Jatkoajan leffakerho

[bebeto]

En tiedä onko tässä ketjussa käsitelty elokuvien lataamista netistä, jos on niin hyvä.Mitä mieltä arvon leffakerholaiset ovat ilmiöstä?Itse en kyseistä asiaa harrasta, poika kylläkin.Käsittääkseni elokuvateattereiden kävijämäärissä nettilataaminen ei näy toisin kuin musiikkimyynnissä.Olen vankasti sitä mieltä että artistille kuuluu korvaus tuotoksestaan, tavalla tai toisella.Ilmiötä ei voi pysäyttää mutta ehkä jotenkin hillitä.

 

[ms.qvist]

En tiedä onko tässä ketjussa käsitelty elokuvien lataamista netistä, jos on niin hyvä.Mitä mieltä arvon leffakerholaiset ovat ilmiöstä?Itse en kyseistä asiaa harrasta, poika kylläkin.Käsittääkseni elokuvateattereiden kävijämäärissä nettilataaminen ei näy toisin kuin musiikkimyynnissä.Olen vankasti sitä mieltä että artistille kuuluu korvaus tuotoksestaan, tavalla tai toisella.Ilmiötä ei voi pysäyttää mutta ehkä jotenkin hillitä.

Tässä ketjussa aihetta on taidettu lähinnä sivuta jonkin verran, mutta (muistaakseni) todella laajaa piratismia käsittelevää keskustelua ketju itsessään ei taida pitää sisällään, sen sijaan Jatkoajasta löytyy erillinen ketju, jossa piratismia ruoditaan monelta kantilta - tuomiten tai puolustaen sitä: http://keskustelu.jatkoaika.com/threads/piratismi-ja-vapaamatkustajat.28141/

Oma kantani piratismiin on kielteinen, periaatteeni on se, että jos minulla ei ole varaa ostaa jotain leffaa tai levyä itselleni niin en sitä tuolloin netistä laittomasti lataakaan. En myöskään sellaisessa tilanteessa lataa netistä ilmaiseksi mitään (ts. varasta) jos jotain leffaa tms. ei löydy Suomen markkinoilta laisinkaan, tai ei löydy yleensäkään mistään - tuolloin tyydytään kohtaloon ja ollaan ilman.

vlad.

 

[ms.qvist]

Liikuin jälleen epämukavuusalueellani katsoessani Yoshihiro Nishimuran Helldriverin (Nihon bundan: Heru doraibâ). Genrenä zombie-elokuvat eivät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kuulu suosikkeihini, enkä ole erityisemmin splatter-elokuvienkaan suurin ystävä vaikka olen niitä jonkun katsonut ihan kohtuullisen hyväksi havainnutkin - ja tiettyyn hetkeen ne soveltuvat oikein hyvin.

Nishimuran Helldriver oli yhdistelmä zombie-elokuvaa ja splatteria, tietyssä mielessä kiehtova yhdistelmä, josta voi repiä irti vaikka mitä. Eikä sitä voi kiistää etteikö Helldriverissä ollut hyviäkin elementtejä ja kiehtovia viittauksia historiaan, mutta kokonaisuudessa nämä tekijät eivät kyenneet nostamaan elokuvaa selkeällä tavalla plussan puolelle. Helldriver oli hiukan liian epätasainen elokuva ollakseen minua tyydyttävä ja sitä katsoessani huomasin erityisen hyvin etten ole aivan verisimpien splatterien ystävä - toisaalta varmasti splatterien ystävälle Nishimuran leffa voi tarjota suurenkin elämyksen ja tuottaa mieletöntä tyydytystä. Puute on siis minussa, en ollut suoranaista kohdeyleisöä, mutta toisaalta halusin nähdä ja kokea mihin tällaisen yhdistelyn kautta päädytään ja onko lopputulos minua kiinnostava.

Oikeastaan parasta elokuvassa olivat huomiot yhteiskunnasta, informaatiot ja poliitikkojen ynnä kanssaihmisten käymä keskustelu siitä kuuluvatko ihmisoikeudet elävillekuolleille vai eivätkö kuulu ja jos niin millä ehdoilla. Näitä ryydittävä militaristinen asenne osassa henkilöitä oli kiehtova piikki menneisyyteen ja teemallisesti nostettiin esille menneisyyden haamuja ja niinpä uusi pääministeri oli kuin yhdistelmä Hideki Tōjōa ja Adolf Hitleriä - jälkimmäiseltä pääministeri oli ominut viikset. Eivätkä kamikazetkaan aivan osatta jääneet...

Näyttelijöistä pääosavetäjä Kikan (Yumiko Hara) ohella pystyvän roolin teki "akka" eli Kikan äiti Rikka, jota näytteli Auditionissa kohtalokkaan hienon roolin aikanaan tehnyt Eihi Shiina. Rikkaa ei millään muotoa voinut kutsua äidilliseksi hahmoksi, kaikkea muuta, mutta silti hänen vastenmielisyydessään oli jotain kiehtovaa. Yumiko Hara Kikan roolissa olo hyvä ja hänellä voi olla loistava tulevaisuus edessään tämän tyylisuunnan leffoissa Japanissa. Ihastuttava ilmestys moottorisahamiekkoineen!

Toteutuksesta paistoi myös läpi se, että mitä ilmeisimmin leffaan tekoon ei suuren suurta budjettia oltu varattu. Seikka joka ei loppujen lopuksi minua vallan kauheasti häirinnyt.

vlad.

 

[godspeed]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

 

[ms.qvist]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

Eipä mitään!

Ja hienoahan se on, että elokuvat herättävät tunteita ja niistä viriää eritasoisia keskusteluja ja aihetta käsitellään hiukan laajemmin ja sellaisista näkökulmista joista ei välttämättä niin usein tule kirjoiteltua. Kiehtovalla tavalla tämäkin lyhyt keskustelu haastoi minua ajattelemaan asioita ja elokuvia näinä päivinä kenties tavanomaista enemmän ja se jos mikä on silloin merkki siitä, että keskustelu on muodossa tai toisessa onnistunut - ja ollut myös tarpeellinen. Joten tällainen kerkustelu on ollut enemmän kuin paikallaan, ja kohta - hetken kirjoiteltuani - taidan vielä päivän päätteeksi katsoa jonkin leffan.

Mukavaa leffa-iltaa kaikille!

vlad.

 

[Ted Raikas]

Minä pidin tuosta Pacific Rimistä, mutta totta puhuen odotukset etukäteen oli lähes olemattomat. Trailerien perusteella vaikutti aivan täysin yhdentekevältä mäiskimiseltä. Noh, heh, tavallaan se sitä tietysti onkin, mutta elokuvan ote oli kuitenkin lajityyppiä kieliposkella irvaileva, eikä ottanut itseään liian vakavasti. Jonka ilokseni pistin merkille jo leffan alkutaipaleella. Myös varsin hyviä hahmoja mukana (Idris Elba ja Ron Perlman on äijiä). Mikä myös hyvää, mukana ei ollut mitään pakollista romanttista suhdepaskaa, vaikka sitä päähenkilön ja sen aasialaisen naisen välille hämäävästi viriteltiinkin. Loppujen lopuksi ei jaettu suudelman suudelmaa, mikä oli pelkästään hyvä asia. Tiettyjä Cthulhu-henkisiäkin viboja oli kaijujen suhteen, vaikka ei tuo tietenkään mikään kauhuleffa ole.

Näyttävää eeppistä toimintaa, hyviä vitsejä ja juuri se ei-niin-vakavamielinen ote sinänsä aika läpikaluttuun genreen. Oli oikein oiva leffateatterikokemus pienessä hiprakassa.

Kuka tietysti mitenkin, mutta itselleni tälläiset keveämmät välipalat on toisinaan ok. Toivon toki, että Del Toro palaa vähän kunnianhimoisempien elokuvien pariin välillä, sillä taitoja on kyllä paljon monisyisempiin elokuviin. Jonkinlainen välityö tämä nyt taisi miehelle olla. Hobittitrilogia olisi sitonut kädet liian pitkäksi aikaa kun muutenkin tuon projektin aloittamisessa kesti ja kesti ja At the Mountains of Madness -projekti kaatui jo ihan alkumetreillään, joten saattoi hyvinkin olla, että työt oli kiven alla ja piti ottaa tälläinen vähän aiheeltaan köykäisempi juttu. Sai kuitenkin noinkin ohkaisesta ideasta irti yllättävän paljon velmulla otteellaan.

 

[godspeed]

Erilaisten näkökulmien löytäminen juuri on se perimmäinen syy, miksi joskus vähän tulee sohittua muurahaispesää.

IMDB:hen aloin vuosi takaperin listaamaan kaikkea mitä on tullut nähtyä, mikä tietysti tuntui alkuun hulluntouhulta varsinkin näin myöhään aloitettuna, mutta nyt kun sitä rontin 3000 nähdyn elokuvan listaa selailee, niin kyllä siihen varmaan on suurimman osan saanut jäljitettyä. Sata tai pari sinne tänne jos puuttuu, niin sillä ei liene väliä kokonaiskuvan kartoittamisen suhteen. Köykäisin perustein koostetulla watchlistillä on tuhannen vähempi, mikä tietysti aiheuttaa lisää harmaita hiuksia kun uutta tulee kokoajan lisää tietouteen. Aluevaltauksia riittää useiksi vuosiksi.

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

 

[Musta Nuoli]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

Eipä mitään minunkaan puolestani, intohimo elokuvia kohtaan on se tärkein juttu, vaikka se joskus hieman eri tavalla ilmenisikin. Samalla sivulla kuitenkin tosiaan olemme.

Omakohtaisesti olen yrittänyt tarkoituksella laajentaa näkökulmiani ja makuni on kohtalaisen laaja-alainen. Voin katsoa romanialaisen aborttidraaman ja sen perään 80-luvun videopornoklassikoita, sen perään ranskalaisen La Jetee -taidelyhärin (joka inspiroi 12 Monkeys -elokuvaa) ja lopuksi Chuck Norrisin Octagonin sekä Kauriinmetsästäjän. Kuitenkin jos tulee kotona tiukka valintapaikka eteen eli haluan katsoa jotain tuttua, viihdyttävää ja aina yhtä hyvin toimivaa, niin luultavasti käsi tarttuu johonkin Ghostbustersin, Hei me lennetään -elokuvan tai Seitsemän seinähullun sankarin tapaiseen elokuvaan, tai sitten Star Trek: The Wrath of Khaniin, Poliisiopistoon tai vastaavaan.

 

[Musta Nuoli]

Kuka tietysti mitenkin, mutta itselleni tälläiset keveämmät välipalat on toisinaan ok. Toivon toki, että Del Toro palaa vähän kunnianhimoisempien elokuvien pariin välillä, sillä taitoja on kyllä paljon monisyisempiin elokuviin. Jonkinlainen välityö tämä nyt taisi miehelle olla. Hobittitrilogia olisi sitonut kädet liian pitkäksi aikaa kun muutenkin tuon projektin aloittamisessa kesti ja kesti ja At the Mountains of Madness -projekti kaatui jo ihan alkumetreillään, joten saattoi hyvinkin olla, että työt oli kiven alla ja piti ottaa tälläinen vähän aiheeltaan köykäisempi juttu. Sai kuitenkin noinkin ohkaisesta ideasta irti yllättävän paljon velmulla otteellaan.

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Kirjasarja oli alussa kiinnostava modernisoitu vampyyritulkinta, joka yhdisteli Stoker-pastissia virusperäiseen vampyyritulkintaan (vampyyrit ovat ties mitä loismatoja erittäviä liki aivottomia parasiitteja), mutta taantui heti jatko-osissaan tylsän kliseiseksi säntäilyksi ja ne vampyyritkaan eivät pysyneet kirjan alun kaltaisina virusolentoina, koska pakko oli saada kuitenkin draculamainen ylivampyyri.

En odota siksi sarjaltakaan mitään. Luultavasti ensimmäinen kausi voi olla ihan ok, jos se perustuu ekaan kirjaan, mutta kova pettymys teossarja oli.

 

[MustatKortit]

Mainitaan nyt näin "liveseurantana" tähän ketjuun, että parhaillaan Docventuresin näyttämä Jörkka Donnerin leffa Perkele - Kuvia Suomesta vuodelta 1970 on aika mielenkiintoinen pätkä.

Perkele, eihän tämä maa ole mentaliteetiltaan muuttunut pätkääkään 44 vuoden aikana, tunnetaan alemmuuskompleksia ruotsalaisia kohtaan, käydään laivalla ryyppäämässä ja katsotaan salaa pornoa.

 

[Musta Nuoli]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

En väitä, ettenkö koskaan Pacific Rimiä katsoisi, olenhan del Toron aiemmatkin elokuvat katsonut lähes kaikki. Mutta 130 minuuttia sattumarobottien ja sattumahirviöiden mätkimistä ei jaksa niin paljon kiinnostaa, että siitä mitään maksaisin tai että välttämättä viitsisin tuota aikaa käyttää, jos voin käyttää sen ajan vaikkapa jonkun muun, minua enemmän kiinnostavan aiheen katsomiseen. On mahdollista, että yllättyisin iloisesti ja että ennakkonäkemykseni olisivat väärät, mutta se ei ole niin todennäköistä, että panostaisin ajallisesti ja rahallisesti teokseen niin kauan kuin sen edellä on muita teoksia, joista olen sillä hetkellä kiinnostunut enemmän.

Kyborgipuoli sekä ihmisen ja koneen symbioosi on toki kiehtova aihe, David Cronenbergin varhaisemmat elokuvat toivat tähän oman, varsin visvaisen näkökulmansa. Toki myös Marvelin Rautamies-elokuvien trilogia on koneen ja miehen symbioosia, ja niissä soi sekä Black Sabbath että AC/DC, millä pääsee pitkälle ilman Robert Downey jr:n mainiota roolisuoritustakin. Marvelin hahmo on aina Marvelin hahmo, ollut sitä jo vuoden 1983 Mail-Man Ky:n julkaisemista Ihmeneloset-lehdistä alkaen.

 

[ms.qvist]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Minusta Pacific Rimin ehdottomasti parasta puolta olivat ulkomuodoltaan hyvin yksilölliset ja mielikuvituksekkaat kaijut - kuten aiemmin kirjoitin: "Hyvää oli kuitenkin se, että nämä massiiviset kaijut olivat erilaisia, ulkoisesti yksilöllisiä ja riittävän massiivisia nostattaakseen edes hiukan kiinnostusta ja unteliaisuutta, mutta se ei todellakaan pitkälle kantanut." (unteliaisuutta -> uteliaisuutta).

Tavallaan olen myös hiukan kiinnostunut japanilaisesta kerronnasta ja elokuvaperinteestä, joten näiltä osin teema oli Pacific Rimissä mielenkiintoinen ja olen sitä mieltä, että aiheesta olisi ollut rakennettavissa todella upea ja oikealla tavalla moniulotteinen leffa, jossa ihmiskunta käy armotonta taistoa massiivisia kaijuja vastaan. Eli vaikka aiemmin hiukan kritisoin hirviöelokuvia, niin en täysin pidä niitä toivottomina tapauksina vaan näen, että oikeanlaisen symbioosin myötä on mahdollista muovata oivallinen leffa josta vladkin pitäisi. Ja onhan aito ja alkuperäinen King Kong tavallaan hirviöleffa ja edelleen otteessaan pitävä!

vlad.

 

[godspeed]

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

Luulin, että olet Rimin nähnyt ja esitit siltä pohjalta kommenttisi. Siinä mielessä vähän ihmettelen sitä juttua, että olisi turha etsiä elokuvasta jotain jota siellä ei ole, vaikkei ole edes nähnyt elokuvaa. Eniveis, juuri tuota kulttuurieroa koitinkin tuoda aiemmin esille - mikäs muukaan mielipiteitä erottaisi. Itseä taas tuo ikiaikainen japsien kunniaperinne ja suurempaa voimaa vastaan taisteleminen viehättää länsimaisen mustavalkoisemman ajattelun sijaan. En ole kauheasti animea katsonut, kun ei piirrossarjat ole "aikuistumisen" jälkeen iskeneet, mutta lapsesta asti tutumpaa kamaa Transformersien sijaan on esimerkiksi Hopeanuoli. Ei Rimissä kauheasti siitä asetelmasta poiketa (karhut = kaijut), että enempikin pyritään voittaan oma itsensä suuren yhteiskunnallisen tappelun sijaan.

Sisäinen lapsi näitä katsoessa pitää kuitenkin osata kaivaa esiin. Aikuiset on tymiä.

 

[MustatKortit]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

 

[Vintsukka]

Meinaakos kukaan muu HIFF:n eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden näytöksiä mennä väijymään? Ennen en ole käynyt, mutta tänä vuonna ajattelin muutamaksi päiväksi Helsinkiin matkustaa ja käydä jokusen leffan katsomassa. Mm. The Tribe, Frank ja Enemy vaikuttavat mielenkiintoisilta pätkiltä.

Viime viikolla tuli sitten festareilla käytyä, ja varsin onnistuneeksi voisi reissua kuvailla. Yhdeksän elokuvaa tuli festarinäytöksissä nähtyä, ja sanoisin kaikkien niistä olleen tavalla tai toisella näkemisen arvoisia.

Mainituista elokuvista The Tribe teki suuren vaikutuksen kuvauksellaan kuurojen nuorten yhteisöstä ja pitkillä kamera-ajoillaan ja monen minuutin katkeamattomilla otoillaan. Äänimaailma ei pidä sisällään puhetta eikä musiikkia, vain "elämän äänet" kantautuvat korviin. Viittomakielellä käytyä dialogia ei katsojalle käännetä, mutta tarina ja tunteet välittyvät hienosti.

Enemy oli kunnon mindfuck-elokuva, jonka jälkeen ei tiennyt mitä pitäisi ajatella. Pari päivää kun sen antoi muhia mielessä, alkoi ajatuksia syntyä. Tuskin ainakaan kaikken tulkitsin kuten tekijät halusivat, mutta ainakin leffa herätti ajatuksia. Siitä iso plussa.

Frankia odotin festarileffoista eniten, eikä se pettänyt odotuksia. Hulvaton musiikkikomedia hulluuden ja nerouden rajamailla häilyvästä taiteilijasta sekä nauratti että vähän myös kosketti. Pääosissa Michael Fassbenderiltä, Domnhall Gleesonilta ja varsinkin Maggie Gyllenhaalilta loistavat roolisuoritukset.

Mainittujen ulkopuolelta nostan esiin Short Term 12:n, joka on koskettava kuvaus nuorten turvakodin asukeista ja varsinkin kodin työntekijöistä, jotka painivat omien ongelmiensa kanssa. Varsinkin pääosaa näyttelevä Brie Larson teki vaikutuksen, tämän leffan perusteella yksi tämän hetken kovimmista nuorista näyttelijänimistä.

 

[Ted Raikas]

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

 

[Musta Nuoli]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

Nuorena se on vitsa väännettävä. Toki Dumas, Defoe ja muutkin klassikot kuten erityisesti Verne tulivat tutuksi. Aloittelin itse asiassa seitsemän vanhana Topeliuksen Välskärin kertomuksilla jotka luin, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumaltarustot. Marvel-sarjakuvat (ja myös DC, tosin rajoitetummin tuolloin) tulivat tutuksi samassa iässä, tai vähän ennen. Pienenä poikana eli eka-tokaluokkalaisesta alkaen piirtelin ja kirjoitin omaakin sarjakuvalehteä, johon kehittelin 300+ eri hahmoa ja ryhmää. Suuri osa tosin oli kauniisti sanottuna "saanut vaikutteita" Marvelista ja muualta kuten esim. Transformers-animaatioista ja muista.

Tai kauhuelokuvista, näin Painajainen Elm Streetillä leikkaamattomana versiona ensimmäisen kerran kahdeksan vanhana - valitettavasti, se kun aiheutti monen kuukauden painajaiset. No, kymmenen vanhana tartuin kumminkin jo Stephen Kingiin. Jostain syystä luin viidennellä luokalla Sergeanne Colonin koko toistakymmentä osaa kattaneen Angelica-romaanisarjan, joka on historiallis-romanttista hömppää pehmoseksillä varustettuna. Angelicalle on sydämessäni edelleen paikka, uhkea punapää toimii myös ranskalaisina elokuvina.

On minulle toki kertynyt sen verran kokoelmaakin vuosikymmenten varrella, että tietopohjalleni on kokoelman muodostama fyysinen tietokanta. Sanoisin, että sellaiset kolmisen tuhatta sarjakuvalehteä ja -albumia, puolisentoista tuhatta kirjaa ja toistatuhatta elokuvaa. Yritän kyllä vähän karsia tätä käytännön syistä. Se on toki vaikeaa, sillä esimerkiksi 29 eri Star Trek -kausiboksia ovat asioita joista ei voi luopua.

Pähkinänkuoressa: kun ei ole ns. oikeaa elämää, voi tuhlata vuotensa kartuttamalla epäolennaista tietoa scifistä, fantasiasta, kauhusta sekä muista genreistä ja katsomalla tuhottomasti elokuvia ja tieteissarjoja, lukemalla aivan liikaa sarjakuvia sekä kirjoja ja kuuntelemalla korvansa pilalle musiikkia silloin kun ei käy TuTon peleissä, opiskele (kuten ennen) tai käy töissä. Yhdessä vaiheessa minulla oli tuuri löytää myös nainen, joka jakoi yllättävän monta mieltymystä monen vuoden ajan ennen kuin se suhde ajautui polulle, joka tässä foorumissa yleensä johtaa Naisasiat-ketjuun.

Täysin en ole toki aikaani tuhlannut, osasta kerryttämääni tietoa ja kokemusta on ollut myös ammatillista hyötyä eri vaiheissa. Kenties osasta on edelleenkin mutta siitä en tarkemmin avaudu, nimimerkin suojassa tässä kuitenkin ollaan. Siitä ei kuitenkaan ole ollut hyötyä rahallisesti, että tiedän sadoittain amerikkalaisia supersankareita ja -roistoja tai osaan erotella puolenkymmentä eri maapallon Vihreä Lyhty -hahmoa toisistaan. DC- tai Marvel-pubivisan luultavasti kuitenkin voittaisin, jos kävisin pubeissa tai osallistuisin niissä visoihin.

 

[Musta Nuoli]

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

No, ole varoitettu sitten sen suhteen, että ainakin minun mielestäni del Toron ja Hoganin kirjoittaman trilogian ensimmäinen osa oli koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta taso nytkähti heti seuraavassa ja kolmososassa vielä enemmän. Kirjat olivat tosin kirjallisesti varsin heikkoja ja ne oli kirjoitettu kuin käsikirjoituksiksi elokuvalle tai tv-sarjalle, joten kenties tv-sarja sitten saa luotua enemmän lihaa luiden ylle.

Ihan suoraanhan del Toro ja Hogan olivat ottaneet Bram Stokerin tarinan pohjaelementit ja muokanneet niistä modernit versiot. Tämä ei ollut sinänsä heikkous, esimerkiksi kirjassa esiintynyt matkustajakone täynnä kuolleita oli suora viittaus Draculan saapumiseen Englantiin Demeter-aluksella, joka paukahti myrskyssä rantaan täynnä pelkästään kuolleita matkustajia. Tämä nyt ei varmaan liikaa ketään spoilaa, yksittäinen kohtaus muiden joukossa, mutta toimikoon nyt esimerkkinä Stoker-viittauksesta.

 

[godspeed]

Enemy oli kunnon mindfuck-elokuva, jonka jälkeen ei tiennyt mitä pitäisi ajatella. Pari päivää kun sen antoi muhia mielessä, alkoi ajatuksia syntyä. Tuskin ainakaan kaikken tulkitsin kuten tekijät halusivat, mutta ainakin leffa herätti ajatuksia. Siitä iso plussa.

Elokuvan näyttelijät ovat allekirjoittaneet vaitiolosopimuksen, joka kieltää täysin elokuvan sisällön kertomisen julkisuuteen, jättäen vain katsojien tulkinnat elämään omaa elämäänsä - tämä on aika vahva teema elokuvassa muutenkin. Villeneuve on tosin aiemmin kuitenkin ohjannut sellaisia elokuvia, joissa ei erityisemmin alitajunnan salaisuuksia sohita, vaan kaikki on aikalailla sitä miltä näyttää. Enemy on populaarein keinoin ilmaistuna kuitenkin jonnekin lynchmäiseen maastoon uppoavaa tavaraa. Toisin sanoen päähenkilö elää vain alitajunnassaan tehden elokuvaa elokuvan sisällä, omia persoonallisuutensa ja seksuaalisuutensa piirteitä hahmottaen. Ehkä hän on päähenkilö elokuvassa jota katsoo, mutta vain metodinäyttelemisen pauloihin vajonneena ei osaa tehdä eroa roolihenkilönsä ja oikean itsensä välille. Paljon annetaan vihjeitä siitä, mistä on lopulta kyse, mutta koska tietynlainen surrealismi on päällekäyväkin keino, niin aika moni voinee perustaa näkemyksensä melko vapaasti omaan ymmärrykseeensä. Ristiriitaisuuksia riittää.

 

[MustatKortit]

Nuorena se on vitsa väännettävä. Toki Dumas, Defoe ja muutkin klassikot kuten erityisesti Verne tulivat tutuksi. Aloittelin itse asiassa seitsemän vanhana Topeliuksen Välskärin kertomuksilla jotka luin, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumaltarustot.
..

Meillä on itse asiassa muuten kovin samantapainen alkutaival, muistan myös että olemme taannoin vaihtaneet ajatuksiamme Vernestä. Olen syvästi surullinen, että Vernen lukeminen on jäänyt lähes kokonaan väliin nykynuorisolta.. ja lukeminen kokonaan... vain noiden sarjakuvien suhteen meillä on selvä ero, jotenkin en itse kokenut noita tarpeeksi kiinnostaviksi, etenkin päästyäni mainitsemiesi antiikin jumaltarustojen pariin.

Silti olen vaikuttunut, että ole ehtinyt tuota kaikkea jo tuolloin, en oikein tiedä millä voisi nokittaa.. Tuntematonta olen lukenut varmaan alle kymmenvuotiaana ekaa kertaa, itkin kovasti suosikkini Hietasen kuollessa.

Sori ot.

edit. pakonomaiset "retkesi" jonkun tietyn kirjailijan tuotantoon ala-asteikäisenä eivät ole poikkeuksellisia, minulle näin kävi juurikin vitosluokalla Burroughsin Tarzan-kirjojen kohdalla. Ja Mika Waltari oli tuon ikäisenä ihan pakkomielle samaten.

 

[Musta Nuoli]

Meillä on itse asiassa muuten kovin samantapainen alkutaival, muistan myös että olemme taannoin vaihtaneet ajatuksiamme Vernestä. Olen syvästi surullinen, että Vernen lukeminen on jäänyt lähes kokonaan väliin nykynuorisolta.. ja lukeminen kokonaan... vain noiden sarjakuvien suhteen meillä on selvä ero, jotenkin en itse kokenut noita tarpeeksi kiinnostaviksi, etenkin päästyäni mainitsemiesi antiikin jumaltarustojen pariin.

Silti olen vaikuttunut, että ole ehtinyt tuota kaikkea jo tuolloin, en oikein tiedä millä voisi nokittaa.. Tuntematonta olen lukenut varmaan alle kymmenvuotiaana ekaa kertaa, itkin kovasti suosikkini Hietasen kuollessa.

Sori ot.

Minulle tulee nykyisinkin pala kurkkuun Hietasen kuollessa, aivan sama kuinka monta kertaa tuon olen lukenut. Sama juttu Koskelan kuollessa. Lause "Ville vaitelias oli kuollut" saa rykimään kurkkua ja miettimään, onko silmätulehdus uhkaamassa varsinkin kun nykyisin hahmottaa vielä laajemmin Koskelan suvun traagisen tarinan.

Vernen kunnianpalautus olisi paikallaan, en tiedä sitten miten sen saisi toteutettua. Huikea visionääri, joka oli aikaansa edellä ja joka kirjoitti jännittäviä tarinoita.

Karl May on toinen kirjailija, jonka voisi palauttaa arvoonsa. Tästä on vladinkin kanssa ollut juttua muun muassa Yöketjussa, Mayn lännenkirjat sekä mystisiin itämaihin sijoittuvat seikkailukirjat olivat jännittäviä ja kutkuttavia. Winnetou-intiaani on legenda. Lännenkirjoista tietysti myös Viimeinen mohikaani viehätti minua pienenä, samoin kuin muut Fenimore Cooperin tarinat.

Sarjakuvista sen verran, että toki iso osa vaikkapa Marvelin sarjakuvista on kevyttä viihdettä, niin esimerkiksi vuosien 1984-1985 Ryhmä-X -lehdet olivat ja ovat vertaansa vailla Chris Claremontin kirjoittaessa dramaattista supersaippuaoopperaa, johon vanhat sankarmyytit olivat toimineet taatusti innoittajina. Tähän päälle John Byrnen uniikki kuvitus, niin kasassa oli edelleen liki ylittämätöntä supersankaritarinaa. Vastapainoksi sitten aikansa Terikset ja Batmanit olivat aika köykäistä kamaa ja ajalta ennen DC:n mullistavaa Crisis-uudistusta, jonka jälkeen nämäkin hahmot saivat sitten arvoisiaan kertojia muun muassa Frank Milleristä.

Sen myönnän, että vuonna 1985 en vielä täysin arvostanut mustavalkoisia, satasivuisia Conan-lehtiä, mutta opin arvostamaan niitä sitten myöhemmin, erityisesti John Busceman vahvaa kädenjälkeä. Conanista ja muusta miekasta ja magiasta toki lisää omassa miekka ja magia -ketjussa.

 

[MustatKortit]

...

Karl May on toinen kirjailija, jonka voisi palauttaa arvoonsa. Tästä on vladinkin kanssa ollut juttua muun muassa Yöketjussa, Mayn lännenkirjat sekä mystisiin itämaihin sijoittuvat seikkailukirjat olivat jännittäviä ja kutkuttavia. Winnetou-intiaani on legenda. Lännenkirjoista tietysti myös Viimeinen mohikaani viehätti minua pienenä, samoin kuin muut Fenimore Cooperin tarinat...

Ah, mitä nostalgisia muistoja mieleeni tulvahtaa! Karl Mayn legendaarinen hahmo Kara Ben Nemsi ja hänen seikkailunsa, jotka taisivat huipentua lopulta romaanissa "Keltainen rosvopäällikö", samaisen päällikön kohtaamiseen. Tarinahan alkaa Arabian niemimaalta romaanissa "Aavikon halki", Nemsi kulkeutuu läpi koko arabimaailman, myös Balkanin vuoristoisiin maisemiin.

Joudun tunnustamaan, että olen lukenut Karl Mayta silloin tällöin myös aikuisiällä, aivan mahtava tuotanto. Oli sitten kyse "Inkan testamentista" tai näistä idänseikkailuista.

 

[bebeto]

Taidemuoto taidemuodon sisällä eli elokuvamusiikki on lähellä sydäntäni, musiikki-ihmisiä kun olen.John Williams on varmasti tunnetuin ja tuotteliain nykyisistä elokuvamusiikin säveltäjistä.The Imperial March, Prinsessa Leian teema, Luken teema, Darth Vaderin teema, Tappajahain teema ja lukuisat muut sävellykset ovat ihastuttaneet elokuvien ystäviä.Yksi jonka haluasin nostaa tässä yhteydessä esiin on teema elokuvasta Schindlerin lista.Tuo uskomattoman kaunis ja surumielinen melodia herkistää aina varsinkin kun ajattelee elokuvan tematiikkaa ja kaikkia kohtaloita.Linkkitämässäni pätkässä, niinkuin varsinaisella soundtrackillakin, viulua soittaa itse Itzhak Perlman.Kuunnelkaa ja nauttikaa.
http://www.youtube.com/watch?v=bNrVFkBDte8

 

[Musta Nuoli]

Karl Mayn tarinoista tekee vielä parempia se, ettei hän ollut eläessään käynyt missään näistä paikoista vaan kirjoitti tarinansa puhtaasti taustamateriaalin, karttojen ja lukemiensa tutkimusmatkaraporttien ja matkakertomuksien perusteella. Aika vekkuli tuo May muutenkin, nuoruudessaan vankilassakin istunut ketju, jolle totuuden värittäminen ja mielikuvitus olivat tuttua. Sitä hän sitten hyödynsikin mainiosti kirjailijan urallaan. May on myynyt Saksassa kuin häkä, ja jopa itsensä Aatu oli hänen kirjojensa ystävä.

Inkan testamentti on kova klassikko. Idänseikkailut luin pariin kertaan nuorempana, mutta nykyään niitä ei oikein saa mistään.

Koska leffaketjussa ollaan, niin tässä linkki May-filmatisointeihin. Pääosin kovin vanhoja, joten olisi aika pistää toimeksi ja tehdä uusi filmatisointien sarja. Leffoja tai vaikkapa näyttävä minisarja Kara Ben Nemsin seikkailuista.
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_May_film_adaptations

Vanhoista kirjailijoista mainittakoon vielä se ilmeisin eli Edgar Rice Burroughs, jonka Tarzan-kirjat luin suurella ilolla kaikki, mutta jonka suurimpana saavutuksena pidän silti Mars-kirjoja. Marsin prinsessa, Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias ovat edelleen kova kolmikko, nämä luin pari vuotta sitten uudestaan ja itse asiassa omistankin näistä suuren osan. John Carter päätyi samannimiseen elokuvaansa vasta 100 vuotta sen jälkeen kun hän oli seikkaillut kirjassa. Elokuvassa oli puutteensa, mutta minusta se on vähän syyttä suotta parjattu. Kahden tähden leffa, kyllä, mutta Marsin maisemat ja Burroughsin visiot ovat sellaisia, ettei niitä silti niin vain tukahduteta.

Mielenkiintoinen oli myös Burroughsin Pellucidar-sarja, jossa seikkailtiin maan ontossa uumenissa, ja tässä oli samaa henkeä kuin Vernenkin klassikkotarinassa. Sääli vain, että maan pinnan alla on oikeasti ensin kosolti kiveä ja sitten pirun kuumaa - jotenkin sitä toivoisi, että jostain löytyisi kuitenkin joku maanalainen taskumaailma.

 

[ms.qvist]

Vanhoista kirjailijoista mainittakoon vielä se ilmeisin eli Edgar Rice Burroughs, jonka Tarzan-kirjat luin suurella ilolla kaikki, mutta jonka suurimpana saavutuksena pidän silti Mars-kirjoja. Marsin prinsessa, Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias ovat edelleen kova kolmikko, nämä luin pari vuotta sitten uudestaan ja itse asiassa omistankin näistä suuren osan. John Carter päätyi samannimiseen elokuvaansa vasta 100 vuotta sen jälkeen kun hän oli seikkaillut kirjassa. Elokuvassa oli puutteensa, mutta minusta se on vähän syyttä suotta parjattu. Kahden tähden leffa, kyllä, mutta Marsin maisemat ja Burroughsin visiot ovat sellaisia, ettei niitä silti niin vain tukahduteta.

Lukemaan opittuani luin suurella mielenkiinnolla ensin kaikki vaarini Tarzanit, joita ei montaa ollut - mutta jotka nyt yli puolen vuosisataa vanhoina koristavat hyllyjäni, ja sen jälkeen suuntasin kulkuni lähikirjastoon ja sieltä sitten maakuntakirjastoon kunnes lopulta olin lukenut kaikki kaupungin Tarzanit eli olettaen kaikki tuolloin suomennetut Tarzanit.

Tarzaneiden jälkeen käteni löysivät E. R. Burroughsin teoksista juuri mainitsemasi Mars-kirjat ja nekin luin kaikki kannesta kanteen vähintäänkin kerran, osan kahdesti tai useammankin kerran. Olen myös aikanaan hamunnut niitä divareista ja antikvariaateista, jokunen uupuu edelleen kokoelmistani. Tässä loppukesästä setäni tavatessa tuli puhetta Burroughsin tuotannosta ja sen jälkeen olen muutaman kerran tutkaillut netin tarjontaa, toistaiseksi minulta uupuvia Mars-kirjoja ei ole ollut kohtuuhintaan myynnissä - yksi taisi olla yli 30 euron hintaan. Jätin ostamatta.

Vaikka pidin Tarzaneista paljon, on minun kuitenkin oltava itselleni ja muille sen verran rehellinen ja tunnustettava, että minuunkin voimakkaimmin silloin ala-asteikäisenä iskivät juuri Mars-kirjat. Niiden maailma oli paljon mielikuvituksekkaampi ja kovin usein iltaisin taivaalle katsellessani haaveilin Marsin sankareiden urotöistä ja toivoin itsekin yltäväni samoihin saavutuksiin - no enpä ole yltänyt, suurin saavutukseni liene vajaan 20 000 viestin kirjoittaminen kiekkopalstalle. Surkeaa etten sanoisi!

vlad.