Naisasiat

[ftr]

Ei siinä sitten, ruksi laatikkoja ja runkkaa kotona. Tässä on aika monen toimesta sanottu että anna palaa, ei asiat ole noin monimutkaisia mitä väität, mutta kun ei mene perille niin ei mene.

Tulevaisuudessa saattaa odottaa tosiaan melkoinen pettymys, jos kuvittelee parisuhteen löytyvän, kun indeksirahastoissa on kymppitonnin sijaan kolmekymmentätonnia. Ja toki noiden laatikoiden seurailu jatkuu sitten parisuhteessa, joten rentouttava loppuelämä tiedossa.

 

[Spire]

Tulevaisuudessa saattaa odottaa tosiaan melkoinen pettymyt, jos odottaa parisuhteen löytyvän, kun indeksirahastoissa on kymppitonnin sijaan kolmekymmentätonnia. Ja toki noiden laatikoiden seurailu jatkuu sitten parisuhteessa, joten rentouttava loppuelämä tiedossa.

Ongelma on juuri tuossa äärimmäisen heikossa itsetunnossa. Entä sitten kun oikeasti päätyykin deittailemaan, tai jopa parisuhteeseen? Kytätäänkö silloinkin lähes maanisesti lähteekö toinen heti tilaisuuden tullen britin tai ranskalaisen mukaan? Oma pää nyt kuntoon ensin, ihan aluksi kannattaisi yksinkertaisesti lopettaa pakkomielteinen vertailu, oli se sitten suomalaisten artistien Spotify-kuunteluiden määrä, tai mikä tahansa muu. Kaikkea ei kannata ajatella pelkästään tilastojen kautta.

Minun on tietysti helppo sanoa näin ja kuulostan nyt ilkeältä, mutta vaikeista itsetunto-ongelmista olen kärsinyt itsekin joten sentään omaa kokemuspintaa asioille löytyy. Some on vienyt kaiken itsetunnon kanssa kipuilun ihan uudelle asteelle, olisiko mahdollista pysyä hetki poissa kokonaan sieltä? Tai edes vähentää?

 

[Kaskelotti]

Hyvä viesti kaikkinensa. Sikälihän ns. ylijäämämiehiä, ketkä erinäisistä syistä eivät pääse vakinaiseen parisuhteeseen tai avioliittoon on aina ollut. Nyttemmin vain vaikeasti parisuhdetta löytävien (Vaikka sitä siis haluaisivatkin.) miesten suhteellinen osuus näyttää kasvaneen. Jos vielä parikymmentä vuotta sitten Laura-luokanopettajalle kelpasi Petri-putkimies ja Leena-lähihoitajalle Valtteri-vuoropäällikkö, niin ei tätä nykyä välttämättä niin usein. En todellakaan kannata internetissä räjähdysmäisesti kasvanutta incel-kulttuuria, vaan pidän sitä lähtökohtaisesti myrkyllisenä, mutta varmasti niin monien nuorten ja nuorehkojen miesten turhautumiselle joitain ihan oikeitakin syitä on. Varsinaisia naisvihaajia en halua uskoa olevan kuin vähän.

Tinder ja muut vastaavan formaatin deittisovellukset näyttävät kärjistäneen tilannetta. Ero "match raten" välillä taitaa olla miesten ja naisten välillä lähes seitsemäntoistakertainen. Jos naisella saattaa kerralla olla kymmeniä tai satoja matcheja, minkä väliltä valita, aloittaako keskustelua, on miehellä helposti vain muutama ja mikäli satut sitten olemaan se Petri-putkimies, miksi Laura-luokanopettaja antaisi sinulle edes mahdollisuutta, kun tarjolla on Jussi-juristi ja Antti-arkkitehti?

Todellisuus kuitenkin on, että jos joku olisi ”valmis valitsemaan” sinut vasta sitten, kun sijoitusvarallisuutta on X€ ja koulutusta Y verran, niin hän ei ole kiinnostunut sinusta sinuna, vaan sellaisena, mitä sinä edustat hänen silmissään. Tuollaiset ”laatikot” ovat vain ja ainoastaan kiva bonus, jos muuten kemiat kohtaavat. Kun me tavattiin nykyisen puolisoni, lasteni äidin kanssa 4,5 vuotta sitten, meni hyvin hyvin pitkään ennen kuin hän edes tiesi, mitä minä teen työkseni. Koulutaustani selvisi varmaan ensimmäisen vuoden aikana. Palkkaani hän ei tiedä tänäkään päivänä, saati muuta varallisuutta. Mä olen aivan tavallinen, mahdollisesti keskimääräistä rumempi, tavatessamme hieman ylipainoinen ja jo silloin päälaelta kaljuuntuva varhaiskeski-ikäinen ihminen. Silti sain napattua tuollaisen, omaan silmääni täydellisen jumalattaren.
Joku voisi kysyä, miten ja miksi? Koska mä olen aidosti ja ylpeästi juuri sellainen kuin olen. En yritä olla mitään sellaista, mitä en ole. En yritä esittää olevani mitään muuta.

Kyllä se kaikki lähtee itsetunnosta. Itsetunnon puute näkyy kauas. Epävarmuus loistaa kuin Naantalin aurinko. Itsetunnon puuttuessa on helppo mennä helppojen tekosyiden taakse; en ole tarpeeksi varakas, en ole riittävän koulutettu, en ole riittävän urheilullinen, mulla on luomi väärässä paikassa, käytän silmälaseja yms. Ne ovat ulkoisia, täysin epäolennaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä aidon kiinnostuksen kanssa. Mutta jos ihmisen mielentila on se, että hän ei kuitenkaan riitä koska sitä tätä ja tota, niin se huokuu ulos ja näkyy kauas. Miksi joku toinen arvostaisi sinua juuri sellaisena kuin olet, jos et pysty siihen edes itse?

Tämä vuodatus ihmiseltä, jonka itsetunto, elämä ja maailma romahti avioeron myötä aikoinaan. En ollut itselleni minkään arvoinen. Jossain toisessa ketjussa olen avannut omaa tilannettani enemmänkin, omaa polkuani nykyhetkeen. Lyhyesti: itsetunnon löytämiseen ei ole oikotietä, vaan se vaatii helvetin kovaa duunia ja jatkuvaa vuoropuhelua itsensä kanssa. Se ei tule itsestään, vaan ainoastaan aidosta halusta löytää se.

 

[rinne]

Some on vienyt kaiken itsetunnon kanssa kipuilun ihan uudelle asteelle, olisiko mahdollista pysyä hetki poissa kokonaan sieltä? Tai edes vähentää?

Vähentäminen voisi olla monille varsin kannatettava vaihtoehto. Jos sitä ei pysty tai halua tehdä, niin toinen vaihtoehto vähintään pitäisi omaksua. Pitää ymmärtää se, mitä somessa näkee. Some on enemmän tai vähemmän pelkkää kulissia, ei arkea. Tietenkin some nykyisin on osa "oikeaa elämää", mutta ihmiset kuitenkin jakavat vain sen, mitä itse päättävät jakaa. Noin yleisesti ottaen se ei tarkoita kaikkea. Jos somessa näkemästään kaavailee odotuksia jokapäiväiseen arkeensa, niin vihkoon mennään. Odotukset ei voi täyttyä, koska rima on väärin asetettu.

Toinen ihan hyvä vinkki yleensä on tietoisesti rikkoa oma kuplansa, mielellään pyrkiä ihmisten kanssa tekemisiin kokonaan somen ulkopuolellakin. Some on täynnä kaikenmaailman vaikuttajia jakamassa vinkkejä vähän kaikesta, "parisuhdemarkkinoistakin". Vallan vakuuttavia puhujia voi videolla kohdata. On kaiken maailman tasoteorioita tai boksien ruksimista. Algoritmit osaa nykyisin aika hyvin samankaltaista sisältöä silmille heittää, niin jonkinlainen vahvistusharha on helppo hankkia huomaamattakin, jos ei tietoisesti riko omaa somekuplaansa. Siinä tietyssä kuplassa varmasti tietynlainen ajattelu ja selitysmallit toistuu. Ei se silti tarkoita, että kyse jostain yleismaailmallisesta totuudesta olisi. Suotavaa olisi yksilöt kohdata ihmisinä, sitä kautta todennäköisesti helpommin pääsee eteenpäin. Omana itsenään, ei yrittäen pakottaa itseään johonkin teoreettiseen muottiin. Ei toimi vertailu muihin, ei toimi suoraan muiden teorioiden soveltaminen omaan elämäänsä.

***
Maailma on muuttunut epäilemättä, mikä osaltaan heijastuu myös ihmissuhteissa. Mutta pohjimmiltaan ihmiset on kuitenkin ihmisiä edelleen. Insinöörimäinen "rasti ruutuun" -selitys ihmisen olemukselle tai parisuhteiden muodostumiselle on edelleen varsin ongelmallinen todellisuudessa. Se, mitä joku ihminen on "paperilla", on kuitenkin vain yksi tulkinta ihmisestä, todennäköisesti varsin vajavainen. Hankala on ihmistä numeroiksi tai laatikoiksi tiivistää, jos yrittää jotain persoonasta tai sen itseä kiehtovuudesta selittää. Joko jonkun seurassa viihtyy tai sitten ei. Mutta sen "jonkin klikkaavan" ominaisuuden saaminen "paperille" ei useinkaan onnistu. Ylianalysoimalla todennäköisesti vain hankaloittaa omaa olemistaan.

 

[Jakedeus]

Minulle ei koskaan ole ollut mikään juttu että mieheni on alemmin koulutettu kuin itse olen. Itselläni on korkeakoulututkinto (tai oikeastaan useampi). Mieheni on ihan amistaustainen duunariperheen lapsi. Itsekin olen oikeastaan duunariperheen lapsi mutta myöhemmin molemmat vanhempani opiskeli (jonkinmoisen) korkeakoulututkinnon (isäni on insinööri ja äitini tohtori). Enkä koskaan oikeastaan ole kokenut että "mieheni käy jotenkin hitaalla". Vaan hän välillä fiksumpi kuin minä. Hän vaan on ihmistyyppiä joka ei välitä niin "kirjatiedosta" vaan tykkää tehdä käsillään. Ja hän on siinä hyvä.

Olen välillä sanonut että rakastuin mieheen joka ei ollut lähelläkään sitä minun ihannemiestäni. Sitä hölmöä haavekuvaa. Mutta sellaista se elämä on. Kun pystyy katsomaan boksin ulkopuolelta niin voi löytää jotain hienoa. Junttejahan me ollaan kumpikin mutta ylpeästi... Ollaan sitä mitä ollaan, tylsiä, tavallisia mutta rakastettava.

Toisaalta, missä tapasitte? Olisitteko löytäneet Tinderissä tai muussa vastaavassa alustassa, jossa funktiona on hakeminen ja pariutuminen?

Eli ns. oikeassa elämässä @Ann Arborin mainitsemilla asioilla ei ole väliä (vrt. persoona ja kemia), sen sijaan varsinaisilla seuranhakupalstoilla kyllä on. Sellaista se vaan on. On toki helppo toisaalta sanoa, että pitäisi lähteä sieltä Tinderistä ulos, toisaalta kuten mielestäni jo vääntö tansseista tässä ketjussa osoittaa, tämäkään asia ei ihan niin yksinkertaista kuin ensi alkuun vaikuttaa.

Ylipäätään taitaa olla niin, että elämässä on tiettyjä ikkunoita, joiden sisällä pariutuminen käy ''helposti'', ja näiden ikkunoiden ulkopuolella on vähintäänkin hitaampaa ja sattumanvaraisempaa.

 

[Iisoppi]

Toisaalta, missä tapasitte? Olisitteko löytäneet Tinderissä tai muussa vastaavassa alustassa, jossa funktiona on hakeminen ja pariutuminen?

Osuit varmaan naulan kantaan... Tapasin mieheni "kapakassa". Tinderissä (en ole koskaan käyttänyt) vissiin paljon vaikuttaa se ensisilmäys eli kuva. En varmaan olisi partasuista kaljua miestä pyyhkinyt siihen suuntaan missä on se hyväksyntä. Vaikka sillä hetkellä viimeisin parisuhteeni oli ollut sänkitukkaisen parrakkaan miehen kanssa. Mutta minä halusin tuuhea (ruskea)tukkaisen, parrattoman miehen.... Toisaalta jos nykyinen mieheni olisi minut pyyhkinyt hyväksyttyyn suuntaan niin olisin varmaan yrittänyt tutustua häneen parrasta viis... Enkä usko että siinä vaiheessa koulutustausta olisi vaikuttanut koska olen lähinnä seurustellut "amispoikien" kanssa. Vaikea sanoa oikeasti miten olisi käynyt jos asiat olisi ollut toisin. Mutta meille nyt kävi näin...

Edit. En ole koskaan pitänyt omaa markkina-arvoani (tunteeko joku markkina-arvoteorian parisuhdemarkkinoilla?) kovin korkeana. Johtuu varmaan ensimmäisen avomieheni kyvystä alentaa ja alistaa minua. Ja muutenkin minulla on ollut huono itsetunto.

 

[Jerry100]

Todellisuus kuitenkin on, että jos joku olisi ”valmis valitsemaan” sinut vasta sitten, kun sijoitusvarallisuutta on X€ ja koulutusta Y verran, niin hän ei ole kiinnostunut sinusta sinuna, vaan sellaisena, mitä sinä edustat hänen silmissään.

Tämä on täsmälleen näin.
Ja jos nyt viedään pitemmälle ajatusta ja ajatellaan että nyt on koulutuspuoli kunnossa ja varallisuutta tarpeeksi että voi näyttää että löytyy.

Ja olisit tehnyt sen siksi että saat unelmiesi naisen niin käykin itseasiassa paradoksi.

Todennäköisesti et halua enää sitä nasta koska huomaat että kelpaat hänelle vain tietynlaisena.

Olen miettinyt miten sitten käy jos mies on heikommin koulutettu mutta kuitenkin tienaa paremmin kuin korkeasti koulutettu?

Se hurmaaminen lähtee kaikki itsetunnosta, varmuudesta, särmikkyydestä ja siitä että on omaitsensä eikä muuta. Näitä kaikkia asioita joi harjoitella mutta eihän se helppoa ole.

 

[Loorz15]

Jos naisella saattaa kerralla olla kymmeniä tai satoja matcheja, minkä väliltä valita, aloittaako keskustelua, on miehellä helposti vain muutama ja mikäli satut sitten olemaan se Petri-putkimies, miksi Laura-luokanopettaja antaisi sinulle edes mahdollisuutta, kun tarjolla on Jussi-juristi ja Antti-arkkitehti?

Jos Petri-putkimies on persoonana vitusti kiinnostavampi kuin Jussi-juristi, joka on rakentanut koko persoonansa pelkästään ammattinsa ja statuksensa ympärille. Petri-putkimies on oma itsensä, ei yritä esittää mitään, on ylpeä itsestään sellaisena kuin on, kokee tekevänsä tärkeää työtä ja ei välitä muiden mielipiteistä. Petrillä on myös hyvät sosiaaliset taidot työnsä takia, ja hän on käsistään taitava. Hänellä on mukavasti kavereita jotka pitävät hänestä, koska hän on mukava ja maanläheinen tyyppi. Siinä missä Jussi-juristi epätoivoisesti yrittää kasvattaa jotain sijoitus-salkkua pillun saannin toivossa, ajelee osamaksu-bemarilla koska luulee että sillä saa naisia, käyttää rolexia ja kalliita vaatteita, yrittäen epätoivosesti peittää onttoa ja olematonta persoonaansa ja huonoa itsetuntoaan. Hänen puheenaiheensa pyörivät rahan ja hänen mahtavan itse luomansa statuksen ympärillä, koska hän kuvittelee sen tekevän vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti naiset näkevät Jussi-juristin epätoivosen yrittämisen läpi, ja siksi Laura-luokanopettajan valinta kohdistuu Petri-putkimieheen. Laura-luokanopettaja arvottaa persoonaa yli päälleliimatun statuksen ja materian.


Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta voin omakohtaisesta kokemuksestakin kertoa että maailma (jopa Suomi, usko tai älä) on täynnä naisia joita ei kiinnosta ns. vittuakaan paljonko jossain helvetin sijoitus-salkussa on massia, tai kuinka korkeasti olet koulutettu. Jos olet mukava, perus hyvällä itsetunnolla ja käytöstavoilla varusteltu tyyppi, niin se riittää. Kannattaa poistua somesta ja incel-kontentin äärestä välillä ja tulla ulos oikeaan maailmaan.

Anteeksi karski kielenkäyttöni.