Mitä tuohon saman materiaalin kierrätykseen tulee.
Kaikki lähtee huipulta studiopomoista ja studioiden omistajista. He eivät ole enää nykyään elokuvaa rakastavia moguleita, vaan he ovat jotain jättimäisten multimediakonglomeraattien tuottoviivaa tuijottavia loputtoman kasvun ylipappeja. Eli he ovat liikemiehiä yritysmaailmasta, joiden prioriteetti on tuottojen maksimointi osakkeenomistajille ja riskien minimointi.
Kun blockbuster-elokuva maksaa väkisin nykyaikana helposti heittämällä yli 100 miljoonaa, sekä valtavat mainoskulut päälle, niin jo olemassa oleva brändi/elokuva/kirja (puhutaan IP:stä) nähdään turvallisempana vaihtoehtona. Koska sillä IP:llä on jo näyttöä menestyksestä ja olemassa oleva fanipohja. Se on helpompaa markkinoida. Mikä on ikuisuusongelma, että markkinointiosasto saa painavan sanansijan siitä, mitä projekteja laitetaan käyntiin. Luen Bob Evansin, ex-Paramount studiopään elämänkertaa, joka vuodatti ja taisteli sitä valtaa vastaan jo 60-luvun lopussa. Sivunoottina sitten noilla megakalliilla tekeleillä on usein se vika, että ne on komitean läpi suodatettuja särmättömiä ja melko personaalittomia tekeleitä, joissa asiat on tehty viimeisen päälle laskelmoiden yleisön ja myös tulevien tuottojen maksimoimiseksi.
Mutta kyllähän tässä on myös internetin myötä kasvaneella fanikulttuurilla oma peiliin katsomisen paikka. Ei niitä jatko-osia ja spinoffeja tyhjiöön luoda, vaan niillä vastataan fanien nälkään uuden sisällön suhteen. Luodaan sitä täytettä, jossa vähän pullistellaan ja vähän poseerataan samalla kun joka kymmenes minuutti on joku viittaus johonkin siihen maailmaan, edellisiin elokuviin tai alkuperäiseen materiaaliin. Fanit hykertelevät tyytyväisenä ja peruskävijä toteaa, että kyllähän se ihan katsottava oli. Ja se fanius tuntuu vielä olevan sellaista, että parasta siinä on odottaa sitä tulevaa elokuvaa ja spekuloida sekä fantasioida sillä. Trailerit kammataan suurennuslasilla ja pienimmästäkin tiedonjyväsestä syntyy valtava määrä sisältöä sekä keskustelua.
Eikä asiaa välttämättä auta elokuvankävijän laiskuuskaan, koska ihmiset navigoivat jollain tapaa tuttujen elokuvien luokse. Oli se sitten jonkun Aamu-TV:n isomman haastattelun henkilöittämä uusi kotimainen elokuva, tai joku ennestään tuttu Napapiirin sankarit 8. Ihmiset eivät jaksa tai osaa itse ottaa selvää ja paljon hyvää hukkuu kun elokuvia tehdään niin paljon. Ja samalla paradoksaalisesti tuntuu, että ihmiset katsovat entistä kapeammin elokuvia, koska sitä mukavuusalueella olevaa haluttua sisältöä on enemmän kuin aiemmin tarjolla.
Ei tässä auta muu kuin toivoa, että nuo studiot tajuavat sen minkä kaikki muut jo tietävät. Että kyllä myös ne alkuperäisetkin tarinat myyvät, kun ne vain yhdistetään laadun ohella kekseliääseen markkinointiin. Mikä ei helppoa, mutta siitä niille markkinointitiimeille maksetaan holtittomia summia. "Figure it out". Ei niitä alkuperäistarinoihin perustuvia elokuvia varmaan sillä 100 miljoonalla enää tehdä, ellei siinä ole nimiohjaajaa ja tähtiä takana, ja silloinkin se tuntuu aika epätodennäköiseltä. Mutta otetaan vastaan noita 30-40 miljoonan originaali-elokuvia sitten. Vaikka ennen niihinkin olisi sijoitettu se 60 miljoonaa. Ehkä nekin mid budget -elokuvat saadaan vielä takaisin jossain vaiheessa.
Tässä nyt vaan on studiojen taholta taas tätä, että kun joku trendi ja "varma" keino taata elokuville todennäköisempi menestys löytyy, niin siihen sitten rynnätään sijoittamaan valtaosa resursseista ja kulutetaan se trendi riekaleiksi. Annetaan ihmisille mitä he haluavat. Vaikka palkitsevampaa saattaisi olla antaa jotain, mitä ihmiset eivät tienneet haluavansa. Tai ainakin näiden kahden ajattelun pitäminen balanssissa.