Ostaessani Guillermo del Toron Pacific Rim otin tietoisen riskin, koska pääsääntöisesti en kyseisen lajityypin filmeistä pidä - edellisin katsomani oli Roland Emmerichin surkea Godzilla vuodelta 1998 - mutta ajattelin ja toivoin, että kenties del Toron filmi kykenee ajamaan tarpeensa ja täyttämään haluni nähdä toimintaa maustettuna taistelulla jättimäisiä hirviöitä vastaan, mutta ollakseni rehellinen - ja mitäpä sitä totuutta kiertelemään - Pacific Rim oli loppujen lopuksi melkoisen yksiulotteinen ja yksinkertainen tarina elokuvana, johon minä en kiintynyt millään muotoa enkä usko, että tulen sitä enää koskaan uudelleen katsomaan.
Minun on vaikea löytää mitään hyvää Pacific Rimistä, sen tarina oli loppujen lopuksi todella ohut ja mitäänsanomaton - vaikka taisteltiinkin ihmiskunnan kohtalon puolesta, tärkeimpiin henkilöhahmoihin oli tavattoman vaika - mahdoton - kiintyä millään muotoa. Heidän elämänsä ja kohtalonsa elokuvassa ja ennen sitä oli totaalisen merkityksetöntä, oli aivan sama mitä heille tapahtui - jäivätkö eloon vai kuolivatko taistelussa pilvenpiirtäjän kokoisia kaijuja vastaan. Tunsin jopa lievää pettymystä lopussa havaitessani, että kaikista vaihtoehdoista päädyttiin helpoimpaan ja sankarillisimpaan eli kahden Jaeger-robotin/koneen ohjaajan pelastumiseen varmalta tuholta, vaikka toki samassa loppuhuipeuntumassa menetettiinkin kaksi urheaa soturia. Mutta silti, ratkaisu oli minusta todella helppo ja sankarillinen - lopahdutti lopullisenkin draamankaaren (sen olemattomaakin olemattomamman) kyseisessä elokuvassa.
Minä vaadin kuitenkin sitä, että elokuvissa on toimiva draama - mitä minusta Pacific Rimissä ei ollut, koska sitä ei onnistuttu luomaan henkilöhahmojen kautta - niinpä ihmiskunnan kohtalo oli evvk minulle kyseisessä elokuvassa! Elokuva oli kovin yksiulotteinen ja se eli ja kuoli taistelussa kaijuja vastaan, ja mahtavuudestaan huolimatta nämä taistelut eivät kohonneet eeppisiin mittoihin ja miksi? Siksi, koska katsojana minulle oli aivan sama mitä niille Jaeger-robottien/koneiden ohjaajille kävi ja kun heidän kohtalonsa ei herättänyt mitään tunteita, latistuivat nämä mahtipontiset taistelut surkeaksi mätkinnäksi. Hyvää oli kuitenkin se, että nämä massiiviset kaijut olivat erilaisia, ulkoisesti yksilöllisiä ja riittävän massiivisia nostattaakseen edes hiukan kiinnostusta ja unteliaisuutta, mutta se ei todellakaan pitkälle kantanut.
Näyttelijäkaartista minulla ei ole käytännössä mitään sanomista, aivan sama vaikka näyttelijöiden tilalla olisi hillunut joukko totaalisia mitättömyyksiä, tulos olisi ollut aivan sama - tunneside aivan sama. Kun ei mitään toimivaa draamaa näennäisen väkisin rakennetun draaman sijaan ei saatu aikaan, aivan sama vaikka elokuvassa olisi ollut yksi näyttelijä, joka olisi vetänyt kaikki roolit - tai kaksi. Ainoan plussan annan - ja ansiosta - Ron Perlmanille Hannibal Chauna. Hän oli käytännössä ainoita jotka saivat puhallettua rooliinsa hiukan enemmän persoonaa ja onnistuivat herättämään roolin eloon, ja tätä myöten häneen ehti samaistua ja hän muuttui kiintoistaksi hahmoksi hahmon lyhyestä olemassa olosta huolimatta. Ja kenties taustalla on osaltaa syynä se, että Hannibal Chau liikkui siellä lain rajamailla, toisinaan ylittäenkin sen, joten tältä pohjalta hahmoon oli helpompi rakentaa toimivaa särmää.
Guillermo del Toron Pacific Rim saa ainakin aikaan sen, että menee melkoinen tovi kunnes seuraavan kerran asettaudun katsomaan hirviöelokuvaa - ajattelin tämän vuoden puolella antaa mahdollisuuden uudelle Godzillalle, mutta Pacific Rimin katsottuani taidan pistää jarrut päälle ja lykätä Godzillan katsomisen hamaan tulevaan, tai sitten seuraava Godzilla saa olla aito ja alkuperäinen japanilainen Gojira (Godzilla) vuodelta 1954 - kunhan sen jostain saan kokoelmiini.
vlad.
