poika itse, ja kaikkein eniten se lapsi, joka nukkuu kaikesta tästä täysin tietämättömänä.
Tyttö on jossain ulkona, pojan pitäisi kai miettiä missä aikoo tulevaisuuttaan viettää. Poika haluaa miettiä tulevaisuuttaan, vaikka se ei hyvältä näyttäisikään. Pojan pitäisi hakea kai uutta asuntoa, mutta ei tästä kaupungista. Pojan on raskasta katsoa tyttöä, tyttöä jota kai vielä kuitenkin rakastaa, mutta joka kai rakastaa jotakuta toista. Poikaa väsyttää. Poika haluaa uskoa, että illalla nukuttaessaan lastaan hän antaa turvan tälle. Todellisuudessa poika hakee lapsesta turvaa ja tarraa tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Poika aikoo juoda pari sormenleveyttä jalokahvia, josko se auttaisi nukkumaan, vai käykö niin kuten on jo pitkän aikaa käynyt, eli odottaa tyttöä, odottaa vaikkei tulisikaan. Ikuisesti ei kai voi odottaa, ei enää.
Toisaalta pojalla on harrastuksensa, jolloin tämän kaiken voi unohtaa. Pojalla on myös ystävänsä, todella hyviä ystäviä. Pojan pitäisi lähteä lauantaina junalla Tampereelle peliä katsomaan. Pojalla on myös yksi yllättäväkin viime hetken veto, joka saattaisi kai ”pelastaa” pojan, joku paikka missä poika pystyy rauhoittumaan, mistä ei ole kiire minnekään. Tämän varaan poika ei kuitenkaan voi laskea, mutta toivossa olisi kai hyvä elää.
Elina, mitä mä teen? (nimi muutettu, hymiö)