Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Kotikaupunkiinsa palannut Kasper Kotkansalo kiitollisena: "Olemme saaneet läheisen nipun lyhyessä ajassa"Lue lisää »
-
Oululaista historiaa tekevä Saija Tarkki kasvoi kärppäuransa aikana teinitytöstä perheenäidiksiLue lisää »
-
Marko Anttila pelasi ottelun varapaidalla − "Jos joku tietää, tuokaa se hallille"Lue lisää »
-
Liiga-kierros: SaiPalle ei löydy pysäyttäjää – perjantaina oli kotijoukkueiden iltaLue lisää »
-
Klotenin uutta toimintakulttuuria rakentava Lauri Marjamäki on noussut Sveitsissä lähes sateentekijän asemaan – “Intohimo valmentamiseen on palannut"Lue lisää »
-
Patrik Laine ja Mikko Viitanen tekivät lätkäkulttuurille valtavan palveluksen suorasanaisella mielenterveyspuheellaLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 411 053
- 12 326
Njoo, tämän puolen ymmärrän, mutta en ehkä sitä ihan tavoita, että kriitikot vain kehuisivat valtavirtaelokuvia, kun yleisesti kai käsitys on päinvastainen.
Tai, jollain tavalla ymmärrän, mitä ajat takaa. Joihinkin isoihin lehtiin on hieman pesiytynyt sitä, että isoja valtavirtaelokuvia tai -sarjoja kehutaan, kun lehdessä ei haluta olla vain vastarinnan kiiskiä. Toisaalta tämä tuntuu näiden kirjoittajien kohdalla kumpuavan jonkinlaisesta maailmaa syleilevästä fanipoikamentaliteetista. (Ks. esim. HS:n Jussi Alhroth. Ja Episodi-lehdessä tätä taitaa kanssa olla). Tähän nähden on mukava katsoa, kun esimerkiksi Videospace YouTube-kanavalla dumataan uusimmat Jurassic Park -elokuvat täysin sieluttomina ja tyhjänpäiväisinä tuotteina.
Mutta sitten taas ne kriitikot, joita itse arvostan, eivät varmaan Jurassic Parkeja tai kaikkia mahdollisia uusia Marvel-elokuvia arvioi, ja jos arvioivat, niin en usko koviakaan pisteitä tulevan.
No tässäpä on juuri hyvä esimerkki sellaisesta sisällöstä, jota voin katsoa ja arvostaa. Tajutaan yleensä hyvin missä mennään, vaikka en olisikaan samaa mieltä. Kyseessä onkin nimenomaan asiantunteva ja innokas harrastaja, eikä mikään tylsä ja ponneton ammattikriitikko.
Minun mielestäni noita arvosteluita ei yleensäkään kannata lukea kuin piru raamattua. Kun tuntee tarkasti oman elokuvamakunsa ja sen, mitkä asiat itselle yleensä elokuvissa toimii, niin arvosteluiden pohjalta pystyy yleensä aika hyvin muodostamaan kuvan, että tuleeko pitämään elokuvasta vai ei.
Sen takia koen nuo arvostelut ihan tarpeellisena, vaikka välttämättä ei loppujen lopuksi olisikaan samaa mieltä arvostelijan kanssa, koska kyllä noita arvosteluja pystyy pienen tulkinnan kautta käyttämään apuna, että mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan ja mikä kannattaa skipata.
Sen takia koen nuo arvostelut ihan tarpeellisena, vaikka välttämättä ei loppujen lopuksi olisikaan samaa mieltä arvostelijan kanssa, koska kyllä noita arvosteluja pystyy pienen tulkinnan kautta käyttämään apuna, että mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan ja mikä kannattaa skipata.
Lisäksi voisi mainostaa tätä, että tiettyjen kirjastojen elokuvapalvelut ovat päivittyneet huomattavasti nykyaikaisemmiksi. Ei muuta kuin hommaamaan kirjastokorttia oikeasta kirjastosta. Löi esikatselun tekstin ruotsiksi, mutta kyllä se ihan suomeksikin on.En tiedä onko tämä jo linkattu tänne. Tuolta siis löytyy ilmaiseksi ja suomiteksteillä leffoja.
Tiesitkö tämän? Satoja suomeksi tekstitettyjä elokuvia on katsottavissa suoratoistona ilmaiseksi - Episodi.fi
Elokuvia ja sarjoja tarjoavien striimipalveluiden määrä on kasvanut viime vuosina kovaa tahtia. Samalla on myös viihteen suurkuluttajien lompakkoon ilmaantunut runsas kuukausittainen kevennys. Olemassa on kuitenkin varteenotettavia vaihtoehtoja. Rakuten TV on striimipalvelu, josta voi vuokraa ja...www.episodi.fi
Cineasterna
Här strömmar 1500 sevärda filmer från hela världen. För landets alla bibliotek och deras låntagare
www.cineast.fi
Valikoima on meinaan järkyttävän hyvä. Ainoa ongelma on kirjastojen budjetti. Asiakas voi katsoa vain neljä elokuvaa kuukaudessa, mikä resetoituu aina kuun ensimmäinen päivä. Minkä ohella jos yksittäisen kirjaston hankalasti ennakkoon arvioitava kuukausibudjetti palvelun suhteen muuten vain ylittyy jo kesken kuukauden käyttäjien suuren kiinnostuksen vuoksi, niin palvelu saatetaan sen kirjaston kaikkien asiakkaiden kohdalta lyödä säppiin loppukuuhun asti.
Kävin eilen tuon Luottomies elokuvan katsomassa ja ei kyllä maistunut vaikka tv-sarja maistuu erittäin hyvin ja tarvii varmaan taas ottaa uusintakierrokselle ruuanlaiton lomaan.
Periaatteessa elokuva on ihan ok, mutta siinä missä sarja aiheutti myötähäpeää kummankin herran toimesta, nyt oli keskitytty lähinnä nöyryyttämään ja kiusaamaan Tommia siinä missä Juhiksen hahmo oli muuttunut vähän erillaiseksi ja turhan totiseksi.
Mun mielestä juoni oli liian kliseinen ja vähän samasta ongelmasta kärsi tämä kun Modernien miesten uusi kausi etenkin Tommin osalta. Hahmoa oli viety liikaa väärään suuntaan ja muut päähahmot näyttäytyivät vähän turhan ilkeinä.
Pari ihan hyvää kohtaa elokuvassa , mutta paljon paremman juonen olisi saanut tehtyä jos kaksikko olisi hölmöillyt yhdessä esim. sarjan jaksojen Lastenhoito tai Posteljooni tapaan.
parempi tämä oli kuitenkin kuin Kontio ja Parmas tai Fingerpori elokuva, tosin rima ei kamalan korkealla ole näiden kohdalla.
Toimii paremmin tuollaisena 10minuutin pitkänä sketsinä.
Periaatteessa elokuva on ihan ok, mutta siinä missä sarja aiheutti myötähäpeää kummankin herran toimesta, nyt oli keskitytty lähinnä nöyryyttämään ja kiusaamaan Tommia siinä missä Juhiksen hahmo oli muuttunut vähän erillaiseksi ja turhan totiseksi.
Mun mielestä juoni oli liian kliseinen ja vähän samasta ongelmasta kärsi tämä kun Modernien miesten uusi kausi etenkin Tommin osalta. Hahmoa oli viety liikaa väärään suuntaan ja muut päähahmot näyttäytyivät vähän turhan ilkeinä.
Pari ihan hyvää kohtaa elokuvassa , mutta paljon paremman juonen olisi saanut tehtyä jos kaksikko olisi hölmöillyt yhdessä esim. sarjan jaksojen Lastenhoito tai Posteljooni tapaan.
parempi tämä oli kuitenkin kuin Kontio ja Parmas tai Fingerpori elokuva, tosin rima ei kamalan korkealla ole näiden kohdalla.
Toimii paremmin tuollaisena 10minuutin pitkänä sketsinä.
Jos nyt Luottomies All In - leffasta halutaan hakemalla hakea selkeitä virheitä joita jopa leffan aikana mietti, niin appiukko ei ollut sarjassa yhtä mulkku eikä minkään oikean käden vietävissä. Ja lopussa kun selvisi että tämä mulkerssonpari oli junaillut koko homman, asiaa ei puitu mitenkään vaan elämä jatkui.
Mutta kyseessä on komedia eikä draamaelokuva ja sen vuoksi annan silti leffalle 9+. Oli selvästi parempi mitä arvostelut etukäteen antoivat ymmärtää.
Ja joo, on totta että Juhis jäi vähän sivurooliin ja Tommi vain sekoili vaikka sarjassa lopulta Juhis yleensä on aina se joka saa molemmat johonkin kuseen.
Ketonenhan tämän on kirjoittanut ja ohjannut. No, toivottavasti saadaan toinen leffa missä Juhis on se päähenkilö.
Mutta kyseessä on komedia eikä draamaelokuva ja sen vuoksi annan silti leffalle 9+. Oli selvästi parempi mitä arvostelut etukäteen antoivat ymmärtää.
Ja joo, on totta että Juhis jäi vähän sivurooliin ja Tommi vain sekoili vaikka sarjassa lopulta Juhis yleensä on aina se joka saa molemmat johonkin kuseen.
Ketonenhan tämän on kirjoittanut ja ohjannut. No, toivottavasti saadaan toinen leffa missä Juhis on se päähenkilö.
Siinäpä Kevin Costnerin uuden länkkärisagan pitempää traileria, joista siis ensimmäinen osa ilmestyy kesäkuun 28. päivä ja toinen osa elokuun 16. päivä.
Katsoin viime viikolla Finnkinossa Priscilla-elokuvan ja Netflixistä pari dokkaria (Einsteinin elämä omin sanoin ja Lucie Blackmanin katoaminen), joten seuraavaksi niistä sananen.
Priscilla: Sofia Coppolan uutuuselokuva on nimetty Elvis Presleyn ex-vaimon mukaan, mutta ainakin itseäni kiinnosti tässäkin eniten nimenomaan rockin kuninkaan henkilökuva. Elvis on sinänsä aiheena minulle hyvinkin tuttu, sillä olen pienestä pitäen pitänyt hänen musiikistaan ja siinä sivussa tutustunut myös hänen elämäntarinaansa – ensisijaisesti tietysti elämäkertojen ja dokumenttien muodossa. Fiktiivisistä sovituksista olen nähnyt Baz Luhrmannin elokuvan parin vuoden takaa ja Larry Peercen tv-elokuvan 80-luvulta. Näistä ensiksi mainittu oli onnistunut sikäli, että visuaalisesti se oli hulppea ja Austin Butler teki pääosassa rautaisen roolisuorituksen, mutta toisaalta tarinassa keskityttiin turhankin vankasti Elviksen uraan – erityisesti manageri Tom Parkerin osuuteen siinä – kun taas yksityiselämä ja henkilökuva jäivät varsin valjuiksi. Peercen elokuva puolestaan pureutui lähinnä Elviksen privaattielämään ja persoonaan, mutta näkökulma niiden suhteen oli yksisilmäinen ja jopa kohdettaan mustamaalaava. Molemmat teokset jäivät siis kauaksi nappiosumasta, joten odotin suuria tältä uudelta Priscilla Presleyn muistelmateokseen pohjautuvalta näkemykseltä.
Toivoin taas turhia. Coppolan elokuvassa oli nimittäin prikulleen samat ongelmat kuin siinä Larry Peercen hengentuotteessa, mutta vielä massiivisempina. Priscilla keskittyi kokonaan Presleyn pariskunnan kulissientakaiseen elämään ja jätti Elviksen uran paitsioon, kuten toki jo nimen perusteella oli odotettavissa, eikä tämä aiheen rajaus minua itsessään mitenkään haitannut. Enemmän haittasi se, että lähestymistapa oli mielestäni aivan liian kärjistetty ja yksiulotteinen – Elviksestä oli leivottu suoranainen pedofiili ja hänen suhteestaan Priscillaan perätikin häiriintynyt. Tiettyyn rajaan asti tämä onkin todenmukaista, sillä eihän 14-vuotiaan teinitytön ja 10 vuotta vanhemman laulajan suhde nyt lähtökohtaisesti mitenkään terveellä pohjalla ole. Coppola vain oli vetänyt tämän asetelman aivan överiksi. Oikeastihan Elvis itsekin oli tuolloin vasta parikymppinen, monin tavoin keskenkasvuinen sekä henkisesti hajalla menetettyään juuri äitinsä ja ehkä myös uransa, kun taas Priscilla oli ainakin ulkoisesti ikäistään kypsemmän oloinen. Priscillassa nimihenkilöstä oli tehty noin 10-vuotiaan pikkutytön näköinen ja verbaalisilta kyvyiltäänkin poikkeuksellisen lapsellinen. Elvis-hahmo puolestaan oli jo kooltaan tytön rinnalla suorastaan jättiläismäinen ja muistutti muutenkin jotain keski-ikäistä äijänkörilästä habitukseltaan. Tässä kontekstissa jopa hänen vuodatuksensa Priscillalle vaikkapa Gladys-äidin taannoisesta kuolemasta ja isukin uudesta naisystävästä vaikuttivat enemmän laskelmoiduilta viettely-yrityksiltä kuin miltään aidoilta tunteenilmauksilta.
Verratakseni elokuvaa sen lähdemateriaaliin eli Priscilla Presleyn ja haamukirjoittaja Sandra Harmonin Elvis and Me -kirjaan vuodelta 1985, niin kirjassa käsiteltiin Elviksen persoonaa empaattisemmalla otteella ja annettiin monipuolisempi kuva hänen suhteestaan vaimoonsa. Liekö Priscilla alkanut sitten iän myötä katkeroitua vai mikä on, mutta Priscillassakin hän on häärinyt tuottajana, eikä tämänkertainen näkökulma anna mitään armoa hänen edesmenneelle ex-miehelleen. Toki kirjassakin nähtiin Elviksen harjoittamaa kontrollointia, raivokohtauksia, väkivaltaisuutta ja uskottomuutta, mutta niiden vastapainoksi oli tuotu esille myös hänen positiivisia luonteenpiirteitään, kuten huumorintajua, anteliaisuutta, herkkyyttä ja lämpöä. Pariskunnan yhteiselämän kuvauksessa oli kyllä esitetty rehellisesti kaikki ongelmakohdat – epätasapainoinen dynamiikka, toiset naiset ja Priscillan jatkuva yksinäisyys –, mutta niiden väliin oli siroteltu viljalti myös hyviä hetkiä ja vilpittömiä tunteita. Leffan Elvis taas näyttäytyi inhimillisenä ja kaksikon suhde onnellisena vain parissa pikaisessa väläyksessä Priscillan päättäjäisiä ja Lisa-Marie-tyttären syntymää käsiteltäessä. Muutoin Elvis oli kuvattu petomaisena hirviönä, eikä hänen ja Priscillan väliltä erottunut mitään aitoa kemiaa. Tuo kaikki negatiivisuus teki kokonaisuudesta kovin raskaan ja epätasapainoisen. Ei elämäkerrallinen tuotos voi koskaan olla onnistunut, jos siinä keskitytään yksiulotteisesti joko vain kiillottamaan kohteen sädekehää tai sitten lyttäämään hänet maanrakoon.
Mutta tämähän ei toisaalta olekaan tarina Elviksestä, vaan hänen puolisostaan. Niinpä Elvis-hahmon mustavalkoisuuden voisi antaa anteeksi, jos varsinaisesta keskushenkilöstä olisi sen sijaan saatu mielenkiintoinen ja monitahoinen persoona. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kerro oikein mitään Priscillasta ihmisenä, vaan hän on ikään kuin pelkkä tyhjä taulu. Kohtauksesta toiseen hän ei tee muuta kuin katselee hämmentynein kauriinsilmin ympärilleen. Aluksi tuon toki ymmärtääkin, kun hänet on tempaistu kesken teini-iän vieraaseen ympäristöön supertähden kartanoon, mutta valitettavasti aikuiseksi varttunut Priscilla ei ole hahmona yhtään sen kiinnostavampi. Keskenkasvuisen tytön vähittäinen kehittyminen itsenäiseksi naiseksi olisi varmasti toiminut juonenrunkona hyvin, mutta nyt siihen ei paneuduttu oikein mitenkään. Yhdessä kohtauksessa taidettiin kuvata Priscillaa harrastamassa uutta intohimoaan karatea, mutta muutoin hänen irtaantumisensa Elviksen maailmasta ohitettiin aivan häthätää. Mitä tulee muihin hahmoihin (Elviksen isä, sukulaiset, kaverit), he jäivät kautta linjan pelkiksi paperinukeiksi.
En myöskään ollut tyytyväinen Cailee Spaenyn ja Jacob Elordin suorituksiin päärooleissa – joskaan se ei välttämättä johdu heidän näyttelijänlahjoistaan vaan enemmän juuri käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Spaenyltä nähtiin koko elokuvan aikana ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy, eikä yhtäkään tunnetta. Elord puolestaan mutisi repliikkinsä niin epäselvästi, että suosittelisin leffa-Elvikselle mahdollisimman pikaista hakeutumista puheterapiaan. Minkäänlaista karismaa hänestä ei todellakaan välittynyt, eikä hän muutenkaan ollut yhtään Elviksen oloinen.
Lisäksi leffa eteni alusta loppuun aivan pikavauhtia mihinkään kunnolla pysähtymättä. Eikä mikään ihme, kun kerran oli yritetty mahduttaa yli vuosikymmenen ajalta tapahtumia alle kahteen tunteroiseen.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Priscillaa voidaan kuitenkin pitää tavallaan onnistuneena elokuvana. Coppola oli nimittäin tuonut premissinsä tehokkaasti esille, vaikken juuri minä siitä sattunutkaan pitämään. Oli varmasti aivan tietoinen valinta esittää Elvis konnamaisena pervona ja Priscilla hänen uhrinaan, eikä siinä olisi juuri tuon paremmin voitu onnistuakaan.
Itse jään kuitenkin yhä odottamaan oman makuni mukaista Elvis-leffaa.
Einsteinin elämä omin sanoin (Einstein and the Bomb): Tämä Netflixin dokudraama käsitteli osittain näyteltyjen vuoropuhelujen ja osittain aidon arkistomateriaalin avulla suhteellisuusteorian isää Albert Einsteiniä – tai ainakin yritti käsitellä. Ehkäpä koko dokudraama oli tehty ainakin jossakin määrin Oppenheimer-leffan menestyksen innoittamana, mutta pommiin viittaava alkuperäinen nimi ei silti ole kovin kuvaava, sillä atomipommi jäi sisällössä lopulta pelkäksi mitättömäksi kuriositeetiksi. Suomenkielinen nimi ei tosin ole paljon osuvampi, sillä myöskään Einsteinin elämään ei pureuduttu perusteellisesti. Hänen omat sanansa olivat kyllä edustettuina siinä mielessä, että käsittääkseni kaikki kuullut Einsteinin repliikit pohjautuivat johonkin hänen oikeasti sanomaansa tai kirjoittamaansa. Tämä olikin toisaalta positiivista, sillä eipä ainakaan ajauduttu liian kauas todellisuudesta, mutta aiheutti se toisaalta rajoituksensakin. Elokuvan toinen puoli koostui nimittäin nyt Einsteinin sekalaisista lähinnä fysiikkaa, pasifismia ja juutalaisten kohtelua koskevista kannanotoista. Toinen puoli taas käsitti hajanaisia arkistokatkelmia toisen maailmansodan aikaisesta Natsi-Saksasta. Näitä yksittäisiä anekdootteja ja pätkiä tykitettiin ruudulle pyrkimättä mihinkään johdonmukaisesti etenevään kokonaisuuteen, joten koko homma jäi perin sirpalemaiseksi ja sekavaksi. Enemmän kyseessä oli kuitenkin pintapuolinen kertaus kansallissosialismista, kun taas itse Einsteinin elämänvaiheista ja persoonasta – saatika hänen suhteestaan atomipommiin – ei rakentunut koherenttia käsitystä. Eli ei tämä kyllä ollut yhtään sitä mitä piti.
Lucie Blackmanin katoaminen (Missing: The Lucie Blackman Case): Tämä true crime -dokumentti käsitteli vuonna 2000 Tokiosta kadonneen 20-vuotiaan brittinaisen tapauksen tutkintaa. Haastateltavina olivat lähinnä Blackmanin isä, joka oli ollut etsinnöissä aktiivisena liikkeellepanevana voimana, ja toisaalta juttua tutkineet virkavallan edustajat. Näytti ainakin näin länsimaalaisen perspektiivistä hiukan huvittavalta, kun poliisit selostivat tapauksen kulkua muutoin virallisen oloisina mutta lattialla kyhjöttäen – mutta eiväthän japanilaiset istumiskäytännöt tietenkään tämän dokumentin vika ole. Se taas on, että Blackmanin katoamista edeltänyt henkilöhistoria ja luonnekuva jätettiin turhankin vähälle huomiolle. Eihän moisten seikkojen toki kuulukaan olla keskeisimpiä elementtejä true crime -teoksessa, mutta ilman kunnon taustoitusta myös hänen kohtalonsa tuntui jotensakin yhdentekevältä. Poliisin tutkintalinjatkin esitettiin joiltain osin pintapuolisesti ja omituisen hyppelehtivästi – epäilyksenalaisia putkahteli yhtäkkiä ties mistä ilman että katsojille olisi valotettu, mistä virkavalta oli alun perin saanut päähänsä epäillä juuri kyseisiä tyyppejä yhteydestä juuri tähän tapaukseen. Edellä mainitut puutteet eivät kuitenkaan lätsäyttäneet katseluiloani tyystin. Itselleni lisäjännitystä aiheutti se, etten tiennyt casesta juuri mitään ennalta eikä dokumenttikaan mitenkään spoilannut itseään, joten mielenkiinto säilyi sikäli vireillä loppuun saakka. Tapaukseen paremmin perehtyneiltä olen kuitenkin kuullut, että joitakin keskeisiä yksityiskohtia ja virkavallan möhläyksiä oli jätetty tästä esillepanosta kokonaan pois. Se olisi varmasti häirinnyt itseänikin, jos olisin tehnyt paremmin kotiläksyni Blackmanin keissin suhteen, mutta nyt saatoin seurata dokumenttia onnellisen tietämättömänä mistään mammuttiluokan porsaanrei’istä.
Siinä kaikki tältä erää.
Priscilla: Sofia Coppolan uutuuselokuva on nimetty Elvis Presleyn ex-vaimon mukaan, mutta ainakin itseäni kiinnosti tässäkin eniten nimenomaan rockin kuninkaan henkilökuva. Elvis on sinänsä aiheena minulle hyvinkin tuttu, sillä olen pienestä pitäen pitänyt hänen musiikistaan ja siinä sivussa tutustunut myös hänen elämäntarinaansa – ensisijaisesti tietysti elämäkertojen ja dokumenttien muodossa. Fiktiivisistä sovituksista olen nähnyt Baz Luhrmannin elokuvan parin vuoden takaa ja Larry Peercen tv-elokuvan 80-luvulta. Näistä ensiksi mainittu oli onnistunut sikäli, että visuaalisesti se oli hulppea ja Austin Butler teki pääosassa rautaisen roolisuorituksen, mutta toisaalta tarinassa keskityttiin turhankin vankasti Elviksen uraan – erityisesti manageri Tom Parkerin osuuteen siinä – kun taas yksityiselämä ja henkilökuva jäivät varsin valjuiksi. Peercen elokuva puolestaan pureutui lähinnä Elviksen privaattielämään ja persoonaan, mutta näkökulma niiden suhteen oli yksisilmäinen ja jopa kohdettaan mustamaalaava. Molemmat teokset jäivät siis kauaksi nappiosumasta, joten odotin suuria tältä uudelta Priscilla Presleyn muistelmateokseen pohjautuvalta näkemykseltä.
Toivoin taas turhia. Coppolan elokuvassa oli nimittäin prikulleen samat ongelmat kuin siinä Larry Peercen hengentuotteessa, mutta vielä massiivisempina. Priscilla keskittyi kokonaan Presleyn pariskunnan kulissientakaiseen elämään ja jätti Elviksen uran paitsioon, kuten toki jo nimen perusteella oli odotettavissa, eikä tämä aiheen rajaus minua itsessään mitenkään haitannut. Enemmän haittasi se, että lähestymistapa oli mielestäni aivan liian kärjistetty ja yksiulotteinen – Elviksestä oli leivottu suoranainen pedofiili ja hänen suhteestaan Priscillaan perätikin häiriintynyt. Tiettyyn rajaan asti tämä onkin todenmukaista, sillä eihän 14-vuotiaan teinitytön ja 10 vuotta vanhemman laulajan suhde nyt lähtökohtaisesti mitenkään terveellä pohjalla ole. Coppola vain oli vetänyt tämän asetelman aivan överiksi. Oikeastihan Elvis itsekin oli tuolloin vasta parikymppinen, monin tavoin keskenkasvuinen sekä henkisesti hajalla menetettyään juuri äitinsä ja ehkä myös uransa, kun taas Priscilla oli ainakin ulkoisesti ikäistään kypsemmän oloinen. Priscillassa nimihenkilöstä oli tehty noin 10-vuotiaan pikkutytön näköinen ja verbaalisilta kyvyiltäänkin poikkeuksellisen lapsellinen. Elvis-hahmo puolestaan oli jo kooltaan tytön rinnalla suorastaan jättiläismäinen ja muistutti muutenkin jotain keski-ikäistä äijänkörilästä habitukseltaan. Tässä kontekstissa jopa hänen vuodatuksensa Priscillalle vaikkapa Gladys-äidin taannoisesta kuolemasta ja isukin uudesta naisystävästä vaikuttivat enemmän laskelmoiduilta viettely-yrityksiltä kuin miltään aidoilta tunteenilmauksilta.
Verratakseni elokuvaa sen lähdemateriaaliin eli Priscilla Presleyn ja haamukirjoittaja Sandra Harmonin Elvis and Me -kirjaan vuodelta 1985, niin kirjassa käsiteltiin Elviksen persoonaa empaattisemmalla otteella ja annettiin monipuolisempi kuva hänen suhteestaan vaimoonsa. Liekö Priscilla alkanut sitten iän myötä katkeroitua vai mikä on, mutta Priscillassakin hän on häärinyt tuottajana, eikä tämänkertainen näkökulma anna mitään armoa hänen edesmenneelle ex-miehelleen. Toki kirjassakin nähtiin Elviksen harjoittamaa kontrollointia, raivokohtauksia, väkivaltaisuutta ja uskottomuutta, mutta niiden vastapainoksi oli tuotu esille myös hänen positiivisia luonteenpiirteitään, kuten huumorintajua, anteliaisuutta, herkkyyttä ja lämpöä. Pariskunnan yhteiselämän kuvauksessa oli kyllä esitetty rehellisesti kaikki ongelmakohdat – epätasapainoinen dynamiikka, toiset naiset ja Priscillan jatkuva yksinäisyys –, mutta niiden väliin oli siroteltu viljalti myös hyviä hetkiä ja vilpittömiä tunteita. Leffan Elvis taas näyttäytyi inhimillisenä ja kaksikon suhde onnellisena vain parissa pikaisessa väläyksessä Priscillan päättäjäisiä ja Lisa-Marie-tyttären syntymää käsiteltäessä. Muutoin Elvis oli kuvattu petomaisena hirviönä, eikä hänen ja Priscillan väliltä erottunut mitään aitoa kemiaa. Tuo kaikki negatiivisuus teki kokonaisuudesta kovin raskaan ja epätasapainoisen. Ei elämäkerrallinen tuotos voi koskaan olla onnistunut, jos siinä keskitytään yksiulotteisesti joko vain kiillottamaan kohteen sädekehää tai sitten lyttäämään hänet maanrakoon.
Mutta tämähän ei toisaalta olekaan tarina Elviksestä, vaan hänen puolisostaan. Niinpä Elvis-hahmon mustavalkoisuuden voisi antaa anteeksi, jos varsinaisesta keskushenkilöstä olisi sen sijaan saatu mielenkiintoinen ja monitahoinen persoona. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kerro oikein mitään Priscillasta ihmisenä, vaan hän on ikään kuin pelkkä tyhjä taulu. Kohtauksesta toiseen hän ei tee muuta kuin katselee hämmentynein kauriinsilmin ympärilleen. Aluksi tuon toki ymmärtääkin, kun hänet on tempaistu kesken teini-iän vieraaseen ympäristöön supertähden kartanoon, mutta valitettavasti aikuiseksi varttunut Priscilla ei ole hahmona yhtään sen kiinnostavampi. Keskenkasvuisen tytön vähittäinen kehittyminen itsenäiseksi naiseksi olisi varmasti toiminut juonenrunkona hyvin, mutta nyt siihen ei paneuduttu oikein mitenkään. Yhdessä kohtauksessa taidettiin kuvata Priscillaa harrastamassa uutta intohimoaan karatea, mutta muutoin hänen irtaantumisensa Elviksen maailmasta ohitettiin aivan häthätää. Mitä tulee muihin hahmoihin (Elviksen isä, sukulaiset, kaverit), he jäivät kautta linjan pelkiksi paperinukeiksi.
En myöskään ollut tyytyväinen Cailee Spaenyn ja Jacob Elordin suorituksiin päärooleissa – joskaan se ei välttämättä johdu heidän näyttelijänlahjoistaan vaan enemmän juuri käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Spaenyltä nähtiin koko elokuvan aikana ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy, eikä yhtäkään tunnetta. Elord puolestaan mutisi repliikkinsä niin epäselvästi, että suosittelisin leffa-Elvikselle mahdollisimman pikaista hakeutumista puheterapiaan. Minkäänlaista karismaa hänestä ei todellakaan välittynyt, eikä hän muutenkaan ollut yhtään Elviksen oloinen.
Lisäksi leffa eteni alusta loppuun aivan pikavauhtia mihinkään kunnolla pysähtymättä. Eikä mikään ihme, kun kerran oli yritetty mahduttaa yli vuosikymmenen ajalta tapahtumia alle kahteen tunteroiseen.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Priscillaa voidaan kuitenkin pitää tavallaan onnistuneena elokuvana. Coppola oli nimittäin tuonut premissinsä tehokkaasti esille, vaikken juuri minä siitä sattunutkaan pitämään. Oli varmasti aivan tietoinen valinta esittää Elvis konnamaisena pervona ja Priscilla hänen uhrinaan, eikä siinä olisi juuri tuon paremmin voitu onnistuakaan.
Itse jään kuitenkin yhä odottamaan oman makuni mukaista Elvis-leffaa.
Einsteinin elämä omin sanoin (Einstein and the Bomb): Tämä Netflixin dokudraama käsitteli osittain näyteltyjen vuoropuhelujen ja osittain aidon arkistomateriaalin avulla suhteellisuusteorian isää Albert Einsteiniä – tai ainakin yritti käsitellä. Ehkäpä koko dokudraama oli tehty ainakin jossakin määrin Oppenheimer-leffan menestyksen innoittamana, mutta pommiin viittaava alkuperäinen nimi ei silti ole kovin kuvaava, sillä atomipommi jäi sisällössä lopulta pelkäksi mitättömäksi kuriositeetiksi. Suomenkielinen nimi ei tosin ole paljon osuvampi, sillä myöskään Einsteinin elämään ei pureuduttu perusteellisesti. Hänen omat sanansa olivat kyllä edustettuina siinä mielessä, että käsittääkseni kaikki kuullut Einsteinin repliikit pohjautuivat johonkin hänen oikeasti sanomaansa tai kirjoittamaansa. Tämä olikin toisaalta positiivista, sillä eipä ainakaan ajauduttu liian kauas todellisuudesta, mutta aiheutti se toisaalta rajoituksensakin. Elokuvan toinen puoli koostui nimittäin nyt Einsteinin sekalaisista lähinnä fysiikkaa, pasifismia ja juutalaisten kohtelua koskevista kannanotoista. Toinen puoli taas käsitti hajanaisia arkistokatkelmia toisen maailmansodan aikaisesta Natsi-Saksasta. Näitä yksittäisiä anekdootteja ja pätkiä tykitettiin ruudulle pyrkimättä mihinkään johdonmukaisesti etenevään kokonaisuuteen, joten koko homma jäi perin sirpalemaiseksi ja sekavaksi. Enemmän kyseessä oli kuitenkin pintapuolinen kertaus kansallissosialismista, kun taas itse Einsteinin elämänvaiheista ja persoonasta – saatika hänen suhteestaan atomipommiin – ei rakentunut koherenttia käsitystä. Eli ei tämä kyllä ollut yhtään sitä mitä piti.
Lucie Blackmanin katoaminen (Missing: The Lucie Blackman Case): Tämä true crime -dokumentti käsitteli vuonna 2000 Tokiosta kadonneen 20-vuotiaan brittinaisen tapauksen tutkintaa. Haastateltavina olivat lähinnä Blackmanin isä, joka oli ollut etsinnöissä aktiivisena liikkeellepanevana voimana, ja toisaalta juttua tutkineet virkavallan edustajat. Näytti ainakin näin länsimaalaisen perspektiivistä hiukan huvittavalta, kun poliisit selostivat tapauksen kulkua muutoin virallisen oloisina mutta lattialla kyhjöttäen – mutta eiväthän japanilaiset istumiskäytännöt tietenkään tämän dokumentin vika ole. Se taas on, että Blackmanin katoamista edeltänyt henkilöhistoria ja luonnekuva jätettiin turhankin vähälle huomiolle. Eihän moisten seikkojen toki kuulukaan olla keskeisimpiä elementtejä true crime -teoksessa, mutta ilman kunnon taustoitusta myös hänen kohtalonsa tuntui jotensakin yhdentekevältä. Poliisin tutkintalinjatkin esitettiin joiltain osin pintapuolisesti ja omituisen hyppelehtivästi – epäilyksenalaisia putkahteli yhtäkkiä ties mistä ilman että katsojille olisi valotettu, mistä virkavalta oli alun perin saanut päähänsä epäillä juuri kyseisiä tyyppejä yhteydestä juuri tähän tapaukseen. Edellä mainitut puutteet eivät kuitenkaan lätsäyttäneet katseluiloani tyystin. Itselleni lisäjännitystä aiheutti se, etten tiennyt casesta juuri mitään ennalta eikä dokumenttikaan mitenkään spoilannut itseään, joten mielenkiinto säilyi sikäli vireillä loppuun saakka. Tapaukseen paremmin perehtyneiltä olen kuitenkin kuullut, että joitakin keskeisiä yksityiskohtia ja virkavallan möhläyksiä oli jätetty tästä esillepanosta kokonaan pois. Se olisi varmasti häirinnyt itseänikin, jos olisin tehnyt paremmin kotiläksyni Blackmanin keissin suhteen, mutta nyt saatoin seurata dokumenttia onnellisen tietämättömänä mistään mammuttiluokan porsaanrei’istä.
Siinä kaikki tältä erää.
Olen miettinyt juuri tätä, kun Priscilla ei saanut yhtäkään Oscar-ehdokkuutta (Spaeny?) ja Baz Luhrmannin vain noin kaksi vuotta sitten tullut Elvis taas keräsi niitä yllättävän monta. Kun on noin vähän aikaa elokuvien välillä, joten "saman henkinen" akatemia on ollut äänestämässä. Eli torjuivatko ihmiset tuon elokuvan, koska se ei sovi Elviksen traagiseen narratiiviin pojasta, joka ei koskaan toipunut äitinsä kuolemasta ja joka oli ahneen Kenraali Parkerin ohjailtavana sekä kuuluisuutensa uhri? Ainakin Priscillan pimeämpi Elvis on sata kertaa kiinnostavampi hahmo monitahoisuudessaan kuin Luhrmannin vastaava. Pidän tätä perinteisen Elvis-version haastamista hyvin kiinnostavana.
Samalla olen toki täysin jäävi tällaisia asioita analysoimaan ja määrittelemään asioiden oikeista tolista minkäänlaista totuutta, koska en tunne lähdemateriaalia ja en tiedä Elviksen elämästä yhtään enempää kuin se massiivinen moniosainen Elvis-dokumentti näytti, joka oli jotain ~2018 tuotantoa. Joten puhun vain pitkälti elokuvallisessa mielessä.
Priscillaa katsoessa aika nopeasti tuli antauduttua ja luovuttua Elvis-näkökulmasta, koska jo elokuvan nimi paljastaa, kenen kokemusnäkökulmasta tämä elokuva on tehty ja tällöin objektiivisuutta ei tarvitse odottaa. Lisäksi tämä on ehta Sofia Coppola -elokuva, jonka elokuvissa usein on päähenkilönä yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä tunteva päähahmo kullatussa häkissä ihmisten ympäröimänä. Tämä on kuin Marie Antoinette Gracelandissa. Mutta on samalla myönnettävä, että kyllä tuossa hetkittäin vähän liian selvää teeman rummutusta aistii, vaikkei varsinaiseen dramaattisuuteen, tai sensationalisoimiseen sorrutakaan missään vaiheessa.
Lopulta elokuva tuli katsottua jopa aika universaalilla mielenlaadulla. Elokuvassa kun on pohjimmiltaan kyse kutakuinkin oman identiteetin löytämisestä. Eli koko elvis-osasto on pelkkää seinäpaperia. Priscilla päätyy diktaattorimaisen tiukan armeijaisänsä ikeen alta toisen häntä tiukasti hallitsevan miehen otteeseen. Priscilla itse on aikansa tuote, joka on ehdollistettu palvelemaan miestään, täyttämään miehen idean täydellisestä vaimosta. Elvis on aikansa tuote, jolle naisen paikka on kotona, hänen luonteensa oltava sopuisa sekä kuuliainen ja mitä kaikkea muuta hänen äitinsä olikaan. Pienikokoinen ja hieman liian isokokoisiin vaatteisiin puettu Spaeny näyttää noin 195-senttisen Elordin rinnalla lapselta leikkimässä aikuista. Pikkuhiljaa sitten elokuvassa Spaeny alkaa yksinkertaistettuna vapautua ja elokuva loppuu siihen, kun Priscilla painelee kultaisen vankilansa porteista ulos maailmaan yksin itsenäisenä naisena.
Soundtrackina toki soi tuossa kohtaa I Will Always Love You, koska Priscilla oikeasti rakasti Elvistä, joka oli hänelle koko maailma. Elokuvassa hän on mukavimmillaan aina Elviksen makuuhuoneessa, koska siellä ovat vain he kaksi ja muu maailma on ulkona. Ongelma vain oli siinä, että Elvis vei Priscillan mukaansa ennen kuin Priscillalla oli mahdollisuus kasvaa ja itsenäistyä. Heidän suhteensa tasapaino oli epäterve ja sille on vasta viimeaikoina popularisoitu termi, joka myös tunnetaan Britney Spearsin hittilaulun nimenä 00-vuosikymmenen alkupuolelta.
Mutta myös mielenkiintoista elokuvassa on tuo Elviksen supertähden valta, mitä hän ympäristöönsä käyttää tietämättään tai tietoisesti. Ei tainnut olla yksi tai kaksi kertaa, kun ne jees-miehet siinä Elviksen ympärillä katsoivat toisiinsa, että leikitäänkö me tässä mukana, tai onko tämä oikeasti ok, tai mikä tähän on oikea reaktio. Koska jos he olisivat sanoneet vastaan, tai tehneet jotain väärää, niin heidät olisi varmastikin saman tien passitettu ulos kaveripiiristä vailla toista mahdollisuutta. Joten kenties molemmat päähahmot olivat lintuja lasihäkeissä. Priscilla vain pääsi ulos elävänä.
Hitaasti alkanut leffakuu eli päättymäisillään oleva helmikuu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi erityisesti parin viimeisen viikon osalta, jolloin pääsin vihdoin katsomaan kunnolla leffoja. Päätin ottaa ihan uuden strategian niiden katselun suhteen eli jatkossa tulen katsomaan viisi leffaa kultakin vuosikymmeneltä alkaen 1910-luvulta aina tälle 2020-luvulle, koska sillä tavalla pääsee parhaiten näkemään erot kyseisen aikakauden leffoissa. Kokonaisuudessaan tuli nähtyä 20 leffaa, joista muutama oli sellaisia, joita en välttämättä olisi vielä pari vuotta sitten katsonut ollenkaan (Gandhi etunenässä).
Sen pitemmittä puheitta:
TOP 5 Parhaimmat leffat
1. The Killing
2. Gandhi
3. Ugetsu
4. Grand Hotel
5. La Chienne
Pistesijojen ulkopuolella: The Little Mermaid, Gallipoli
TOP 5 Huonoimmat leffat
1. Morbius
2. Meg 2: The Trench
3. Ambulance
4. Shazam! Fury of the Gods
5. Werewolf of London
Pistesijojen ulkopuolella: Funny Face (Fred Astaire oli karmea)
Sen pitemmittä puheitta:
Niagara (1953) - ****
The 7th Voyage of Sinbad (1958) - ***
Funny Face (1957) - ***
Ugetsu (1953) - *****
The Killing (1956) - *****
La Chienne (1931) - ****
Werewolf of London (1935) - ***
The Hound of the Baskervilles (1939) - ****
Grand Hotel (1932) - ****
The Thin Man (1934) - ***
Gandhi (1982) - *****
Fright Night (1985) - ***
To Live and Die in L.A. (1985) - ****
The Little Mermaid (2023) - ****
Gallipoli (1981) - ****
Hannah and Her Sisters (1986) - ****
Shazam! Fury of the Gods (2023) - **
Ambulance (2022) - **
Morbius (2022) - *
Meg 2: The Trench (2023) - *
The 7th Voyage of Sinbad (1958) - ***
Funny Face (1957) - ***
Ugetsu (1953) - *****
The Killing (1956) - *****
La Chienne (1931) - ****
Werewolf of London (1935) - ***
The Hound of the Baskervilles (1939) - ****
Grand Hotel (1932) - ****
The Thin Man (1934) - ***
Gandhi (1982) - *****
Fright Night (1985) - ***
To Live and Die in L.A. (1985) - ****
The Little Mermaid (2023) - ****
Gallipoli (1981) - ****
Hannah and Her Sisters (1986) - ****
Shazam! Fury of the Gods (2023) - **
Ambulance (2022) - **
Morbius (2022) - *
Meg 2: The Trench (2023) - *
TOP 5 Parhaimmat leffat
1. The Killing
2. Gandhi
3. Ugetsu
4. Grand Hotel
5. La Chienne
Pistesijojen ulkopuolella: The Little Mermaid, Gallipoli
TOP 5 Huonoimmat leffat
1. Morbius
2. Meg 2: The Trench
3. Ambulance
4. Shazam! Fury of the Gods
5. Werewolf of London
Pistesijojen ulkopuolella: Funny Face (Fred Astaire oli karmea)
Nyt alkaa olla varmaa, että myöskään jo valmiina ollutta Coyote vs. Acme -elokuvaa emme taida tulla koskaan näkemään. Siinä Kelju K. Kojootti haastoi Acmen oikeuteen oletettavasti kun niiden vempeleet eivät oikein toimineet kunnolla Maantiekiitäjän nappaamiseksi ja toivat käyttäjälleen kärsimystä. Lopusta löytyy osuva näkökulma koko keissiin ja tähän nykytouhuun liittyen.
Elokuva maksoi 70 miljoonaa dollaria, Warner Discovery säästää veroissa 30 miljoonaa merkitsemällä tuon elokuvan 0 dollarin arvoiseksi, eli hyödyttömäksi. Studio lupasi ensin tekijöille kaupata elokuvaa muille julkaisijoille, mutta studio pyysi siitä 75 miljoonaa dollaria "ota tai jätä" -periaatteella. Vissiin joku olisi 40 miltsiä tarjonnut, mutta ei kelvannut. Kai Warner Discovery ei halunnut ottaa riskiä, että he näyttäisivät tyhmiltä mikäli elokuva tienaisi rahaa ja olisivat myyneet tappiolla. Nyt he eivät näytä elokuvastudiolta, joka juuri juhli 100-vuotistaivaltaan hienolla dokkarisarjalla, jossa korostettiin kuinka he ovat elokuva ensin -ympäristö. Onneksi Warnerin veljekset ovat jo kuolleet aikoja sitten. Christopher Nolankin saa Oscarinsa heti kun jätti studion taakseen.
On se hienoa, että on parempi ottaa nopeasti vähemmän rahaa kerralla vs. antaa elokuvan tuottaa enemmän pitkällä aikavälillä. Vielä kun elokuvantekemisen tavoite pitäisi aina olla elokuvan julkaiseminen yleisölle. Se on vähän niin kuin se ydin ja jotain on rikki pahasti, jos on parempi bisneskannalta hyllyttää pysyvästi valmis elokuva vs. julkaisu.
Samassa yhteydessä siivutaan streamaajien tekemiä vastaavia verovähennyksiä. Siellä on joidenkin sarjojen ja leffojen ohjaajilla kohonnut kylmä hiki otsalle, että olikos mulla siitä masteria olemassa missään muodossa. Kun monia ei ole koskaan julkaistu fyysisenä ja sitten kun niitä ei ole streamauksessakaan enään, niin eivät ole käytännössä olemassa. Vaarallista peliä.
www.pastemagazine.com
EDIT: Lyhennetty.
Elokuva maksoi 70 miljoonaa dollaria, Warner Discovery säästää veroissa 30 miljoonaa merkitsemällä tuon elokuvan 0 dollarin arvoiseksi, eli hyödyttömäksi. Studio lupasi ensin tekijöille kaupata elokuvaa muille julkaisijoille, mutta studio pyysi siitä 75 miljoonaa dollaria "ota tai jätä" -periaatteella. Vissiin joku olisi 40 miltsiä tarjonnut, mutta ei kelvannut. Kai Warner Discovery ei halunnut ottaa riskiä, että he näyttäisivät tyhmiltä mikäli elokuva tienaisi rahaa ja olisivat myyneet tappiolla. Nyt he eivät näytä elokuvastudiolta, joka juuri juhli 100-vuotistaivaltaan hienolla dokkarisarjalla, jossa korostettiin kuinka he ovat elokuva ensin -ympäristö. Onneksi Warnerin veljekset ovat jo kuolleet aikoja sitten. Christopher Nolankin saa Oscarinsa heti kun jätti studion taakseen.
On se hienoa, että on parempi ottaa nopeasti vähemmän rahaa kerralla vs. antaa elokuvan tuottaa enemmän pitkällä aikavälillä. Vielä kun elokuvantekemisen tavoite pitäisi aina olla elokuvan julkaiseminen yleisölle. Se on vähän niin kuin se ydin ja jotain on rikki pahasti, jos on parempi bisneskannalta hyllyttää pysyvästi valmis elokuva vs. julkaisu.
Samassa yhteydessä siivutaan streamaajien tekemiä vastaavia verovähennyksiä. Siellä on joidenkin sarjojen ja leffojen ohjaajilla kohonnut kylmä hiki otsalle, että olikos mulla siitä masteria olemassa missään muodossa. Kun monia ei ole koskaan julkaistu fyysisenä ja sitten kun niitä ei ole streamauksessakaan enään, niin eivät ole käytännössä olemassa. Vaarallista peliä.
Destroying Movies for Fun and Profit
Coyote vs. Acme is the latest in the predatory trend of shelving movies for tax write-offs. It's always been here, but it's never been so bad.
www.pastemagazine.com
EDIT: Lyhennetty.
Viimeksi muokattu:
Ehkä tämä kakkososa oli mykistävä elokuva?
Noh, elokuvana itsessään ei ehkä aja oman viimevuosien listan kärkipaikoille. Ehkä odotukset olivat jo valmiiksi niin ylhäällä ettei päässyt yllättämään, tai sitten vaan tarina hieman liian hankala itselle ymmärrettäväksi? Jos elokuva itsessään ei ihan sinne kärkeen niin yksittäisten kohtausten aikana tuli mietittyä useampi kerta "nyt on kova".
Kirjoja en ole lukenut ja aikanaan ensimmäinen osa tuli katsottua vähän "teknisenä testinä" omalle päivitetylle kotisetupille. Eli kun sarja avautuu pikkuhiljaa, niin ehkä pitänee käydä toiseen kertaan vielä katsomassa ennen syvällisempiä tuomioita.
Kuitenkin tällaiselle Star Warsien kanssa kasvaneelle pitkästä pitkästä aikaa ihanaa saada eeppistä scifiä.
Dune 2 oli pieni pettymys siinä mielessä, ettei iskenyt yhtä kovaa kuin ykkönen. Toki ykkösessä oli enemmän juonenkäänteitä ja kakkoseen jäi aika suoraviivainen kehityskertomus. Toteutus jäi kuitenkin uupumaan, vaikka tosiaan yksittäiset kohtaukset olivat komeita. Ehkä rytmityksessä oli jotain vialla, kun toisaalta leffa tuntui turhan pitkältä ja toisaalta tuli tunne, että juonta juostiin läpi kovaa kyytiä. Toki Paulin näyille pitää jättää tilaa, mutta ehkä nyt tuli liikaa kaikkine hidastuksineen.
Eniten jäi harmittamaan, kun kirjan loppupuolelta jätettiin pois todella mielenkiintoista materiaalia. Mietin jo etukäteen, että miten meinaavat tuoda valkokankaalle sen ja jos onnistuvat hyvin, niin tekijöille lähtee isot rispektit. No, jättivät odottamani sitten pois, eli ilmeisesti oli liian vaikea rasti. Spoilereihin se mitä tarkoitan:
Alia
Mutta kaikkiaan komiaa scifiä ja pesee starwarssit, rebelmoonit ja startrekit kyllä 100-0. Erityismaininta Butlerille roolisuorituksesta. Niin ja Christopher Walken ei ole vielä koskaan ollut huonossa leffassa (koska leffa on hyvä, jos Walken on mukana), joten tämänkin on pakko olla hyvä. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa leffaa, joka kattaa kakkoskirjan tarinan.
Vastaan spoilerilla! Muille varoituksena, että en suosittele avaamaan, jos kirjat eivät ole tuttuja.
Ei haittaa yhtään, että Alia leikattiin pois. Tai no, näkihän Paul hänet täysi-ikäisenä siinä näyssä. Puhuva aikuismainen lapsi olisi liian outoa valkokankaalle. Varsinkin, jos menisi tappamaan oman isoisänsä.
Myös Chanin ja Paulin ensimmäistä lapsi leikattiin pois ja tämäkin on hyvin perusteltua. Seuraavassa elokuvassa tulee kuitenkin olemaan yksi Leto-niminen, niin joillekin voisi olla liian hankalaa ymmärtää, että miten se tapettu lapsi onkin yhtäkkiä elossa.
Uskon ja päättelen, että trilogian viimeiseen osaan yhdistetään toisen ja kolmannen kirjan tapahtumia roiman aikahypyn kera, koska miksi muuten Aliaa olisi jo näytetty aikuisena. Mielenkiintoista myös nähdä, että muutetaanko kolmiodraaman asetelmia ratkaisevasti kirjoihin nähden, koska nyt toisen osan lopussa oli selkeästi ryppyjä rakkaudessa. En ihmettelisi yhtään, jos Chani haluaisi jopa Paulin hengiltä, kun tajuaa millaisen miehen on itselleen ottanut.
Myös Chanin ja Paulin ensimmäistä lapsi leikattiin pois ja tämäkin on hyvin perusteltua. Seuraavassa elokuvassa tulee kuitenkin olemaan yksi Leto-niminen, niin joillekin voisi olla liian hankalaa ymmärtää, että miten se tapettu lapsi onkin yhtäkkiä elossa.
Uskon ja päättelen, että trilogian viimeiseen osaan yhdistetään toisen ja kolmannen kirjan tapahtumia roiman aikahypyn kera, koska miksi muuten Aliaa olisi jo näytetty aikuisena. Mielenkiintoista myös nähdä, että muutetaanko kolmiodraaman asetelmia ratkaisevasti kirjoihin nähden, koska nyt toisen osan lopussa oli selkeästi ryppyjä rakkaudessa. En ihmettelisi yhtään, jos Chani haluaisi jopa Paulin hengiltä, kun tajuaa millaisen miehen on itselleen ottanut.
Nelivuotias ninjatyttö olisi ollut hyvin outoa ja haastavaa tuoda realistisesti valkokankaalle. Juuri siksi se olisi ollut hauiksennäyttö tekijöiltä, jos olisivat siinä onnistuneet. Eivät ilmeisesti uskoneet osaavansa, niin jättivät pois. Toisaalta ymmärrettävää, toisaalta pettymys.
Chanin hahmoa tosiaan jonkin verran muutettiin. En muista, että kirjassa olisi tuolla tavalla julkisesti taistellut messiasmyytin rakentamista vastaan. Ekaa lasta en muistanutkaan. Varmaan ihan ok leikkaus, kun kaikkea ei ehdi käsitellä.
Chanin hahmoa tosiaan jonkin verran muutettiin. En muista, että kirjassa olisi tuolla tavalla julkisesti taistellut messiasmyytin rakentamista vastaan. Ekaa lasta en muistanutkaan. Varmaan ihan ok leikkaus, kun kaikkea ei ehdi käsitellä.
HalfMoonRider#0
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Washington Capitals, Tampereen Ilves
Melki voisit tehdä oman topicin Dyynille! Ykkönen kolahti jo todella kovaa vaikka osasin odottaakkin Villeneuvelta kovaa leffaa. Monesti ainakin itselleni tulee sellanen "nääh" fiilis leffasta jota odottanut kun odotukset eivät kohtaa tuloksen kanssa, mutta ei tuosta. Vaikkakin se on sellainen ns. "set-up leffa" tälle tokalle, niin silti sen olen leffakäynnin jälkeen kotonakin useampaan kertaan 4K-levyltä katsonut isolta ruudulta ja kunnon äänentoistolla.
Mutta sit tämä toinen osa. Itselläni oli aiemmin katottuna myös todella odotettu leffa (Oppenheimer) jonka kanssa kävi just niin, et ei kolahtanut ei sit yhtään! Yksi suurimpia pettymyksiäni mitä muistan. Ymmärrän kyllä niitä jotka sitä kehuvat ja hehkuttavat, mutta ei se ollut minulle, vaikka loistava ohjaaja senkin takana. Tätä Dyynin kakkososaa sit olinkin odottanut samanlailla ku aikanaan Dark Knight Risesia (tässäkin pettyi) ja itsellä oli valmiiksi jo pelkona, että iso pettymys tulossa kun nostanut itse riman valmiiksi niin korkealle. Mutta, ei tarvinnut helvetti soikoon pettyä! Tää oli rehellisesti sanottuna yksi hienoimpia leffakokemuksiani mitä olen kokenut! Ja en sano tätä innoissani heti leffan nähtyäni, vaan kävin katsomassa leffan ensi-illassa viime keskiviikkona ja toistamiseen seuraavana lauantaina. Toisen katsomiskerran jälkeen vain vahvistui OMA mielipide: MESTARITEOS! En ala leffasta sen enempää kirjottelemaan, etten vaan vahingossa ala kertomaan liikaa tapahtumista. Tässä leffassa toimi ihan jokainen osa-alue!
Taustatietona, että en ole lukenut kirjoja, joten minulla ei ole ollut leffoista mitään ennakkotietoa muuta kuin mitä trailerit näyttäneet.
Kilgore Trout
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ilves
Minä luin Herbertin kirjat 80-luvulla sitä mukaa kun niitä käännettiin, ja sitten jatkoin englanniksi kun suomennetut loppuivat, kunnes niissä taso laski alle riman. Joka tapauksessa Dyyni oli mm. Säätiön kanssa itselle todella tärkeitä scifi-romaaneja, ja ne tuli luettua moneen kertaan.
Erityisesti siksi on hienoa, että Dyyni-trilogian ensimmäinen osa sai ansaitsemansa tulkinnan valkokankaalle. Tämä on niitä elokuvia, joista ISENSE-salissa saa kaikki irti, suosittelen!
Sen verran voin"spoilata", että hiekkaa oli ilmassa sen verran, että elokuvan loputtua teki mieli pudistella isoimmat omiltakin olkapäiltä.
Erityisesti siksi on hienoa, että Dyyni-trilogian ensimmäinen osa sai ansaitsemansa tulkinnan valkokankaalle. Tämä on niitä elokuvia, joista ISENSE-salissa saa kaikki irti, suosittelen!
Sen verran voin"spoilata", että hiekkaa oli ilmassa sen verran, että elokuvan loputtua teki mieli pudistella isoimmat omiltakin olkapäiltä.
Itsekin tykkäsin elokuvasta todella paljon. Se tunnelma oli vain niin kaikin tavoin hämmentävä, kun perhe eleli arkeaan "laitoksen" jauhaessa naapurissa yötä päivää. Todellisuus perhearjen takana tuli tuon tuosta esiin mitä absurdeimpina keskusteluina ja pikku tapahtumina. Sitten taas toisaalta tuossa se koko juju oli, ja en nyt sitten ihan varma ole, kantoiko se koko leffan loppuun, vaikka itse tuota outoa näytelmää tykkäsin seuratakin. Mitään varsinaista tarinaahan elokuva ei kertonut. Sekin on tavallaan itsestään selvää, että totta kai tuollakin elettiin niin normaalisti kuin suinkin pystyttiin, vaikka se katsellessa vähän kauhistuttaakin. Miten muutenkaan ne olis eläneet.
Minulle tämä Dyynin kakkososa oli jopa selvästi parempi kuin ensimmäinen. Ensimmäinen ei kovin hyvin toiminut omana osanaan vaan oli vain pohjustusta. Tämä oli kokonaisvaltaisempi kokemus. Esimerkiksi vallan teema kehittyy hienosti koko elokuvan ajan ja lopussa tarjoaa sykähdyttäviä hetkiä. Kävin katsomassa leffan ihan perussalissa, kun en ollut tietoinen, että tämäkin on kuvattu IMAX-teatteriin. Tämä tekele on varmaan niin hieno IMAX-teatterissa, että pitänee mennä katsomaan uudestaan Itiksessä.
puna-hundi
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK, Flyers, Mike Keenanin jengit
Oli siellä kohtausia jotka vaan edelleen ovat liian mahdottomia kuvattavaksi audiovisuaalisin keinoin, mutta se ei minua haitannut. Haittasi enemmän tuo mainitsemasi rytmitys, etenkin loppuosa vaikutti liian hätäiseltä alkuun verrattuna. Yksitysikohtia tarkastelemalla löytää Dyyni2:sta vaikka kuinka paljon ongelmia, mutta kokonaisuus oli sen verran mykistävä, että vaikka olen itse urautunut elokuva-alalle enkä yleensä siksi osaa päästää irti teknisiin ja tarinankerrontaan liittyvien juttujen jatkuvasta analysoinnista, niin tähän pääsi uppoutumaan vaivattoman helposti. Mulla meni kummatkin Dyynit tän vuosituhannen sci-fi leffojen kärkeen melko reippaalla marginaalilla. Jotain noissa on toisaalta sellaista samaistuttavaa ja turvallista ja inhimillistä ja toisaalta elämää suurempaa eeppistä touhua joka haltioitti aikoinaan ekoissa tähtien sodissa.
TuleeEnnenaikaisesti
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Tappara
Rocky II elokuvassa Rocky kosii eläintarhassa Adriania. Saatuaan myönteisen vastauksen tyytyväinen Rocky kutsuu tiikerin häihin, sanoo "Fantastista, vai mitä?", ulvoo onnesta ja lyö ilmaa ja juuri samalla hetkellä tulee audio-spillover seuraavaan kohtaukseen, jossa kirkonkello soi häitä. Syntyy vaikutus, että Rocky kumauttaa kellon äänen ilmasta.
Onkohan kyseeessä vain hauskaa sattumaa vai onko tuossa jopa aivan harkittua moniulotteista symboliikkaa.
Onkohan kyseeessä vain hauskaa sattumaa vai onko tuossa jopa aivan harkittua moniulotteista symboliikkaa.
Samaa mieltä alkuosasta (ja osin koko viestistä), eli rytmitykseltään tämä alkoi olla jo ihan oikea elokuva, siinä missä ykkönen oli taustatarinan ja asetelmien pikakelausta jotta päästiin sitten tähän pisteeseen. Mutta mulle kyllä jäi tuo valtateema kovinkin vajaaksi, kokonaisuudessaan Paulin hahmon kehityskaari tuntui aikamoiselta läpijuoksulta, ja lopussa sitten taas homma paketoitiin aivan liian kiireellä kohti seuraavaa osaa.
Tuntuu, että tästä olisi pitänyt tehdä vähintään viiden elokuvan mittainen, jotta saataisiin nuo kaikki juonen kannalta oleelliset hahmokehitykset mukaan, koska nyt motiivit ja ne syyt muutoksille jää todella vähälle huomiolle, ja toisaalta niitä joudutaan sitten minkään loogisuuden mukaansaamiseksi väkisin alleviivaamaan dialogissa, ilman mitään sen suurempia perusteita.
Ymmärtääkseni tästä oli alunperin tulossa vain kaksiosainen, ja kolmeen osaan jakaminen varmistui vasta ykkösosan huikean menestyksen myötä. Hyvä että nyt edes kolmeen osaan saatiin, koska kun näin paljon keskitytään visuaalisuuteen, rymistelyyn ja juonta kuljetetaan sitten siinä sivussa aikahypyillä ja kertojatyyppisellä dialogilla, niin tuntuu että itselle draamaelokuvien ystävänä leffan rytmitys on pielessä.
Ja kun itse Paulin kehityskaareen ei jää aikaa, niin sitä vähemmän sitä jää vastavoimien taustoitukselle. Todella etäiseksi jää pahikset tässä, ihan vastaava ongelma kuin esim Star Warsin jatko-osien Snoke, joka jostain ilmestyi, oli pahis koska sellainen tarvittiin, mutta mitään oikeaa olemassaolon merkitystä hahmolle ei sinänsä ollut ja sitten se olikin kuollut, ja kuolemakaan ei muuttanut oikeastaan yhtään mitään koska seuraava geneerinen pahis ilmestyy heti nurkan takaa.
Tämä harmittaa siinäkin mielessä, että Villeneuve on loistava hahmojen motivaatioiden esilletuoja, joka yleensä sortuu nimenomaan pitkittämään ja hidastamaan elokuviaan jopa tuskalliselle tasolle (esim Blade Runner 2049), koska motiivien nyanssit täytyy saada hienovaraisesti selville. Tässä tuntuu, että studio on lyönyt speksin käteen: 3h elokuva, josta 2h pitää olla visuaalisesti mieletöntä action-tykitystä ja lopun ajan saat käyttää sitten juoneen.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy