Uutta Manaajaa odotellessa piti tahkota kaikki aiemmat osat, joista olin vain ykkösen nähnyt aiemmin. Valitettavan iso kiire tuli, joten en elokuvapäiväkirjaan erikseen riipustanut mistään mitään talteen.
Ykkönen on hieno kapistus. Erityisesti kun muistaa vielä sitä katsoessa, ettei silloin ollut cgi:tä, joten jo pelkkä pöydän laatikon yksikseen avautuminen, kaapin liikkuminen tai sängyn tärinä vaati luovuutta ja mekaanista ajattelua. Kuuluisa hämiskävely portaita alas ei ollut alkuperäisessä elokuvassa sen vuoksi pitkälti oletettavasti, että vaijerit näkyivät. Kun kamera seuraa tytön laskeutumista portaita alas, niin ei enää vaijerien maalaaminen piiloon ilmeisesti riittänyt. Toki kohtaus on vielä vähän epätasainenkin, kun siinä on ikään kuin kaksi tarinaa omilla resoluutioillaan saman kohtauksen sisällä ja vielä tunteellisesti sieltä toistensa ääripäistä.
Tekijät eivät varsinaisesti pitäneet Manaajaa kauhuelokuvana, vaan psykologisena etsivätarinana, jossa on läsnä yliluonnollisia elementtejä. Elokuvaa lähdettiin kuvaamaan dokumentaarisella otteella, eli läsnä on korostettua realismin tuntua. Alku Irakissa arkeologisilla kaivauksilla ei palvele juonta millään tavalla, mutta se luo korvaamatonta tunnelmaa ja samalla se ehdottaa, että elokuvassa sekä sen kuvaamassa pahuudessa on kyse ihan jostain muusta kuin pelkästä kristinuskosta. Lisäksi elokuvan varrella sen päähenkilöt kieltäytyvät kerta toisensa jälkeen uskomasta heti johonkin pahaan henkeen. Mutta kun moderni ja kliininen lääketiede (elokuvan kovimmat kauhukohtaukset ovat sairaalan koneissa kuten varjokuvassa!) tai mikään muukaan ei tunnu tarjoavan vastauksia, niin vasta sitten epätoivoisena käännytään kirkon puoleen.
Samalla tavalla päähahmo Isä Karras on ensin tiedemies (opiskeli psykologiksi) ja toisena pappi. Hänkin etsii ensin tieteellisiä selityksiä löytämättä niitä. Hän velloo uskonkriisissä ja kärsii katolilaisesta syyllisyydestä, kun hän ei pysty auttamaan köyhää ja sairasta äitiään. Hän ei kykene näkemään jumalan rakkautta kaiken maailman kärsimyksen keskellä. Reganissa skeptisesti pahaan suhtautuva epäilijä-Karras (joka piiloutuu järkeilyllään kaikelta viimeiseen saakka) sitten lopulta näkee mahdollisuutensa tehdä sen, mitä hän ei pystynyt äidilleen tekemään.
Elokuva ehdottaa, että pahuus on pesiytynyt Reganiin, koska hänen äitinsä ja isänsä ovat eronneet. Ja isän aika täydellinen poissaolo on tehnyt Reganista haavoittuvan demonille, tyttö epäilee isänsä rakkautta häntä kohtaan. Samalla tapaa kun Karras epäilee toisenlaisen isän rakkautta ihmisiä kohtaan. Noh, elokuvassa olisi paljonkin purettavaa, mutta nyt alkaa loppua muistikin jo kesken (jossain kohtaa syvemmälle mennessä myös ymmärrys), enkä viitsi tässä koko iltaa istua. Leffan katsoin maanantaina, enkä kirjoittanut siitä mihinkään mitään. Olisin halunnut nähdä leffasta alkuperäisen teatteriversion, koska ounastelisin sen olevan nimellisesti hieman parempi kuin tämä ohjaajan tai ennemminkin kirjoittajan "ennennäkemätön" versio.
Manaaja 2 oli melkoinen sotku. Miten noilla osasilla voi saada noin sekavan ja huonon elokuvan tehtyä? John Boorman, Richard Burton, Louise Fletcher, James Earl Jones ja vielä vähän Max von Sydowia, kuvaajana William A. Fraker ja Morriconen musiikki. Linda Blair toki sanoi, että lopullinen elokuva ei ollut se versio, mihin hän suostui. Ilmisesti sitä kirjoitettiin vielä useampaankin kertaan uusiksi ja saman padan äärellä hääri liian monta kokkia. Eikä alkuperäisen elokuvan toimivia asioita ymmärretty, mikä ei ole viimeinen kerta tämän sarjan äärellä. Ykkösen musiikin piti olla Lalo Schiffrinin säveltämä, mutta legendan mukaan kun Schiffrin oli massiivisen studio-orkesterinsa kanssa äänittänyt/soittanut parikymmentä minuuttia, niin Friedkin ajoi vihaisesti kaikki pihalle ja erotti Schiffrinin saman tien. Koska Lalo ei ymmärtänyt sitä minimalismin ja realismin henkeä. Samaa voisi sanoa Morriconen musiikista. Se on tietysti loistavaa, mutta sitten nuo perinteiset orkesterimusiikin osaset kaappaavat huomion itseensä vahvasti.
Poissa on lisäksi mm. dokumentaarinen ote kuvauksessa ja kaiken kiinnittäminen realismiin. Tai ehkä elokuva kuvitteli olevansa tuolla new age -touhullaan, eli ajatustensiirrolla ja toistensa tajuntoihin kiinnittymisellä aallon harjalla. Ainakin nykyajasta katsottuna se näyttää varmaan vieläkin huonommalta, jos se on mahdollista. Eikä se elokuva alakaan kovin lupaavasti, kun 17-vuotias Linda Blair steppaa ehkä vähän turhan vähissä vaatteissa kohtauksessa, joka on melkoisen turha. Se nyt alustaakin lähinnä toista surkeaa kohtausta, eli kun Regan saa julkisella paikalla kohtauksen. Mutta on elokuvalla hetkensä ja ehkä paperin, sekä kynän kanssa ja jälkeenpäin tiukasti miettimällä sieltä voisi kyetä yhdistämään kaiken jollain tapaa etäisesti ehjäksi kokonaisuudeksi ajatuksentasolla. Elokuva on aika täynnä symbolismia ja en ymmärrä, mitä nuo jokapaikassa näkyneet heinäsirkat (locusts) symbolisoivat. Paitsi pahuutta? Mutta ne sirkathan oli hyviä ennen kuin ne hinkkasivat siipiä toistensa kanssa, jolloin niistä tuli pahoja? Symboloiko ne ihmisiä. Ei hajua. Mutta näkymättömällä lassolla ne voitetaan. Kieltämättä aivot menivät pois päältä aika lailla, kun se hypnoosivalo tuotiin ja sitten vain mietin, että mitähän känninen Richard Burton mahtoi ajatella elokuvasta.
Kolmonen oli outo tapaus, koska katsoin ensin ohjaajan version / Legionin. Studio kun oli tullut väliin ja halunnut siihen mukaan manauksen, koska elokuvan nimeksi oli laitettu lopulta Manaaja ja lisäksi haluttiin joku alkuperäisjäsen mukaan, joten alkoholisoitunut Jason Miller tuotiin messiin Brad Douriffin rooliin - osin. Mutta tuo ohjaajan versio joutuu käyttämään videoformaattiin tallennettuja erittäin huonolaatuisia daily-kuvia, joten kun remasteroidusta matskusta siirrytään yhtäkkiä kohtauksenkin sisällä noin surkeaan laatuiseen matskuun, niin se ottaa aika tehokkaasti pois elokuvan tunnelmasta. Mutta onhan tuo ohjaajan versio parempi näin kyynisenä ihmisenä, pysäyttävä lopetus.
Jälleen kyseessä on etsivätarina, josta löytyy myös aimo annos kaverihuumoria aina mahtavan George C. Scottin (korvasi kuolleen Lee J. Cobbin, joka esitti hahmoa ykkösosassa) Kindermanin, sekä Father Dyerin välillä. Scott tiettävästi veteli kohtauksia läpi yhdellä otolla, koska oli George C. Scott ja ei aina niin kärsivällinen mies. Morgan Creekin läpiajamassa teatteriversiossa pidin tuosta kirjallisesta symbolista, jossa Jason Miller esitti hyvää versiota hahmoaan ja sitten kun paha oli vallassa, niin hahmoa esitti Brad Douriff. Paitsi lopun väkisinmanauksessa tuokin ajatus meni sitten vähän kuin sekaisin, kun Pazuzu-demoni tuotiin näkyvästi mukaan. Ohjaajan versio alkaa mestarillisella kohtauksella, joka luo juuri oikean tunnelman. Teatteriversio änki pari lyhyttä kohtausta ennen introa, jos muistan oikein. Ja itse elokuva sitten sisältää 1990-luvun tuotokseksi hyvinkin itseironisen tai metamaisen kohtauksen, kun hoitaja menee katselemaan itsetietoisesti aukeutunutta ovea uskoen täysin pääsevän varmaan hengestään. Ja lopputulos on aika yllättävä ja pelottava kohtaus, koska se malttaa pitää ja luoda jännitystä odottaen. Lopulta kaikki tapahtuu melko yllättäen ja epätavallisesta kamerakulmasta. Pidin elokuvasta sen hiomattomuudesta huolimatta. Se uskalsi kokeilla jotain odottamatonta ja suurimmalti osin onnistui siinä. Se myös tuntuu rosoisemmalta kuin 90-luvun (niukasti) elokuvasta kuvittelisi ja sen henkinen koti lieneekin jossain 70-luvulla. Loi hyvin tunnelmaa. Aika autopilotilla tosin katsoin pari päivää myöhemmin sen alkuperäisen teatteriversion. Joten joko ei enää toisella kerralla pelitä yhtä hyvin mysteerin ollessa selvä, tai sitten siitä on hampaita hiottu pois - mikä sekin pitää täysin paikkansa.
Manaajan nelososa valmistui Morgan Creekin toimesta vieläkin kivuliaammin. Paul Schrader teki Dominioninsa valmiiksi ja se ei ollut kauhuelokuva, siinä ei ollut säikäytyksiä ja se oli kuulemma hyvin tylsä elokuva. Joten Renny Harlin asteli studioon ja ammattimiehenä totesi, että elokuva tarvitsee enemmän toimintaa ja kauhukohtauksia kertoen, mitä studiopuvut halusivat kuulla. Schraderin jo valmiin elokuvan materiaalista vain 10% oli käyttökelpoista Rennyn mukaan. Schrader oli tehnyt leffansa 30 miljoonalla ja Rennylle löytyi 50 miljoonaa. Osa kuvausryhmästä ei halunnut olla tässä uudessa mukana, osa ei aikataulujen puolesta pystynyt. Lopputuloksena 50 miltsillä saatiin kuvaaja Vittorio Storaron uran todennäköisesti rumin elokuva, ihmeellinen harmaa möhkäle, jonka olisi luullut olevan jokin suoraan videolle kuvattu b-elokuva ilman noin monenlaisia eri lokaatioita. Mitäänsanomaton elokuva, jonka aikana mietiskelin jo välillä, että onko Stellan Skarsgard sittenkin oikeasti huono näyttelijä. Lopussa sitten saatiin sarjan ikonografiaa esiin, kun demonityttö odotti temppelin syövereissä yöpuvussa arkkivihollistaan Merriniä pakollista manauskohtausta varten. Vaikka siis elokuva sijoittuu 1949 Egyptiin ja alkuperäisen elokuvan tapahtumat oletettavasti julkaisuvuodelle 1973. Harvemmin toki liian loogisesti näitä kannattaa katsoa, mutta silti. Täysin geneerinen ja unohdettava elokuva kiltisti sanottuna. Naislääkäri oli täyttä pahvia, Schraderin natsikohtauksesta oli leikattu kaikki tärkeä info pois, eli miksi ne tekivät noin ja miten se homma ajautui tuohon pisteeseen. Ei riitä vain natsit = paha ja vastaavasti sitten Skarsgard = hyvä, kun hän pelastaa alkuasukkaan saamasta selkäsaunan sadistiselta ja häröltä kaivauksien päämieheltä (? tai joltain). Samoin kuin alkuasukkaatkin näyttäytyvät aika alivertaisina ja kliseisinä tuossa elokuvassa yms. Mutta Matti Ristinen alkukohtauksessa yllätti positiivisesti. Varmaan joskus lukenutkin sen krediiteistä tuon, mutta eihän näitä kaikkia muista.
Vähemmän yllättäen Paul Schraderin (nimellisesti vain ohjaama, mutta kyllä se hänen filmografiaan sopii) Dominion: A Prequel to the Exorcist oli ehkäpä konkkaronkan jopa toiseksi paras tuotos, joka oli hengessään vahvasti uskollinen alkuperäiselle. Ja se teki kaikki edellisen kappaleen epäkohdat päinvastoin. Skarsgardin pappi on menettänyt uskonsa jumalaan, armoon ja ihmisten hyvyyteen natsien kohtelussa ja velloo epäilyksessä. Jokaisessa merkittävällä hahmolla on oma vastaava uskon vuorensa ja sisäinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Kaivauksen jännitteet eskaloituvat johdonmukaisesti ja järkevästi hahmojen sanelemina. Isosti kiteytettynä kyse on mielestäni anteeksiannosta / armosta, joko itselleen tai muille. Toki onhan siinä myös historiallista perspektiiviä, kun brittisotilaat katsovat natiiveja ali-ihmisinä ja mausteena myös historian kristinuskon levitys miekalla. Schrader toki oli alun alkaen outo valinta tälläisen kaupallisen ison elokuvan ohjaajaksi ja outoa sitä elokuvaa on katsoakin, kun Master Gardenerin sekä Card Counterin katsomisesta ei ole kovinkaan kauaa. Lisäksi oli kiehtovaa katsoa, että samasta läheisestä lähtökohdasta ja yhteisestä materiaalista on tehty kaksi näin erilaista elokuvaa. Pidin myös Schraderin version sävellyksestä ja piti katsoa oikein kenen se oli, Angelo Badalamenti oli toinen säveltäjä.
Aamulla varhain katsoin tuon Schraderin leffan stressissä, että ehtii tänään vielä tuon uuden Manaajan - ensimmäisen kolmesta - katsoa. Joten se uusi on häivyttänyt paljon yksityiskohtia ja sitä mitä olisin halunnut kirjoittaa tuosta Schraderin elokuvasta. Uudesta tyydyn mainitsemaan, että mitään ei ole opittu. Manaajien kuuluisi olla ihan jotain muuta kuin pelkkä tavallinen geneerinen kauhuelokuva, mitä tuosta voi parhaimmillaan sanoa. Etenkin kun siitä uskosta ja nykyihmisyyden introspektiosta olisi voinut näin 2020 painaa vaikka kuinka terävällä kynällä herkullista käsikirjoitusta eetteriin. Mutta hokkus pokkus vaan.