En nyt haluaisi olla palstapoliisi (mutta olen ruoja nyt sitten kuitenkin), mutta eikö täällä ole mitään kirjallisuusketjua, missä voisi näitä juttuja käydä? Tässä on nyt koko sivu jo kirjoista höpinää (ja itsekin sorruin toki edellisellä sivulla puhumaan tv-sarjasta). Eikä siinä mitään, mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa, mutta pidetään tämä elokuvaketjuna kuitenkin.
Palstapoliisin mieliksi palataan elokuvien pariin.
Yöllä katselin (kun en nukutuksi saanut) Lynne Ramsayn
We Need to Talk About Kevinin eli Poikani Kevin. Olin lukenut leffasta jonkin verran, Lionel Shriverin teosta en kuitenkaan ole lukenut (nyt haluan lukea), mutta leffaan ennalta tutustumisenkin jälkeen elokuva pääsi yllättämään minut todella positiivisesti piinaavan tiukalla ja ajoittain suorastaan ahdistavalla kerronnalla, joka tuntui peräreiän ympärillä saakka - tällaista brutaalia termiä käyttääkseni.
Elokuva todellakin oli matka ihmismielen syövereihin, se oli monen ihmisen välinen kasvukertomus, täynnä voimakasta jännitettä ja vaikka asetelmista tiesi sen, että jotain merkittävää on tapahtunut, jotain jossa Kevin on keskiössä, se mitä lopulta elokuvan aukikerimisen myötä paljastuu tapahtuneeksi onnistui yllättämään minut - julmuudellaan. Ja sen nähtyäni en laisinkaan ihmetellyt sitä miksi yhteisö purki vihan ja raivon ja ahdistuksen Tilda Swintonin näyttelemään Eva Khatchadourianiin - päättelin Kevinin tehneen teoista julmimman, murhan - mutta se kylmänviileys ja tunteettomuus joka kiehtovalla tavalla kuvatusta teosta paljastui oli silti jotain voimakkaampaa mitä olin ajatellut. Jo elokuvaa katsoessani mietin, että mitä äitinä Eva olisi voinut tehdä toisin, toisaalta vielä enemmän mietin mitä isä (nallekarhumainen John C. Reilly) olisi voinut tehdä toisin, mitä muuta hän olisi voinut tehdä kuin omalla käytöksellään antaa voimakkaita signaaleja ilmeisen älykkäälle pojalleen Kevinille - älykkäälleen jo lapsesta saakka, pojalle, joka pitkään kätki älykkyyden ja kyvykkyytensä, mutta paljastaen sen lopulta - ilkikurisen pilkallisella tavalla - äidilleen leikkimielisen opiskelun lomassa.
Ja vaikka Eva oli keskiössä, oli sitä myös Kevin - hän kasvoi mukana vauvasta nuoruuteen ja jo lapsesta saakka hänestä huokui tiettyä ylimielisyyttä ja epäsovinnaisuutta - (vääntää nyt ihan vaan vittuillakseen paskat vaippaan sellaisena viiden vanhana - oivallista!) - ja hän oli lapsi jonka oli onnistunut kietoa isänsä täysin pikkusormensa ympärille vastaavasti äidin kenties nähdessä tuiman katseen taa ja tiedostaessa pojan erityislaatuisuuden. Ja kenties Eva kohdisti itseensä turhaan ne suurimmat itsesyytökset - kenties se syyttävä sormi olisi tullut osoittaa ihan jonnekin muualle, tai mitäpä sitä osoittelemaan - siellä eräs vaikutin makasi "neulatyynynä" pihamaalla Evan katseen alla - lohduttoman painajaisen ensihetkillä.
Jos Tilda Swinton Evana oli kaikella tapaa hieno roolissaan, hieno epätoivoisena itseään tutkiskelevana ja menneitä pohtivana äitinä, joka eli painajaisessa päivästä toiseen yhteisön lähes hylkäämänä. Tähän kuvioon soveltui oivallisesti nallekarhumainen John C. Reilly Kevinin isänä, miehenä joka ei (ilmeisesti) nähnyt pojassaan mitään vikaa - piti tätä kenties omalaatuisena, mutta "pojat on poikia" ja kaiken kruununa oli ja on teini-ikäistä Keviniä näytellyt Erza Miller. Hän oli todella kylmänviileä ja oikealla tavalla asenteellinen roolissaan, jää murtui hiukan lopuilla, mutta ei merkittävässä määrin.
Pojan ja äidin elokuvan viimeinen keskustelu oli karu ja samalla surumielinen - koskettavakin - äitinsä kysyessä syytä tekoon:
Eva:
Why?
Kevin:
I used to think I knew. Now I'm not so sure.
Sanat eivät saaneet jatkoa ja hetken kuluttua vartija ilmoitti ajan olevan lopussa.
We Need to Talk About Kevin kuuluu ehdottomasti tämän vuoden puolella katsomieni leffojen kärkikaartiin ja valopilkkuihin. Tällaisia elokuvia katsoo mielellään, siitä huolimatta, että teemat eivät aina ole miellyttivä - tai minun kohdalla - juuri siksi.
vlad.
