Jatkoajan leffakerho

[ms.qvist]

Dramaturgia on käsite, joka ei tarkoita draamaa, vaan oppia kokonaisuudesta. Kun tuon sisäistää, niin rajojaan voi koettaa rikkoa katsomalla mitä tahansa elokuvia riippumatta siitä ovatko ne laskelmoituja oscar-draamoja, toimintaelokuvia, kauhuelokuvia, oikeistoelokuvia, ranskalaisia elokuvia, vasemmistoelokuvia, viihde-elokuvia, taide-elokuvia, intialaisia elokuvia, neekerielokuvia, feministielokuvia, lastenelokuvia, paskaelokuvia, homoelokuvia, laatuelokuvia, homofeministielokuvia, feministihomoneekerielokuvia, kikkelielokuvia tai mitä tahansa keksiikään.

Syvällinen on aivan karmea sana. Usein se ei tarkoita mitään. Mutta jos tietää mistä tykkää ja pysyy siinä, niin mikäs siinä.

Dramaturgia on oppi kokonaisuudesta ja Pacific Rimin kohdalla tämä - oppi kokonaisuudesta - oli minusta sanalla sanoen perseestä. Elokuva ei ollut surkea kuten Godzilla vuodelta 1998, mutta ei se ollut missään nimessä kokonaisuutena mielenkiintoinen tai kiehtova - tasapaksu lattea innostamaton teos. Ei muuta!

Tämän vuoden aikana olen tietoisesti pyrkinyt repimään omalla kohdalla raja-aitoja mitä tulee leffojen katseluun, niinpä joukossa "taide-elokuvia" kuten Syntinen kääpiö tai brutaalin väkivaltainen Raze (joka oli luokkaa kiinnostaisimpi ja onnistuneempi mitä vaikkapa juuri Pacific Rim - genre tosin on eri), samoin joukossa on hulvattomia Mel Brooksin komedioita (rajojen rikkomista minulta, koska en erityisemmin pidä komedioista pl. brittiläiset komediat), tai rajojen rikkomista italialaisen giallon myötä (Torso) etc. Osa on ollut onnistuneita hankintoja, kuten the Raid: Redempion ja sen innoittamana hankin the Raid 2: Berandalin etc.

Myös Pacific Rim oli rajojen rikkomista, uskoni ei ollut suuren suuri johtuen esim. Godzillasta (v. 1998 versio), mutta toisaalta koska ohjaajana oli arvostamani del Toro, ajattelin elokuvan olevan muutakin kuin aivotonta mäiskintää ja latteita ilmaisuja - mitä se sitten lopulta oli, ikäväkseni. Ja tämän jälkeen mennee melkoinen tovi kunnes uudelleen annan mahdollisuuden tämän genren leffoille, hirviöitä ja robotteja on nähty tarpeeksi ainakin tämän vuoden tarpeille.

Mutta koska kyse on mielipiteistä ja ihmisen kokemasta nautinnosta, annan keskustelun jäädä tälle tasolle - toinen nauttii ja saa siitä kaipaamansa nautinnon toinen vastaavasti ei nauti. Minulle tämän genren elokuvat eivät tunnu tarjoavan sitä mitä leffoilta kaipaan, joku toinen genre tarjoaa sen, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäytyisin vastakin vain niissä suosikeissani vaan tuolla on vino pino leffoja tekijöiltä ja genreistä joista en niin erityisemmin välitä mutta joihin haluan tutustua ja nähdä onko niillä mitään tarjolla - minulle.

vlad.

 

[bebeto]

Omat suosikkielokuvani ovat pääasiassa mainstreamia koska en ole mikään leffojen suurkuluttaja enkä varsinkaan tuntija.Jos edetään suurinpiirtein kronologisessa järjestyksessä niin tässä joitakin elokuvia jotka ovat jättäneet jäljen:
Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän, ei tarvinne sen kummemmin perustella.Olin 15-vuotias kun tuon näin ja vaikka se naurattaa niin se myös järkyttää, yhä edelleen.
Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä, järisyttävä kokemus nuorelle miehelle.Tuo legendaarinen venäläinen ruletti-kohtaus ensi kertaa nähtynä, huh huh.
Francis Ford Coppolan Kummisetä 1.Luin romaanin vasta elokuvan nähtyäni, loistava leffa ja loistavia roolisuorituksia.
Sam Mendes Matkalla Preditioniin.Uudemmista mafia-elokuvista tämä teki vaikutuksen kaikessa synkkyydessään.Lisäksi oli hauska nähdä Tom Hanks vähän erilaisessa roolihahmossa.
John Frankenheimerin Ronin.Jotain kylmän sodan haamuja leijuu tämän elokuvan yllä.Stellan Skarsgård ja Jean Reno tekevät loistavat roolit eikä tuo DeNirokaan ihan huonosti vedä.
Kevin MacDonaldin Last king of Scotland.Forest Whitakerin näytöstä on tämä alusta loppun.

Paljon on muitakin mainitsemisen arvoisia mutta nämä nyt ensinnä tulivat mieleen.

 

[SamSpade]

Omat suosikkielokuvani ovat pääasiassa mainstreamia koska en ole mikään leffojen suurkuluttaja enkä varsinkaan tuntija.Jos edetään suurinpiirtein kronologisessa järjestyksessä niin tässä joitakin elokuvia jotka ovat jättäneet jäljen:

Listasta päätellen esim tämä voisi upota:
http://www.leffatykki.com/elokuva/there-will-be-blood

 

[Musta Nuoli]

Dramaturgia on käsite, joka ei tarkoita draamaa, vaan oppia kokonaisuudesta. Kun tuon sisäistää, niin rajojaan voi koettaa rikkoa katsomalla mitä tahansa elokuvia riippumatta siitä ovatko ne laskelmoituja oscar-draamoja, toimintaelokuvia, kauhuelokuvia, oikeistoelokuvia, ranskalaisia elokuvia, vasemmistoelokuvia, viihde-elokuvia, taide-elokuvia, intialaisia elokuvia, neekerielokuvia, feministielokuvia, lastenelokuvia, paskaelokuvia, homoelokuvia, laatuelokuvia, homofeministielokuvia, feministihomoneekerielokuvia, kikkelielokuvia tai mitä tahansa keksiikään.

Syvällinen on aivan karmea sana. Usein se ei tarkoita mitään. Mutta jos tietää mistä tykkää ja pysyy siinä, niin mikäs siinä.

Olet oikeassa - syvällinen on usein karmea sana, joka ei tarkoita mitään. Yllättävän monen suomalaisenkin nuoren ihmisen pää on pilattu jollain akateemisella perusopintosuorituksella humanistisessa tiedekunnassa, jonka jälkeen vain feministihomoneekerielokuvat ovat "syvällisiä". Vastaavasti myös seiskapäivää-tason leffapuffeissa mikä tahansa romanttinen draamaelokuva, missä kyynel vierähtää poskelle on jo syvällinen.

Mitä dramaturgia-termin sisäistämiseen tulee, niin siitä ei toki haittaa ole, mutta ei sitä myöskään tarvitse sisäistää jotta voi koettaa rikkoa rajojaan erityylisillä elokuvilla. Elokuvantutkimuksen ja semiotiikan teoriat taas saattavat olla jopa haitallisia ilman käytännön kontekstia, toisin sanoen vahvaa elokuvaharrastustaustaa ja/tai elämänkokemusta. Liialliset teoriat pitäisi pyrkiä epäoppimaan tai työntämään taka-alalle, jotta mieli pysyisi riittävän vastaanottavaisena eikä lukkiutuisi mihinkään diskurssianalyysiin joka estää metsän näkemisen puilta.

Elokuvia kannattaa katsoa laaja-alaisesti ja avoimin mielin, vaikkapa kaikkia mainitsemiasi genrejä. Mutta kun niitä on aikansa katsonut, voi yhtä hyvin ottaa kokemuksistaan vaarin ja keskittyä katsomaan niitä lajityyppejä, niitä ohjaajia ja niitä aiheita joista eniten irti saa. Ei rajojaan tarvitse loputtomasti rikkoa tai kiusata itseään katsomalla väkisin sellaisia teoksia joista tietää, ettei niistä nauti.

 

[Musta Nuoli]

Makutottumuskysymykseen voi ottaa hyvin vaikkapa ruoka-ainevertauksen. Jokaista ruokalajia kannattaa yleensä maistaa, ja on vanhempien ja kasvattajien tehtävä saada lapsi maistamaan eri makuja ja totuttamaan niihin. Se ei käy päinsä, että lapsi söisi vain juustonaksuja ja pizzaa kuten briteissä oli parissa tapauksessa ilmennyt, sellainen sairastuttaa. Mutta on myös ymmärrettävä, että jos makuelämys on kovin vastenmielinen, niin sitä ei kannata tuputtaa väkisin. Kenties lapsen maku siitä kehittyy vanhemmiten (tai makuaistit rappeutuvat) ja ennen paha maku onkin myöhemmin hyvä maku.

Mutta kun maku on aikuisena kehittynyt ja laajentunut, niin silloin kannattaa maistella niitä ruokia, joista pitää ja ottaa niistä kaikki mahdollinen irti. Uuttakin voi maistaa jos saa siihen hyvät suositukset ihmiseltä, jonka makuun luottaa, mutta mitä tahansa ei kannata kitaansa tunkea, oli se sitten liian halvan tuntuista karvakäsikebabia tai punaviinissä marinoidut Hans Välimäen ylihinnoitellut kivekset Michelin-ravintolassa.

Loppujen lopuksi genrerajat ja tähditykset voisi tiivistää kolmeen määritelmään ja niiden perään kolme laatukriteeriä.
-Herätti ajatuksia
-Herätti tunteita
-Ei herättänyt ajatuksia eikä tunteita

Ja laatukriteereiksi hyvä, huono ja keskinkertainen.

Moni ns. laatuelokuva on teknisesti hyvä ja tätä arvostaa, mutta elokuva ei silti herätä vastakaikua. Vastaavasti moni keskinkertaisesti toteutettu elokuva voi herättää kuitenkin ajatuksia tai tunne-elämyksiä. Huonosti tehtykin teos voi tehdä saman, tosin tällöin on todennäköisempää, että heränneet tunteet ovat negatiivisempia. Iso osa elokuvista kuitenkin jättää herättämättä ajatuksia tai sen kummempia tunnereaktioita. Hyvin tehdyt merkityksettömät leffat katsoo kerran läpi sujuvasti, muttei enää toiste. Keskinkertaisesti tehtyjä merkityksettömiä elokuvia ei saa oikein hyvin alas edes ensimmäisellä kerralla ja huonosti tehdyt merkityksettömät leffat voi jättää suoraan kesken tai muuten ohittaa.

 

[ms.qvist]

Olet oikeassa - syvällinen on usein karmea sana, joka ei tarkoita mitään. Yllättävän monen suomalaisenkin nuoren ihmisen pää on pilattu jollain akateemisella perusopintosuorituksella humanistisessa tiedekunnassa, jonka jälkeen vain feministihomoneekerielokuvat ovat "syvällisiä". Vastaavasti myös seiskapäivää-tason leffapuffeissa mikä tahansa romanttinen draamaelokuva, missä kyynel vierähtää poskelle on jo syvällinen.

Se on totta, että sana "syvällinen" ei yksin riitä kuvaamaan sitä millaisena katsoja sen elokuvan on kokenut, moni meistä käsittää "syvällisen" niin monella tavalla ja joillekin jo se, että elokuvaa katsoessa kyynel vierähtää poskelle riittää tekemään elokuvasta syvällisen - omalla kohdallani kokemus ei saa olla näin pinnallinen käyttäessäni kyseistä termiä. Ja toisaalta on harhaista kuvitella, että vain todelliset taide-elokuvat olisivat syvällisiä, että tällainen taso saavutetaan vain niissä leffoissa, joita tietty hyvin pieni piiri katsoo ja arvostaa ja niiden rinnalla jonkun arvostamani Full Metal Jacket on tasapaksu machoilua ylistävä tekele - mita kyseinen elokuva ei tietenkään ole.

Toisaalta itseisarvo ei saa, eikä voi olla sekään, että pelkin akateemisin sanankääntein kuvailee elokuvaa muodostaen näin ilmapiirin, että vain minä ja kaltaiseni ymmärrämme kyseisen elokuvan - asia mitä tuppaa tietyissä piireissä tapahtumaan, eikä tämä päde yksin elokuviin vaan yhtälailla kirjallisuuteen tai taiteeseen laajemmin. Omissa arvioinneissani palstalla (niin kirjat kuin elokuvat), olen pyrkinyt pitäytymään juuri hyvin selkeässä ja ymmärrettävässä ilmaisussa, enkä kovinkaan mielelläni käytä kovinkaan sofistikoituneita ilmauksia koska kirjoitan viestejä kaltaisilleni harrastajille - eli ihmisille ilman mitään laaja-alaista koulutusta tai humanistista oppineisuutta. Toisinaan, jos elokuva on minusta paska, niin voin jopa käyttää moista brutaalia termiä!

Olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla mitä tulee elokuvamaun laventamiseen, tämä vuosi onkin ollut varsin poikkeuksellinen minulle, koska suurin osa katsomistani leffoista on ollut muita kuin ennakkoon hyviksi tai loistaviksi arvioimiani leffoja - olen tietoisesti haastanut itseäni ja kokenut niin onnistumisia kuin myös epäonnistumisia, jälkimmäisiä enemmän - asia mikä on tunnustettava. Mutta antoisa tämä vuosi on kaikesta huolimatta ollut eikä ole vielä päätöksessään. Mutta toisaalta uskoisin, että jossain vaiheessa palaan vankemmin niiden suosikkigenrejeni ja ohjaajieni pariin ja jätän tutkimusmatkat vähemmälle - loputtomiin sitä ei jaksa haastaa itseään ja katsoa elokuvia jotka eivät pahemmin herätä kiinnostusta tai innostusta, tai anna voimakasta positiivista katselukokemusta. Ei sitä paskaakaan jaksa jopa päivä syödä...

vlad.

 

[bebeto]

Listasta päätellen esim tämä voisi upota:
http://www.leffatykki.com/elokuva/there-will-be-blood

Katselin tuon elokuvan jokunen vuosi sitten Canalilta.Rankka elokuva, jätti mieleen lähinnä hämmennystä ja epäuskoa.En osaa sanoa pidinkö, pitäisi katsoa uudelleen.

edit. Toinen elokuva missä Daniel Day-Lewis tekee rankan roolin on Gangs of New York, löytyy hyllystä.

 

[bebeto]

En tiedä onko tässä ketjussa käsitelty elokuvien lataamista netistä, jos on niin hyvä.Mitä mieltä arvon leffakerholaiset ovat ilmiöstä?Itse en kyseistä asiaa harrasta, poika kylläkin.Käsittääkseni elokuvateattereiden kävijämäärissä nettilataaminen ei näy toisin kuin musiikkimyynnissä.Olen vankasti sitä mieltä että artistille kuuluu korvaus tuotoksestaan, tavalla tai toisella.Ilmiötä ei voi pysäyttää mutta ehkä jotenkin hillitä.

 

[ms.qvist]

En tiedä onko tässä ketjussa käsitelty elokuvien lataamista netistä, jos on niin hyvä.Mitä mieltä arvon leffakerholaiset ovat ilmiöstä?Itse en kyseistä asiaa harrasta, poika kylläkin.Käsittääkseni elokuvateattereiden kävijämäärissä nettilataaminen ei näy toisin kuin musiikkimyynnissä.Olen vankasti sitä mieltä että artistille kuuluu korvaus tuotoksestaan, tavalla tai toisella.Ilmiötä ei voi pysäyttää mutta ehkä jotenkin hillitä.

Tässä ketjussa aihetta on taidettu lähinnä sivuta jonkin verran, mutta (muistaakseni) todella laajaa piratismia käsittelevää keskustelua ketju itsessään ei taida pitää sisällään, sen sijaan Jatkoajasta löytyy erillinen ketju, jossa piratismia ruoditaan monelta kantilta - tuomiten tai puolustaen sitä: http://keskustelu.jatkoaika.com/threads/piratismi-ja-vapaamatkustajat.28141/

Oma kantani piratismiin on kielteinen, periaatteeni on se, että jos minulla ei ole varaa ostaa jotain leffaa tai levyä itselleni niin en sitä tuolloin netistä laittomasti lataakaan. En myöskään sellaisessa tilanteessa lataa netistä ilmaiseksi mitään (ts. varasta) jos jotain leffaa tms. ei löydy Suomen markkinoilta laisinkaan, tai ei löydy yleensäkään mistään - tuolloin tyydytään kohtaloon ja ollaan ilman.

vlad.

 

[ms.qvist]

Liikuin jälleen epämukavuusalueellani katsoessani Yoshihiro Nishimuran Helldriverin (Nihon bundan: Heru doraibâ). Genrenä zombie-elokuvat eivät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kuulu suosikkeihini, enkä ole erityisemmin splatter-elokuvienkaan suurin ystävä vaikka olen niitä jonkun katsonut ihan kohtuullisen hyväksi havainnutkin - ja tiettyyn hetkeen ne soveltuvat oikein hyvin.

Nishimuran Helldriver oli yhdistelmä zombie-elokuvaa ja splatteria, tietyssä mielessä kiehtova yhdistelmä, josta voi repiä irti vaikka mitä. Eikä sitä voi kiistää etteikö Helldriverissä ollut hyviäkin elementtejä ja kiehtovia viittauksia historiaan, mutta kokonaisuudessa nämä tekijät eivät kyenneet nostamaan elokuvaa selkeällä tavalla plussan puolelle. Helldriver oli hiukan liian epätasainen elokuva ollakseen minua tyydyttävä ja sitä katsoessani huomasin erityisen hyvin etten ole aivan verisimpien splatterien ystävä - toisaalta varmasti splatterien ystävälle Nishimuran leffa voi tarjota suurenkin elämyksen ja tuottaa mieletöntä tyydytystä. Puute on siis minussa, en ollut suoranaista kohdeyleisöä, mutta toisaalta halusin nähdä ja kokea mihin tällaisen yhdistelyn kautta päädytään ja onko lopputulos minua kiinnostava.

Oikeastaan parasta elokuvassa olivat huomiot yhteiskunnasta, informaatiot ja poliitikkojen ynnä kanssaihmisten käymä keskustelu siitä kuuluvatko ihmisoikeudet elävillekuolleille vai eivätkö kuulu ja jos niin millä ehdoilla. Näitä ryydittävä militaristinen asenne osassa henkilöitä oli kiehtova piikki menneisyyteen ja teemallisesti nostettiin esille menneisyyden haamuja ja niinpä uusi pääministeri oli kuin yhdistelmä Hideki Tōjōa ja Adolf Hitleriä - jälkimmäiseltä pääministeri oli ominut viikset. Eivätkä kamikazetkaan aivan osatta jääneet...

Näyttelijöistä pääosavetäjä Kikan (Yumiko Hara) ohella pystyvän roolin teki "akka" eli Kikan äiti Rikka, jota näytteli Auditionissa kohtalokkaan hienon roolin aikanaan tehnyt Eihi Shiina. Rikkaa ei millään muotoa voinut kutsua äidilliseksi hahmoksi, kaikkea muuta, mutta silti hänen vastenmielisyydessään oli jotain kiehtovaa. Yumiko Hara Kikan roolissa olo hyvä ja hänellä voi olla loistava tulevaisuus edessään tämän tyylisuunnan leffoissa Japanissa. Ihastuttava ilmestys moottorisahamiekkoineen!

Toteutuksesta paistoi myös läpi se, että mitä ilmeisimmin leffaan tekoon ei suuren suurta budjettia oltu varattu. Seikka joka ei loppujen lopuksi minua vallan kauheasti häirinnyt.

vlad.

 

[godspeed]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

 

[ms.qvist]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

Eipä mitään!

Ja hienoahan se on, että elokuvat herättävät tunteita ja niistä viriää eritasoisia keskusteluja ja aihetta käsitellään hiukan laajemmin ja sellaisista näkökulmista joista ei välttämättä niin usein tule kirjoiteltua. Kiehtovalla tavalla tämäkin lyhyt keskustelu haastoi minua ajattelemaan asioita ja elokuvia näinä päivinä kenties tavanomaista enemmän ja se jos mikä on silloin merkki siitä, että keskustelu on muodossa tai toisessa onnistunut - ja ollut myös tarpeellinen. Joten tällainen kerkustelu on ollut enemmän kuin paikallaan, ja kohta - hetken kirjoiteltuani - taidan vielä päivän päätteeksi katsoa jonkin leffan.

Mukavaa leffa-iltaa kaikille!

vlad.

 

[Ted Raikas]

Minä pidin tuosta Pacific Rimistä, mutta totta puhuen odotukset etukäteen oli lähes olemattomat. Trailerien perusteella vaikutti aivan täysin yhdentekevältä mäiskimiseltä. Noh, heh, tavallaan se sitä tietysti onkin, mutta elokuvan ote oli kuitenkin lajityyppiä kieliposkella irvaileva, eikä ottanut itseään liian vakavasti. Jonka ilokseni pistin merkille jo leffan alkutaipaleella. Myös varsin hyviä hahmoja mukana (Idris Elba ja Ron Perlman on äijiä). Mikä myös hyvää, mukana ei ollut mitään pakollista romanttista suhdepaskaa, vaikka sitä päähenkilön ja sen aasialaisen naisen välille hämäävästi viriteltiinkin. Loppujen lopuksi ei jaettu suudelman suudelmaa, mikä oli pelkästään hyvä asia. Tiettyjä Cthulhu-henkisiäkin viboja oli kaijujen suhteen, vaikka ei tuo tietenkään mikään kauhuleffa ole.

Näyttävää eeppistä toimintaa, hyviä vitsejä ja juuri se ei-niin-vakavamielinen ote sinänsä aika läpikaluttuun genreen. Oli oikein oiva leffateatterikokemus pienessä hiprakassa.

Kuka tietysti mitenkin, mutta itselleni tälläiset keveämmät välipalat on toisinaan ok. Toivon toki, että Del Toro palaa vähän kunnianhimoisempien elokuvien pariin välillä, sillä taitoja on kyllä paljon monisyisempiin elokuviin. Jonkinlainen välityö tämä nyt taisi miehelle olla. Hobittitrilogia olisi sitonut kädet liian pitkäksi aikaa kun muutenkin tuon projektin aloittamisessa kesti ja kesti ja At the Mountains of Madness -projekti kaatui jo ihan alkumetreillään, joten saattoi hyvinkin olla, että työt oli kiven alla ja piti ottaa tälläinen vähän aiheeltaan köykäisempi juttu. Sai kuitenkin noinkin ohkaisesta ideasta irti yllättävän paljon velmulla otteellaan.

 

[godspeed]

Erilaisten näkökulmien löytäminen juuri on se perimmäinen syy, miksi joskus vähän tulee sohittua muurahaispesää.

IMDB:hen aloin vuosi takaperin listaamaan kaikkea mitä on tullut nähtyä, mikä tietysti tuntui alkuun hulluntouhulta varsinkin näin myöhään aloitettuna, mutta nyt kun sitä rontin 3000 nähdyn elokuvan listaa selailee, niin kyllä siihen varmaan on suurimman osan saanut jäljitettyä. Sata tai pari sinne tänne jos puuttuu, niin sillä ei liene väliä kokonaiskuvan kartoittamisen suhteen. Köykäisin perustein koostetulla watchlistillä on tuhannen vähempi, mikä tietysti aiheuttaa lisää harmaita hiuksia kun uutta tulee kokoajan lisää tietouteen. Aluevaltauksia riittää useiksi vuosiksi.

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

 

[Musta Nuoli]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

Eipä mitään minunkaan puolestani, intohimo elokuvia kohtaan on se tärkein juttu, vaikka se joskus hieman eri tavalla ilmenisikin. Samalla sivulla kuitenkin tosiaan olemme.

Omakohtaisesti olen yrittänyt tarkoituksella laajentaa näkökulmiani ja makuni on kohtalaisen laaja-alainen. Voin katsoa romanialaisen aborttidraaman ja sen perään 80-luvun videopornoklassikoita, sen perään ranskalaisen La Jetee -taidelyhärin (joka inspiroi 12 Monkeys -elokuvaa) ja lopuksi Chuck Norrisin Octagonin sekä Kauriinmetsästäjän. Kuitenkin jos tulee kotona tiukka valintapaikka eteen eli haluan katsoa jotain tuttua, viihdyttävää ja aina yhtä hyvin toimivaa, niin luultavasti käsi tarttuu johonkin Ghostbustersin, Hei me lennetään -elokuvan tai Seitsemän seinähullun sankarin tapaiseen elokuvaan, tai sitten Star Trek: The Wrath of Khaniin, Poliisiopistoon tai vastaavaan.

 

[Musta Nuoli]

Kuka tietysti mitenkin, mutta itselleni tälläiset keveämmät välipalat on toisinaan ok. Toivon toki, että Del Toro palaa vähän kunnianhimoisempien elokuvien pariin välillä, sillä taitoja on kyllä paljon monisyisempiin elokuviin. Jonkinlainen välityö tämä nyt taisi miehelle olla. Hobittitrilogia olisi sitonut kädet liian pitkäksi aikaa kun muutenkin tuon projektin aloittamisessa kesti ja kesti ja At the Mountains of Madness -projekti kaatui jo ihan alkumetreillään, joten saattoi hyvinkin olla, että työt oli kiven alla ja piti ottaa tälläinen vähän aiheeltaan köykäisempi juttu. Sai kuitenkin noinkin ohkaisesta ideasta irti yllättävän paljon velmulla otteellaan.

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Kirjasarja oli alussa kiinnostava modernisoitu vampyyritulkinta, joka yhdisteli Stoker-pastissia virusperäiseen vampyyritulkintaan (vampyyrit ovat ties mitä loismatoja erittäviä liki aivottomia parasiitteja), mutta taantui heti jatko-osissaan tylsän kliseiseksi säntäilyksi ja ne vampyyritkaan eivät pysyneet kirjan alun kaltaisina virusolentoina, koska pakko oli saada kuitenkin draculamainen ylivampyyri.

En odota siksi sarjaltakaan mitään. Luultavasti ensimmäinen kausi voi olla ihan ok, jos se perustuu ekaan kirjaan, mutta kova pettymys teossarja oli.

 

[MustatKortit]

Mainitaan nyt näin "liveseurantana" tähän ketjuun, että parhaillaan Docventuresin näyttämä Jörkka Donnerin leffa Perkele - Kuvia Suomesta vuodelta 1970 on aika mielenkiintoinen pätkä.

Perkele, eihän tämä maa ole mentaliteetiltaan muuttunut pätkääkään 44 vuoden aikana, tunnetaan alemmuuskompleksia ruotsalaisia kohtaan, käydään laivalla ryyppäämässä ja katsotaan salaa pornoa.

 

[Musta Nuoli]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

En väitä, ettenkö koskaan Pacific Rimiä katsoisi, olenhan del Toron aiemmatkin elokuvat katsonut lähes kaikki. Mutta 130 minuuttia sattumarobottien ja sattumahirviöiden mätkimistä ei jaksa niin paljon kiinnostaa, että siitä mitään maksaisin tai että välttämättä viitsisin tuota aikaa käyttää, jos voin käyttää sen ajan vaikkapa jonkun muun, minua enemmän kiinnostavan aiheen katsomiseen. On mahdollista, että yllättyisin iloisesti ja että ennakkonäkemykseni olisivat väärät, mutta se ei ole niin todennäköistä, että panostaisin ajallisesti ja rahallisesti teokseen niin kauan kuin sen edellä on muita teoksia, joista olen sillä hetkellä kiinnostunut enemmän.

Kyborgipuoli sekä ihmisen ja koneen symbioosi on toki kiehtova aihe, David Cronenbergin varhaisemmat elokuvat toivat tähän oman, varsin visvaisen näkökulmansa. Toki myös Marvelin Rautamies-elokuvien trilogia on koneen ja miehen symbioosia, ja niissä soi sekä Black Sabbath että AC/DC, millä pääsee pitkälle ilman Robert Downey jr:n mainiota roolisuoritustakin. Marvelin hahmo on aina Marvelin hahmo, ollut sitä jo vuoden 1983 Mail-Man Ky:n julkaisemista Ihmeneloset-lehdistä alkaen.

 

[ms.qvist]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Minusta Pacific Rimin ehdottomasti parasta puolta olivat ulkomuodoltaan hyvin yksilölliset ja mielikuvituksekkaat kaijut - kuten aiemmin kirjoitin: "Hyvää oli kuitenkin se, että nämä massiiviset kaijut olivat erilaisia, ulkoisesti yksilöllisiä ja riittävän massiivisia nostattaakseen edes hiukan kiinnostusta ja unteliaisuutta, mutta se ei todellakaan pitkälle kantanut." (unteliaisuutta -> uteliaisuutta).

Tavallaan olen myös hiukan kiinnostunut japanilaisesta kerronnasta ja elokuvaperinteestä, joten näiltä osin teema oli Pacific Rimissä mielenkiintoinen ja olen sitä mieltä, että aiheesta olisi ollut rakennettavissa todella upea ja oikealla tavalla moniulotteinen leffa, jossa ihmiskunta käy armotonta taistoa massiivisia kaijuja vastaan. Eli vaikka aiemmin hiukan kritisoin hirviöelokuvia, niin en täysin pidä niitä toivottomina tapauksina vaan näen, että oikeanlaisen symbioosin myötä on mahdollista muovata oivallinen leffa josta vladkin pitäisi. Ja onhan aito ja alkuperäinen King Kong tavallaan hirviöleffa ja edelleen otteessaan pitävä!

vlad.

 

[godspeed]

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

Luulin, että olet Rimin nähnyt ja esitit siltä pohjalta kommenttisi. Siinä mielessä vähän ihmettelen sitä juttua, että olisi turha etsiä elokuvasta jotain jota siellä ei ole, vaikkei ole edes nähnyt elokuvaa. Eniveis, juuri tuota kulttuurieroa koitinkin tuoda aiemmin esille - mikäs muukaan mielipiteitä erottaisi. Itseä taas tuo ikiaikainen japsien kunniaperinne ja suurempaa voimaa vastaan taisteleminen viehättää länsimaisen mustavalkoisemman ajattelun sijaan. En ole kauheasti animea katsonut, kun ei piirrossarjat ole "aikuistumisen" jälkeen iskeneet, mutta lapsesta asti tutumpaa kamaa Transformersien sijaan on esimerkiksi Hopeanuoli. Ei Rimissä kauheasti siitä asetelmasta poiketa (karhut = kaijut), että enempikin pyritään voittaan oma itsensä suuren yhteiskunnallisen tappelun sijaan.

Sisäinen lapsi näitä katsoessa pitää kuitenkin osata kaivaa esiin. Aikuiset on tymiä.

 

[MustatKortit]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

 

[Vintsukka]

Meinaakos kukaan muu HIFF:n eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden näytöksiä mennä väijymään? Ennen en ole käynyt, mutta tänä vuonna ajattelin muutamaksi päiväksi Helsinkiin matkustaa ja käydä jokusen leffan katsomassa. Mm. The Tribe, Frank ja Enemy vaikuttavat mielenkiintoisilta pätkiltä.

Viime viikolla tuli sitten festareilla käytyä, ja varsin onnistuneeksi voisi reissua kuvailla. Yhdeksän elokuvaa tuli festarinäytöksissä nähtyä, ja sanoisin kaikkien niistä olleen tavalla tai toisella näkemisen arvoisia.

Mainituista elokuvista The Tribe teki suuren vaikutuksen kuvauksellaan kuurojen nuorten yhteisöstä ja pitkillä kamera-ajoillaan ja monen minuutin katkeamattomilla otoillaan. Äänimaailma ei pidä sisällään puhetta eikä musiikkia, vain "elämän äänet" kantautuvat korviin. Viittomakielellä käytyä dialogia ei katsojalle käännetä, mutta tarina ja tunteet välittyvät hienosti.

Enemy oli kunnon mindfuck-elokuva, jonka jälkeen ei tiennyt mitä pitäisi ajatella. Pari päivää kun sen antoi muhia mielessä, alkoi ajatuksia syntyä. Tuskin ainakaan kaikken tulkitsin kuten tekijät halusivat, mutta ainakin leffa herätti ajatuksia. Siitä iso plussa.

Frankia odotin festarileffoista eniten, eikä se pettänyt odotuksia. Hulvaton musiikkikomedia hulluuden ja nerouden rajamailla häilyvästä taiteilijasta sekä nauratti että vähän myös kosketti. Pääosissa Michael Fassbenderiltä, Domnhall Gleesonilta ja varsinkin Maggie Gyllenhaalilta loistavat roolisuoritukset.

Mainittujen ulkopuolelta nostan esiin Short Term 12:n, joka on koskettava kuvaus nuorten turvakodin asukeista ja varsinkin kodin työntekijöistä, jotka painivat omien ongelmiensa kanssa. Varsinkin pääosaa näyttelevä Brie Larson teki vaikutuksen, tämän leffan perusteella yksi tämän hetken kovimmista nuorista näyttelijänimistä.

 

[Ted Raikas]

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

 

[Musta Nuoli]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

Nuorena se on vitsa väännettävä. Toki Dumas, Defoe ja muutkin klassikot kuten erityisesti Verne tulivat tutuksi. Aloittelin itse asiassa seitsemän vanhana Topeliuksen Välskärin kertomuksilla jotka luin, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumaltarustot. Marvel-sarjakuvat (ja myös DC, tosin rajoitetummin tuolloin) tulivat tutuksi samassa iässä, tai vähän ennen. Pienenä poikana eli eka-tokaluokkalaisesta alkaen piirtelin ja kirjoitin omaakin sarjakuvalehteä, johon kehittelin 300+ eri hahmoa ja ryhmää. Suuri osa tosin oli kauniisti sanottuna "saanut vaikutteita" Marvelista ja muualta kuten esim. Transformers-animaatioista ja muista.

Tai kauhuelokuvista, näin Painajainen Elm Streetillä leikkaamattomana versiona ensimmäisen kerran kahdeksan vanhana - valitettavasti, se kun aiheutti monen kuukauden painajaiset. No, kymmenen vanhana tartuin kumminkin jo Stephen Kingiin. Jostain syystä luin viidennellä luokalla Sergeanne Colonin koko toistakymmentä osaa kattaneen Angelica-romaanisarjan, joka on historiallis-romanttista hömppää pehmoseksillä varustettuna. Angelicalle on sydämessäni edelleen paikka, uhkea punapää toimii myös ranskalaisina elokuvina.

On minulle toki kertynyt sen verran kokoelmaakin vuosikymmenten varrella, että tietopohjalleni on kokoelman muodostama fyysinen tietokanta. Sanoisin, että sellaiset kolmisen tuhatta sarjakuvalehteä ja -albumia, puolisentoista tuhatta kirjaa ja toistatuhatta elokuvaa. Yritän kyllä vähän karsia tätä käytännön syistä. Se on toki vaikeaa, sillä esimerkiksi 29 eri Star Trek -kausiboksia ovat asioita joista ei voi luopua.

Pähkinänkuoressa: kun ei ole ns. oikeaa elämää, voi tuhlata vuotensa kartuttamalla epäolennaista tietoa scifistä, fantasiasta, kauhusta sekä muista genreistä ja katsomalla tuhottomasti elokuvia ja tieteissarjoja, lukemalla aivan liikaa sarjakuvia sekä kirjoja ja kuuntelemalla korvansa pilalle musiikkia silloin kun ei käy TuTon peleissä, opiskele (kuten ennen) tai käy töissä. Yhdessä vaiheessa minulla oli tuuri löytää myös nainen, joka jakoi yllättävän monta mieltymystä monen vuoden ajan ennen kuin se suhde ajautui polulle, joka tässä foorumissa yleensä johtaa Naisasiat-ketjuun.

Täysin en ole toki aikaani tuhlannut, osasta kerryttämääni tietoa ja kokemusta on ollut myös ammatillista hyötyä eri vaiheissa. Kenties osasta on edelleenkin mutta siitä en tarkemmin avaudu, nimimerkin suojassa tässä kuitenkin ollaan. Siitä ei kuitenkaan ole ollut hyötyä rahallisesti, että tiedän sadoittain amerikkalaisia supersankareita ja -roistoja tai osaan erotella puolenkymmentä eri maapallon Vihreä Lyhty -hahmoa toisistaan. DC- tai Marvel-pubivisan luultavasti kuitenkin voittaisin, jos kävisin pubeissa tai osallistuisin niissä visoihin.

 

[Musta Nuoli]

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

No, ole varoitettu sitten sen suhteen, että ainakin minun mielestäni del Toron ja Hoganin kirjoittaman trilogian ensimmäinen osa oli koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta taso nytkähti heti seuraavassa ja kolmososassa vielä enemmän. Kirjat olivat tosin kirjallisesti varsin heikkoja ja ne oli kirjoitettu kuin käsikirjoituksiksi elokuvalle tai tv-sarjalle, joten kenties tv-sarja sitten saa luotua enemmän lihaa luiden ylle.

Ihan suoraanhan del Toro ja Hogan olivat ottaneet Bram Stokerin tarinan pohjaelementit ja muokanneet niistä modernit versiot. Tämä ei ollut sinänsä heikkous, esimerkiksi kirjassa esiintynyt matkustajakone täynnä kuolleita oli suora viittaus Draculan saapumiseen Englantiin Demeter-aluksella, joka paukahti myrskyssä rantaan täynnä pelkästään kuolleita matkustajia. Tämä nyt ei varmaan liikaa ketään spoilaa, yksittäinen kohtaus muiden joukossa, mutta toimikoon nyt esimerkkinä Stoker-viittauksesta.