Jatkoajan leffakerho

  • 2 408 059
  • 12 325

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Meinaakos kukaan muu HIFF:n eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden näytöksiä mennä väijymään? Ennen en ole käynyt, mutta tänä vuonna ajattelin muutamaksi päiväksi Helsinkiin matkustaa ja käydä jokusen leffan katsomassa. Mm. The Tribe, Frank ja Enemy vaikuttavat mielenkiintoisilta pätkiltä.

Huomennahan nuo liput tulevat myyntiin.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Juan Carlos Medinan Insensiblesissä (Tunnottomat) oli ollut potentiaalia hyvinkin voimakkaaksi ja koskettavaksi psykologiseksi kauhutrilleriksi, jossa menneisyyden ja nykyisyyden tarinat lopulta kohtaavat karunkoskettavalla tavalla, mutta minusta Medina ei saanut elokuvassaan irti sitä mihin elokuvassa olisi ollut mahdollista päästä.

Pojalle tuntemattomaksi jääneen isän tarina Espanjan sisällissodan ajoilta keriytyen nykyaikaan ja heidän hetken kohtaaminen - ensimmäistä ja viimeistä kertaa - sitten syntymän - olisi olisi ollut puettavissa huomattavasti voimakkaamman japsykologisesti vahvemman tarinan muotoon. Vaikka isän - Berkanon - tarina oli koskettava ja hän kuului "tunnottomiin" - lapsiin, jotka eivät tunteneet kipua ja jotka sen tähden eristettiin muusta maailmasta - puuttui tarinasta kuitenkin se viimeinen silaus. Oli ymmärrettävää miksi hän toimi kuten toimi, miksi hänestä tuli julma ja sadistinen kiduttaja, joka toimi "rippi-isän" käskystä ja ohjauksesta, mutta silti hän jäi hahmona hiukan etäiseksi ja kalvakaksi ja näin voimakasta tunnesidettä ei muodostunut. Hän koskettava tarinansa oli lopulta liki yhtä tyhjän kanssa.

Elokuvan olisi pelastanut, mikäli Berkanon poika - poika, joka vasta lopussa näki isänsä ensimmäistä kertaa siten, että tiedi tämän olevan isänsä - olisi ollut voimallisempi hahmo, mutta hänenkin traagisen kohtalonsa käsittely oli lopulta hiukan ontolla pohjalla. Ohjaaja ei kyennyt luoman voimakasta tunnelatausta pojan - Davidin (hiukan etäinen Àlex Brendemühl) ja hänen adoptiovanhempiensa välille - vanhempien joiden hän kuvitteli olevansa oikeita vanhempiaan vaikka juuri heidän ja oman kohtalonsa kautta hän lähti etsimään oikeita vanhempiaan - lähinnä äitiään - löytäen sitten molemmat. Ja adoptio-isänsä kautta hän koki ja näki oikean isänsä - Belkarnon - julman tarinan ja kohtalon.

Odotukset siis olivat korkeammat elokuvan suhteen ja elokuvan tarina olisi suonut mahdollisuuden rakentaa voimakkaasti jännitettään kasvattavan psykologisen tarinan, joka olisi voinut päättyä klaustrofobisella tavalla kammottavaan mutta samalla inhimilliseen loppuun. Nyt leffa jäi kaikilla tasoilla vaillinaiseksi kokonaisuudeksi.

vlad.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Töiden, opintojen ja perhearjen ristitulessa olen nollaillut päätäni Netflixistä löytyvillä ja vielä katsastamattomilla leffoilla. Taken 2, Millerit ja Gravity tuli katsottua. Takenin jatkolta en erityisiä odottanut sen lisäksi että Neeson tappaa kaikki, ja sitä sai mitä tilasi. Millerit yllätti positiivisesti, vaikka hyvää olin siitä kuullut ennakkoon. Sopivan sopimaton ja riittävän tahditon, muttei kuitenkaan pelkkää alapäätykitystä, vaan ihan hilpeän kekseliästä dialogiakin oli mukana. Meikäläiseen näköjään iskee nämä epäsovinnaiset perhekuvaukset, kun aiemmin täällä muistaakseni jo kehuin Mafiaperhettä.

Gravity oli sitten erilainen mutta oikein hyvä sekin. Kännyllä jääköön pidemmät analyysit kirjoittamatta, mutta tykkäsin leffasta, vaikken aina tämäntyyppisiä katastrofileffoja jaksakaan. Lievästi eri kammoja potevana kyllä pystyin samaistumaan lopun ratkaisuun.
 

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Taken-sarjalle on tulossa myös kolmas osa, Taken 3: Taken From Behind. Tai no, ehkei siinä ole tuota loppukaneettia mukana, mutta kolmososa kuitenkin. Juoni ei kuulemma tällä kertaa sisällä Liam Neesonin roolihahmon tyttären, vaimon, koiran tai kumminkaiman kaappausta, näin ainakin kerrottiin taannoin Empire-lehdessä.

Taken 2 oli minusta huomattavan heikko verrattuna alkuperäiseen elokuvaan. Ohjaajan tyyli oli selvästi jäykempi ja tylsempi: siinä missä eka Taken meni kuin virtaviivainen juna eteenpäin ja kameratyö oli intensiivistä, niin kakkosessa mentiin peruskliseiden mukaisesti. Juoni olisi itsessään vielä voinut toimia, ajatus siitä, että tapetuilla nimettömillä konnillakin on oikeasti perheet on sinänsä hyvä, mutta mahdollisuudet hukattiin kaavamaiseen rymistelyyn, joka oli lisäksi vielä selvästi verettömämpi ja siistitympi. Ensimmäisessä Takenissa väkivalta oli paljon rujompaa ja sopi tyyliin.

Siinä missä antaisin ensimmäiselle Takenille neljä tähteä sujuvan toimivana eurotoimintatrillerinä, niin Taken kakkosessa tähtien määrän saa puolittaa. Ei liian huono ja paikoin toimiva, mutta kokonaisuutena nopeasti unohtuva. Taken kolmoselta en kauheasti odota, katsottua se varmaan silti tulee. Sitten odotan, jos sen nimi olisi oikeastikin Taken From Behind.

Millerit oli minustakin hyvä, sopiva lämminhenkisyys yhdistettynä hurttiin huumoriin toimi onnistuneesti. Elokuva teki monesta aiheesta pilkkaa, mutta ei kuitenkaan kohdistanut pilkkaa mihinkään tiettyyn ihmistyyppiin ilkeästi särähtävällä tavalla.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Toista Takenia en ole nähnyt, mutta siinä ensimmäisessä osassa on aika tylyä meininkiä. Päähenkilön moraali on vähintäänkin kyseenalainen ja muutenkin aika kontrollifriikki tapaus. Ihmisenä aika epämiellyttävä heppu tuo Liam Neesonin esittämä Bryan Mills. Ei kyllä haluaisi joutua ongelmiin tuon hepun kanssa. James Bond vaikuttaa ihan pyhäkoulupojalta tuon häiskän rinnalla.

Varsin toimiva elokuva, jos hyväksyy tietyt älyttömyydet ja onhan tuossa nyt väistämättä ollut kieli vähän poskella ja hienoista mustaa huumoriakin on seassa.
 

Kulttimörkö

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP ja maajoukkueet
Mjoo, Taken. En ole kakkosta nähnyt, mutta ensimmäisessä nauroin katketakseni lähes alusta loppuun. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta tahatonta huumoria tuosta löytyy koska toimintakohtaukset ovat kaikki vedetty överisti yli.
 

godspeed

Jäsen
Mjoo, Taken. En ole kakkosta nähnyt, mutta ensimmäisessä nauroin katketakseni lähes alusta loppuun. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta tahatonta huumoria tuosta löytyy koska toimintakohtaukset ovat kaikki vedetty överisti yli.

Hyvin perinteistähän toimintakuvastoa tuo sisältää. Voisi jopa sanoa, että varsin maltillista jos miettii monia 80- ja 90-lukujen elokuvia. En sitten tiedä mitä fiktio sinulle tarkoittaa, mutta kovinkaan monelle se ei edusta ainakaan realismia sen kylmimmässä merkityksessä.
 

MustatKortit

Jäsen
Suosikkijoukkue
Joel Pohjanpalo ja Aleksi Mustonen
Mjoo, Taken. En ole kakkosta nähnyt, mutta ensimmäisessä nauroin katketakseni lähes alusta loppuun. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta tahatonta huumoria tuosta löytyy koska toimintakohtaukset ovat kaikki vedetty överisti yli.

Mä taas pidän Taken-leffan väkivaltaa realistisempana, kuin valtaosaa näistä perus action-pätkistä. Sama juttu Bourne-trilogian kanssa, noihin taisteluihin oli oikeasti panostettu, eikä se ollut sellaista arska&sylttymäistä boom, naks, spläts-meininkiä.

Taken kakkonen ei ollut lähellekään yhtä hyvä, kuten Musta Nuoli tuossa aiemmin kirjoitti, niin alkuperäinen leffa sen sijaan piti hyvin otteessaan.
 

Kulttimörkö

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP ja maajoukkueet
Hyvin perinteistähän toimintakuvastoa tuo sisältää. Voisi jopa sanoa, että varsin maltillista jos miettii monia 80- ja 90-lukujen elokuvia. En sitten tiedä mitä fiktio sinulle tarkoittaa, mutta kovinkaan monelle se ei edusta ainakaan realismia sen kylmimmässä merkityksessä.
Toimintaelokuvia olen paljon katsonut. Joissakin näkyy selkeästi että ovat vetäneet tarkoituksella överiksi mutta Takenissa se tuntui tahattomalta. Siksi se varmaan niin hauskaa olikin. Samassa seurueessa naurettiin samoille kohtauksille jotta en varmaan ainoa ole joka pitää tuota elokuvaa hassuna. Ennalta-arvattavuus kai lisäsi huumoria sillä monet kohtauksista arvattiin ja kun sitten niin tapahtui, niin totta kai naurettiin.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Italialaisen Gabriele Salvatoresin Siberian Education (Educazione siberiana) on kuvaus kasvusta, yhteisöstä, ystävyydestä ja sen hajoamisesta, saavuttamattomasta rakkaudesta ja kostosta.

Yhteisö koostuu Neuvostoliiton ajoilta Siperiasta (ilmeisesti) Moldovaan ja siellä Transnistriaan siirretyistä "siperialaisista", joilla oli oma käsityksensä kunniasta ja arvoista ja jotka pitivät niiden noudattamista tärkeinä. Tässä osassa suuressa roolissa elokuvassa oli isoisä Kuzyaa näytellyt John Malkovich sekä tatuointimestaria näytellyt ruotsalaislähtöinen Peter Stormare - jolta minusta yllättävän hyvä ja samalla viipyilevä rooli elokuvassa. Hänen olemuksesta huokui tiettyä henkeä ja oman arvon tuntoa - mestari alallaan, joskin kylmänviileä ja tunteeton tarvittaessa. Yhtälailla isoisä Kuzyaa näytellyt Malkovich onnistui roolissaan kohtalaisen hyvin. Monin paikoin hän osasi pukea hyvin sanojen ja näyttelemisen muotoon siperialaisuuden ja tietyn alkuperäisen mystiikan - mutta, ollakseni rehellinen, kaikessa tämän mystiikan tavoittelu ei mielestäni onnistunut ja ohjaajalle tuli muutamia tyhjiä hetkiä elokuvaan sen myötä.

Kasvun, kivun ja ystävyyden keskiössä oli nelikko Kolyma, Gagarin ja Mel sekä Vitalic - ja myöhemmin kuvioon astui oikealla tavalla lapsenmielinen ja omassa maailmassaan elänyt luonteeltaan kehittymätön Xenya (jota näytteli Eleanor Tomlison). Ikävä kyllä nelikon Kolyma, Gagarin, Mel ja Vitalic näyttelijät eivät aivan parhaalla mahdollisella tavalla onnistuneet roolissaan. Minusta olisi ollut mahdollista saada voimaa ja tunnetta rooleihin enemmän, mutta johtuiko sitten näyttelijöiden kokemattomuudesta vai ohjaajan puutteista, mutta parhaimpaan intohimoon, kipuun ja lopulta kostoon elokuvassa ei ylletty. Vaikka sinänsä Kolyman saama kosto oli kuvattu inhimillisellä tavalla ja sen lopullisuus - kumpikin tiesi mitä tuleman piti - oli hyvää elokuvassa. Mutta mitä tapahtui ennen sitä, se oli ajoittain hapuilevaa. Sen sijaan Eleanor Tomlison oli oivallinen roolissaan - vilpitön, lapsenmielinen ja kehittymätön "Jumalan ihme".

Ja kun kuvataan siperialaista yhteisöä - venäläisiä - joskin asumassa joen varrella suuren valtakunnan luoteisosassa - on hiukan koomista, että kielenä on sitten murtaen puhuttu englanti. Elokuvan uskottavuus olisi ollut olennaisesti suurempi, mikäli kieli olisi ollut venäjä - se olisi tuonut lisää (kaivattua) syvyyttä elokuvaan.

vlad.
 

Girardi #5

Jäsen
Suosikkijoukkue
NY Rangers ja Kalapa
Viikonlopun satoa:

- Atlantin valli murtuu (WWII legenda -62 vuodelta, mukana mm. John wayne, Robert Ryan, Sean Connery, Henry Fonda..)
- Urban Explorer (kauhua Berliinin viemäreissä ja hylätyissä tunneleissa, mutta täyttä kuraa)
- Mä oon mitä oon (Somos lo que hay, eli Meksikolainen näkemys kannibaaliperheestä)
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Epätasaisten esitysten ketju saa jatkoa japanilaisen Kurando Mitsutaken Gun womanin myötä. On tavallaan hämmästyttävää kuinka Mitsutaken onnistui luoda tähän pienimuotoiseen elokuvaan (kestoa reilut 80 min) loppujen lopuksi yllättävänkin epätasainen ja paikoin jopa intensiivitön tunnelma. Elokuvaa ei siis kokonaisuudessa voi millään muotoa ryhtyä kehumaan, mutta tästä huolimatta siinä oli puolensa ja hetkittäin - etenkin loppupuolella, siihen oli saatu puettua oikealla tapaa ryyditettyä toimintaa johon yhdistyi intensiivinen henkilöhahmojen välisen kemian rakentaminen - mutta tämä oli lopulta se ainoa selkeällä tapaa onnistunut osa elokuvaa. Muuten tarina oli perin simppeli ja perinteinen kostotarina, jossa tosin koston väline on nainen josta koulutetaan tappaja. Ja kosto sikäli on kiehtovalla tavalla rakennettu ja ympäristö seksuaalisviritteinen ja tunkeutuen samalla ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle "Huoneen" myötä. Nekrofilialla ja kannibalismillakin on roolinsa tässä elokuvassa tuottamassa niitä puistattavia tuntemuksia.

Jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään mukavan intensiivinen ja sopivan verinen loppu - jotain hyvää leffassa eli verta on riittävästi, mutta ah! kuinka julmalla tapaa tuotettuna - elokuvan tavallaan kiehtovin hahmo on vastenmielinen ja kaikella tapaa sekopäänoloinen Hamazakin poika (näyttelijänä outo ja friikkimäinen Noriaki Kamata) ja hänen tempauksensa tuovat pilkahduksia tavanomaisuuden keskelle. Ja loppuunkin hänen rooliinsa on saatu ujutettua miellyttävää draamaa, mutta - vittu - siellä oli se "neljästoista" odottamassa... Hengestäpä pääsit senkin paska!

Elokuvan parantamiseen olisi ollut kaksi tietä - joko lyhentää entisestään tai sitten tehdä siitä kokonaisvaltaisesti kunnianhimoisempi ja tuoda siihen lisää syvyyttä ja rakentaa henkilöhahmoista moniulotteisempia ja särmikkäämpiä - no särmää osassa oli nyt, mutta kokonaiskuva oli hiukan pinnallinen ja ponneton - ja näin tuoda voimakkaan draaman kaaren kautta elokuvaan lisää potkua. En sitten tiedä olisiko ohjaajasta ollut moiseen, tarinassa olisi kyllä ollut ulottuvuuksia rakentaa siitä monisäikeinen ja julma kostotarina - Takeshi Kitanon tyyliin tai sitten Tarantinon tyyliin.

vlad.
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
Katsoin viime yönä kaikista tarjolla ja tallennettuna olleista elokuvista Farrellyn veljesten sekoilun Movie 43.

Johan oli. Oli itseasiassa aika hillitön. Sekoilua jos mitä, mutta kyllä minä tuolle alapäähuumorille nauroin minkä hiljaa pimeässä pystyin, muita herättämättä.
Elokuva kertoo lyhytelokuvien teosta, eli samaan on tungettu kaikkia väkivaltaa ja seksiä sisältäviä pikkupätkiä. Täynnä jenkkiläisiä tusina- ja tähtinäyttelijöitä. Saanut Rotten Tomatoesissa 4/100 % arvostelijoilta. Eihän tuollainen voi olla täysin huono!

Erityisesti iBabe, Stephen Merchantin ja Halle Berryn sokkotreffikohtaus ja koripallokohtaus olivat hillittömiä. Myös Robinin ja Batmanin seikkailut olivat mukavan kökköjä.

https://www.youtube.com/watch?v=SKXoAzzZ_Pc

Vähän sovinnaisuutta, paljon naurettavaa.
 

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Kyllä tuo Movie 43 oli huono. Pari yksittäistä sketsiä huvitti hetken, mutta epäyhtenäinen sikermä sketsejä surkean kehystarinan myötä jätti kylmäksi. Tämän tason tähdistä olisi pitänyt komediamielessä puristaa enemmän irti kuin vain antaa heidän patsastella keskenään. 13 eri sketsistä lähinnä vain Leprechaun-elokuvia parodioiva menninkäisen kulta-aarrevitsi huvitti vähän enemmän, samoin kuin Emma Stonen ja Kieran Culkinin tähdittämä inhorealistinen kaupan kassa -romantiikka. Pari hyvää sketsiä ja toistakymmentä latteaa tai jopa tylsää on saldona kuitenkin varsin huono.

Elokuva ei muuten ollut Farrellyn veljesten ohjaus, ohjaajia oli iso määrä. Peter Farrelly oli tosin yksi elokuvan tuottajista ja ohjasi yhden sketsipätkän.

Mitä Farrellyn veljeksiin ylipäätään tulee, niin veljesten komediallinen alamäki on ollut huolestuttavan jyrkkä, saa nähdä kykenevätkö veljekset pelastamaan tilannetta tulevalla Nuija ja Tosinuija -elokuvan jatko-osalla, vai onko kyseessä pyhäinhäväistys yhtä maailman parasta komediaklassikkoa kohtaan?

Farrellyn veljesten ura on itse asiassa erittäin yliarvostettu. He aloittivat Nuijalla ja Tosinuijalla 1994, tekivät yhden leffan välillä ja sitten tuli vuoden 1998 hitti Sekaisin Marista, joka oli aidosti hauska ja toimiva. Sen jälkeen koko loppu-ura on ollut yhtä suurta alamäkeä, välillä isommassa notkossa ja välillä pienemmässä. Mutta mitään kestävää ei ole tullut 16 vuoteen.
 

Girardi #5

Jäsen
Suosikkijoukkue
NY Rangers ja Kalapa
Vaimo teki löydön kirjastosta kun toi kotia leffaksi Captain Phillips (v.2013) joka perustuu siis oikeisiin tapahtumiin vuonna 2009 kun MV Maersk Alabama -rahtilaivan kimppuun käy Somalian merirosvot. Tom Hanks vetää kapun roolin tosi uskottavasti ja on leffan parasta antia. Huomasin vasta DVD-kiekon ekstrat-osiossa että Tomppahan on ihan Richard Phillipsin näköinen ja oli opetellut saman puheaksentin. Ekstrat-osiossa on myös oikeaa kuvaa uutisista, laivasta jne. Hyvä leffa, arvosana 8.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Derek Leen ja Clif Prowsen Afflicted oli - hmmm - olennaisesti parempi elokuva mitä odotinkaan ja se oli mielenkiintoinen näkemys sivuten vanhaa ikiaikaista legendaa (ja nyt käytän poikkeusellisesti spoiler-tagia):

Afflictedin tarina - kertomus - oli minusta positiivisella tapaa mielenkiintoinen näkemys modernista vampyyritarinasta ja siitä kuinka ihminen tartunnan (harmittomasti) saatuaan alkaa hiljalleen muuttua vampyyriksi ja kuinka tämä muutosprosessi vaikuttaa ihmisen mieleen ja kahden kumppanuksen yhteisen haaveen totuetumiseen. Afflictedissa liikuttiin epäuskon ja epäilyksen ja erilaisten kokeiluiden kautta lopulta siihen todellisuuteen johon Derek oli joutunut - ettei hän enää ollut tavallinen ihminen vaan saanut tartunnan (Audreyltä - Baya Rezah roolissaan) ja sen myötä alkoi hidas mutta vääjäämätön muuttuminen vampyyriksi.

Taistelu tätä todellisuutta vastaan oli turhaa ja lopulta oli ymmärrettävä - kovimman kautta - se mitä elämä tämän jälkeen on ja mihin on sopeuduttava. Toisaalta vaikka oli tapettava pysyäkseen hengissä, omilla valinnoillaan oli mahdollista päättää kenet tappaa - asia jonka Audrey konkreettisesti nuijien takoi Derekin päähän.

Ja mitä tulee Clif'iin - osansa on hänelläkin tarinan loppupuolella

Afflicted ei nyt kuitenkaan mikään täydellinen elokuva ollut mutta genressään piristävä poikkeus ja tuulahdus jossa oli hiukan omaperäisempiäkin filosofispsykologisia teemoja matkassa. Ihminen joutui muuttuessaan painimaan sen tuoman todellisuuden kanssa ja tekemään konkreettisia - pelottaviakin - arvovalintoja.

Elokuva oli myös omanlaisensa yhdistelmä brutaalia väkivaltaa ja toisaalta sen iskostamista katsojan mieleen siten ettei läheskään kaikkea näytetty, sen sijaan katsoja pakotettiin tuntemaan tapahtumat ja äänin sekä tapahtumaa kuvaavien kameroiden (käsivarakamerat) myötä saatiin aikaan konkreettinen tuntu tilanteen kaaottisuudesta.

Elokuvan kuvaaminen käsivaralta suurimmalta osin oli toisaalta elokuvan vahvuus, mutta toisaalta paikoin tule tunne, että se muuttui itsetarkoitukseksi - kaikkiaan tässä elokuvassa käsivaralta kuvaaminen palveli kuitenkin tarkoitustaan enkä kokonaisuus huomioiden kokenus sitä ongelmallisena tai aistinautintoa vaikeuttavana toimintana.

Kiehtova näkemys legendasta sovitettuna moderniin aikaan... (eikä legendan taustoja edes lähdetty avaamaan, koska ne ovat kohderyhmän tiedossa - mikä on oivallinen valinta elokuvaan).

vlad.
 

MustatKortit

Jäsen
Suosikkijoukkue
Joel Pohjanpalo ja Aleksi Mustonen
Täytyy tehdä pieni tunnustus, en ollut aiemmin nähnyt tuota elokuvaa Alcatraz - Kohtaloni (engl. Murder in the first), joka tuli telkkarista pari päivää sitten.

Erittäin hieno elokuva, vahva oikeussalidraama tositapahtumiin perustuen.

http://www.imdb.com/title/tt0113870/?ref_=nm_flmg_act_46
 

trivekku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp, IFK
Vanishing Poin 1971
http://www.bitfun.com/dvdcovers/Vanishing_Point_1971.jpg

en tiedä onko tätä leffaa käsitelty ketjussa, mutta itse näin ekan kerran 12v 80-luvulla.
Äijällä oli auto joka kulkee yli 250 km/h..
Teki aika lähtemättömän vaikutuksen.

Dodge Challerger R/T 440
Muutama vuosi sitten hommasin DVD:n. Klassinen leffa, autokaahaukset ilman cgi-tietokoneita.
Ja leffassa on syvyyttä muutakin kuin kaahausta.
 
Viimeksi muokattu:

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Vanishing Poin 1971
http://www.bitfun.com/dvdcovers/Vanishing_Point_1971.jpg

en tiedä onko tätä leffaa käsitelty ketjussa, mutta itse näin ekan kerran 12v 80-luvulla.
Äijällä oli auto joka kulkee yli 250 km/h..
Teki aika lähtemättömän vaikutuksen.

Dodge Challerger R/T 440
Muutama vuosi sitten hommasin DVD:n. Klassinen leffa, autokaahaukset ilman cgi-tietokoneita.
Ja leffassa on syvyyttä muutakin kuin kaahausta.

Onhan Vanishing Point klassikko, ja valovuosia edellä näistä nykypäivän CGI-turhakkeista, joissa ei ole juonta, syvyyttä eikä aitoutta. Vanishing Pointissa on sekä ulkoinen näyttävä taso että ennen kaikkea sisäisiä tasoja ja syvyyttä. Se peilaa erinomaisesti oman aikansa Yhdysvaltojen kulttuuria ja eri alueiden ilmapiiriä sekä samalla kuvaa yksinäisen miehen vapaudentavoittelua hinnalla millä hyvänsä. Vapaus ja valta päättää omasta kohtalostaan voi olla tärkeämpää kuin oma elämä ilman tätä vapautta. Samalla kun ns. auto kulkee, niin elokuva kiteyttää jotain olennaista "mies ja auto"-yhtälöstä, joka Yhdysvalloissa on verrattavissa western-kuvastoon ja myytteihin, jossa villi ja vapaa cowboy ratsastaa hevosellaan auringonlaskuun ja päättää omasta kohtalostaan, johti se sitten minkälaiseen loppuun tahansa.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Joon-ho Bongin Snowpiercer on yhteen ahtaaseen tilaan rakentunut kuvaus tulevaisuuden dystopiayhteiskunnasta - yhteiskunnasta, jossa aution jäisen maan poikki ihmiskunta matkustaa loputonta matkaansa ikiliikkujamoottorin kuljettamalla junalla. Juna on tämä hierarkinen yhteikunta, jossa asema junassa - käytännössä monennessako naunussa veturissa sijaitset/elät - määrittelee oman asemasti ja sen kuinka sinua kohdellaan ja kuten olettaa saattaa junan viimeisimmissä vaunuissa elävät ja asuvat ihmiset joilla ei ole sen suurempaa arvoa - paitsi lapsilla ja sen myötä aikuisilla osana koneistoa - joten heitä voi kohdella julmasti ja halveksuen. He ovat likimain arvotonta kuonaa ja tarpeellisia vain materiana.

Ei siis ole ihme, että tämä joukko aina silloin tällöin aloittaa kapinan - joka tulee tukahdutettua keinolla millä hyvänsä - niin tässäkin elokuvassa ja hyvin pitkään kapinan todellinen luonne onnistutaan varjelemaan, sen taustat kätkemään ja kun todellisuus lopulta paljastuu, on ihmiskunnan viimeisten tehtävä omat arvovalintansa ja päätettävä uskovatko omaan idealistiseen unelmaansa vai hylkäävätkö sen ja kääntävät selän todellisuudelle ja luottaako Wilfordin (Ed Harris) ynnä Gilliamin (oivallinen John Hurt - joka pääsi jälleen näyttämään kyntensä dystopiakuvauksessa) rakentamaan suunnitelmaan (vai onko Gilliamin osuus sittenkin valetta...) ja hylätä se viimeinen vaunu ja siellä elävä "ihmiskunnan kuona". Tämä kysymys tulee esille lopussa - intensiivisessä lopussa ja vasten kasvoja iskettynä, jolloin elokuvan sankari (joka ei aina ole sankarillisesti toiminut, eikä näin toiminut elokuvassakaan kaikissa kohdin) Curtis (Chris Evans) on tekevä tämän valinnan ja kuten tavallista tämäntyylisissä elokuvissa valinta on se, että sitä omaa idealismia ja ideaa ei hylätä - ei käännetä sille selkää ja päädytä itsekkääseen ratkaisuun. Ei petetä heitä joiden puolesta taisteluun on lähdetty! - Mutta olisi oikeastaan mielenkiintoista jos toisinaan - useammin - ne sankarit riisuisivat viittansa ja pettäisivät ihmiskunnan ja tekisivät sen itsekkään ratkaisun. Tai tavalla tällaiseen ratkaisuun päädyttiin Michael Radfordin Orwellin klassikkoon perustuvassa leffassa 1984, jossa Winston Smith (loistava John Hurt) murtui kidutuksessa.

Joon-ho Bongin teoksessa myös kohtauksilla elokuvassa oli suuri painoarvo ja ne sisälsivät voimakasta symboliikkaa ja voimakkaan arvolatauksen - eräästä sellaisesta tuli mieleeni Men behind the Sun, jossa tosin käsien jäädyttäminen ja lopulta palasiksi pilkkominen oli suoritettu voimallisemmin ja epäinhimillisemmin - kohtaus oli vavahduttavampi. Tällaiseen valintaan tässä elokuvassa ei päädytty, vaikka kyllä tämänkin elokuvan käden "amputoiminen" rangaistukseksi oli vavahduttava kohtaus ja sisälsi irvokkaita elementtejä. Toisaalta hyväosaisten lasten koulunkäynnistä tuli eittämättä mieleeni Pohjois-Korea, koulu jossa palvottiin liki jumalhahmoksi kohonnutta Wilfordia - Wilfordia! Lasten ilmeikkyys oli jotain ihailtavan onnistunutta ja opettajana Alison Pill teki todella onnistuneen roolityön ja hänestä huokui se usko ja luottamus Wilfordiin ja hän antautumuksella jakoi oppia Wilfordin suuruudesta ja jumalallisuudesta kasvaville lapsille! Wilfooooord!!! Ja kokonaisuudessaan Tilda Swinton Masonina oli oivaltava ja sykähdyttävä, häntä vihasi mutta samalla häntä tavallaan sääli - hän oli valmis tekemään kaikkensa selvitäkseen hengissä, vai oliko sittenkään - oliko sekin vain osa "master plania"?

Kokonaisuudessaan Snowpiercer on oikein onnistunut tulevaisuudenkuvaus ihmiskunnan viimeisten elämisestä hierarkisessa järjestelmässä - junassa - jossa asema määräytyy sen mukaan missä vaunussa elät - mihin synnyt. Mutta kenties pienellä hienosäädöllä elokuvasta olisi saanut rakennettua erinomaisen ja vieläkin väkevämmän yhteiskuntakuvauksen.

vlad.
 

Apassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
A Million Ways to Die in the West keskittyy lähinnä kakka- ja pissahuumoriin. IMDB:n 6,2 on aivan liikaa. Itse katsoin lähinnä varsin nimekkään näyttelijäkaartin ja IMDB-arvosanan perusteella, joka komedialle on varsin hyvä. Elokuvalla on muutama huvittava hetkensä, mutta jopa aivot narikkaan tyyppiseksi harmittomaksi viihteeksi oli sellainen, että loppuun katsominen oli harkinnan alla muutamaan otteeseen.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Ostaessani Guillermo del Toron Pacific Rim otin tietoisen riskin, koska pääsääntöisesti en kyseisen lajityypin filmeistä pidä - edellisin katsomani oli Roland Emmerichin surkea Godzilla vuodelta 1998 - mutta ajattelin ja toivoin, että kenties del Toron filmi kykenee ajamaan tarpeensa ja täyttämään haluni nähdä toimintaa maustettuna taistelulla jättimäisiä hirviöitä vastaan, mutta ollakseni rehellinen - ja mitäpä sitä totuutta kiertelemään - Pacific Rim oli loppujen lopuksi melkoisen yksiulotteinen ja yksinkertainen tarina elokuvana, johon minä en kiintynyt millään muotoa enkä usko, että tulen sitä enää koskaan uudelleen katsomaan.

Minun on vaikea löytää mitään hyvää Pacific Rimistä, sen tarina oli loppujen lopuksi todella ohut ja mitäänsanomaton - vaikka taisteltiinkin ihmiskunnan kohtalon puolesta, tärkeimpiin henkilöhahmoihin oli tavattoman vaika - mahdoton - kiintyä millään muotoa. Heidän elämänsä ja kohtalonsa elokuvassa ja ennen sitä oli totaalisen merkityksetöntä, oli aivan sama mitä heille tapahtui - jäivätkö eloon vai kuolivatko taistelussa pilvenpiirtäjän kokoisia kaijuja vastaan. Tunsin jopa lievää pettymystä lopussa havaitessani, että kaikista vaihtoehdoista päädyttiin helpoimpaan ja sankarillisimpaan eli kahden Jaeger-robotin/koneen ohjaajan pelastumiseen varmalta tuholta, vaikka toki samassa loppuhuipeuntumassa menetettiinkin kaksi urheaa soturia. Mutta silti, ratkaisu oli minusta todella helppo ja sankarillinen - lopahdutti lopullisenkin draamankaaren (sen olemattomaakin olemattomamman) kyseisessä elokuvassa.

Minä vaadin kuitenkin sitä, että elokuvissa on toimiva draama - mitä minusta Pacific Rimissä ei ollut, koska sitä ei onnistuttu luomaan henkilöhahmojen kautta - niinpä ihmiskunnan kohtalo oli evvk minulle kyseisessä elokuvassa! Elokuva oli kovin yksiulotteinen ja se eli ja kuoli taistelussa kaijuja vastaan, ja mahtavuudestaan huolimatta nämä taistelut eivät kohonneet eeppisiin mittoihin ja miksi? Siksi, koska katsojana minulle oli aivan sama mitä niille Jaeger-robottien/koneiden ohjaajille kävi ja kun heidän kohtalonsa ei herättänyt mitään tunteita, latistuivat nämä mahtipontiset taistelut surkeaksi mätkinnäksi. Hyvää oli kuitenkin se, että nämä massiiviset kaijut olivat erilaisia, ulkoisesti yksilöllisiä ja riittävän massiivisia nostattaakseen edes hiukan kiinnostusta ja unteliaisuutta, mutta se ei todellakaan pitkälle kantanut.

Näyttelijäkaartista minulla ei ole käytännössä mitään sanomista, aivan sama vaikka näyttelijöiden tilalla olisi hillunut joukko totaalisia mitättömyyksiä, tulos olisi ollut aivan sama - tunneside aivan sama. Kun ei mitään toimivaa draamaa näennäisen väkisin rakennetun draaman sijaan ei saatu aikaan, aivan sama vaikka elokuvassa olisi ollut yksi näyttelijä, joka olisi vetänyt kaikki roolit - tai kaksi. Ainoan plussan annan - ja ansiosta - Ron Perlmanille Hannibal Chauna. Hän oli käytännössä ainoita jotka saivat puhallettua rooliinsa hiukan enemmän persoonaa ja onnistuivat herättämään roolin eloon, ja tätä myöten häneen ehti samaistua ja hän muuttui kiintoistaksi hahmoksi hahmon lyhyestä olemassa olosta huolimatta. Ja kenties taustalla on osaltaa syynä se, että Hannibal Chau liikkui siellä lain rajamailla, toisinaan ylittäenkin sen, joten tältä pohjalta hahmoon oli helpompi rakentaa toimivaa särmää.

Guillermo del Toron Pacific Rim saa ainakin aikaan sen, että menee melkoinen tovi kunnes seuraavan kerran asettaudun katsomaan hirviöelokuvaa - ajattelin tämän vuoden puolella antaa mahdollisuuden uudelle Godzillalle, mutta Pacific Rimin katsottuani taidan pistää jarrut päälle ja lykätä Godzillan katsomisen hamaan tulevaan, tai sitten seuraava Godzilla saa olla aito ja alkuperäinen japanilainen Gojira (Godzilla) vuodelta 1954 - kunhan sen jostain saan kokoelmiini.

vlad.
 

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Olen vältellyt Pacific Rimiä oikeastaan juuri niistä syistä, mitä vladin katselukokemus osoitti toteen. Olen del Toron elokuvien ystävä sinänsä, mutta jättihirviöt vastaan jättirobotit -tyyppiset aiheet eivät kiinnosta juuri ollenkaan, ja pelkkä ylipitkä rymistely saa pitää sisällään jotain ennestään tuttua jotta sellaista jaksaa katsoa. Esimerkiksi Transformers-elokuvat ovat myös ylipitkiä rymistelyjä ja suurelta osin aika huonoja, mutta ne ovat sentään lapsuudesta tuttuja hahmoja joilla on jonkinlainen persoonallisuus. Karjuvat monsterit ja random-tyyppien ohjastamat droidit eivät innosta.

Taidan lykätä Pacific Rimin katselua entisestään tämän "suosituksen" perusteella. Vastavuoroisesti kehotan välttämään uutta Godzilla-elokuvaa, joka oli tympeän totinen ja ylipitkä efektirymistely, jota oli jo elokuvateatterissa tylsä seurata vaikka juuri siellä sen olisi pitänyt olla omimmillaan isolta kankaalta katsottuna ja äänien vyöryessä. Kotioloissa tuo lienee vieläkin puuduttavampaa seurattavaa. Ennemmin tosiaan originaali-Godzilla.
 

godspeed

Jäsen
Pacific Rim on mielestäni paras ns. iso hirviöelokuva mitä on koskaan tehty. Pelkkänä rymistelynä sitä pitävä tai siitä jotain kaavamaista draamaa hakeva ei ole ehkä sisäistänyt sen perimmäisiä tarkoitusperiä. Stuart Gordonin Robot Joxin mustavalkoista hyväpahamaailmaakaan ei voi tulkita noin yksinkertaistavasti, vaikka varsinkaan sen taiteelliset ansiot eivät luomassaan dystopiassa kovinkaan suuria ole. Voisi jopa tuon rimin katsoa uusiksi, koska en tarkalleen muista niitä poikkeuksellisen useita eri ulottuvuuksia.

Emmerichin Godzilla on vain halpa tuhofantasia. Uusi Godzilla taas on ihmisen muukalaisiin kohdistuvien pelkotilojen keskellä luovivan Monstersin ohjanneen Gareth Edwardsin tyyliin sopivasti melko eteerinen, mutta esikuvalleen nyökyttelevä tekele viimeistään betonipölyn kuvaa "mustavalkoiseksi" harmauttavan tuhon keskellä. Käyttää hirviötä luonnonvoimia kuvaavana elementtinään juuri sopivan säästeliäästi, ei vain siksi että se tekee mahdollisimman paljon tuhoa.

Tyylipuhtaita auteur-elokuvia kumpainenkin. On jopa hämmentävää, miten kauan siinä meni, että asiansa osaavat tarttuvat näihin massiivisempiin projekteihin, joissa teemat aiemmin ovat uhanneet hukkua kaiken mellastuksen alle. Pari uusinta X-Meniäkin ovat laatuviihdettä tietyin kiinnostavin revisionistisin ja ihmisen psykologiaa luotaavin piirtein.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös