Itsemurha

[Leopold Isopanda]

Olen viime aikoina ajatellut tappaa itseni miltei joka päivä. Tällaista oloa ei ole aiemmin ollut, tosin pari vuotta sitten ajattelin josko olisi parempi ajaa kallionseinään, kun silloin ahdisti niin kovasti. Tällä kertaa ei ahdista, vaan kuolema ei pelota minua. Elämällä ei ole mitään annettavaa. Ilo on poistunut, vaikka välillä naurankin ja hassuttelen lasteni kanssa jne.

Jos minulla olisi ase, olisin varmaankin jo kuollut. Muut itsemurhatavat tuntuvat niin kivuliailta tai hankalilta, etten ole uskaltanut lähteä toteuttamaan niitä. Hirttosolmukan tekoa olen vähän harjoitellut ja paikankin sitä varten jo valinnut.

Olin aiemmin hyvinkin itsemurhavastainen ihminen ja pidin sitä itsekkään ihmisen raukkamaisena tekona. Sitä se on osaltaan edelleenkin, mutta ymmärrän paremmin esim. Tapio Suomista ja jollain tavalla arvostan sitä, että hän uskalsi "parantaa" itsensä lopullisesti. Sitä minäkin odotan, että tämä jatkuva paha olo loppuisi kertaheitolla.

En tiedä miksi kirjoitin tänne. Ehkä nimimerkin takaa on helpompi kertoa asioita, vaikka joku/jotkut saattavat tietää kuka olen. Eikä silläkään ole väliä tietävätkö tutut. Millään ei ole väliä. Kunhan en satuta muita.

Sanon heti tähän alkuun saman minkä aiheen yhteyteen kiinnitetty viestikin: Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää kellon ympäri, ja sinne saa soittaa myös nimettömästi ja kertoa itsestään juuri niin paljon tai vähän tunnistettavia tietoja kuin haluaa. Mieti siis, haluaisitko soittaa sinne, mikäli kynnys puhelimessa jutteluun ei ole liian suuri. MIELI Kriisipuhelin 09 2525 0111

En tiedä tilannettasi tarkemmin, mutta osut naulan kantaan monessa havainnossasi, mitä yllä kirjoitat. Ihminen voi olla itsemurhavastainen ja todeta, että ei koskaan. Itsetuhoisuus ja siihen pisteeseen ajautuminen on vaiheittainen prosessi ja ei kukaan perusterve ihminen herää yksi päivä ja totea, että voisin vaikka ottaa hengen itseltäni. Itse olen ajatellut tuota luisua itsetuhoisuuteen synkempinä hetkinä myös sitä kautta, että jos siihen tilanteeseen on tullut askel askeleelta ajauduttua, niin kai sieltä on mahdollista askel askeleelta nousta poiskin.

Ajatus itsemurhasta "parantavana" jokerikorttina voi olla tietyissä tilanteissa lohdullinen, mutta sen kortin voi pelata vain kerran ja sen jälkeen ei ole enää mitään peliä pelattavaksi. Toivotaan, että et päädy moiseen ratkaisuun ja saat solmut aukeamaan sen verran, että löydät hyviä hetkiä mainitsemiesi lastesi kanssa vielä. Jos fiilis menee liian synkäksi, niin soita johonkin tai marssi vaikka terveysasemalle, jos sellainen vielä kunnastasi löytyy. Vähemmän akuutissa tilanteessa tämäkin keskustelu toiminee varmasti hyvänä vertaistukena. Summa summarum: roiku vielä mukana.

 

[godspeed]

Summa summarum: roiku vielä mukana.

Tässäpä hyvä neuvo lyhykäisyydessään @Andji

Koko loppuelämää ei tarvitse elää heti tässä ja nyt, ja ajatella, että mikään ei tässä tilanteessa auta, vaan voi vaikka aina koettaa elää päivä kerrallaan. Katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Uteliaisuus voi joskus voittaa, kun huomaa, ettei se seuraava päivä ollutkaan paskempi kuin edellinen. Saattoi olla jopa reilusti parempi.

Hyvä kun kirjoitit viestin.

 

[Andji]

Uteliaisuus voi joskus voittaa, kun huomaa, ettei se seuraava päivä ollutkaan paskempi kuin edellinen. Saattoi olla jopa reilusti parempi.

Päivät on aika samanlaisia. Olotilat heittelee. Tällä hetkellä on hyvinkin puristava ja kuristava olo kaulan ja rinnan kohdalla. En minä kauhean aktiivisesti ole itseäni tappamassa, mutta jos jokin onnettomuus tapahtuisi, niin se ei kovasti harmittaisi.

 

[godspeed]

Päivät on aika samanlaisia. Olotilat heittelee. Tällä hetkellä on hyvinkin puristava ja kuristava olo kaulan ja rinnan kohdalla. En minä kauhean aktiivisesti ole itseäni tappamassa, mutta jos jokin onnettomuus tapahtuisi, niin se ei kovasti harmittaisi.

Joo, ymmärrän. Itse ajattelen niin, että jaksan vaikka väkisin muutaman päivän (tai pahimmassa tapauksessa huomattavasti pidempään) vastoinkäymisiä, stressiä ja muita jumittavia tai heittelyä aiheuttavia mielialavaikeuksia, jos tiedän ja uskon, että sitten helpottaa. Mikään negatiivisinkaan asia ei usein kestä elämässä niin kauaa, etten jaksaisi odottaa. Pystyn nykyään pitämään tällaisesta ajattelusta aika lujasti kiinni, koska olen siihen pisteeseeen itseni saanut hakattua vuosien taisteluiden varrella. En toki vertaa itseäni sinuun, mutta viestisi kuulostavat vaan niin tutuilta, että uskallan näin kirjoittaa :)

Tietysti sitä voi myös miettiä, että mistä sinulla nämä ongelmat ja ahdistukset johtuvat. Sitä kautta voi ainakin itse itseään hieman ensiapuna auttaa, jos sitten ei muunlaisen avun piiriin nappaa mennä ainakaan ihan vielä. En paasaa tämän enempää, mutta oli oikeasti todella hienoa, että kirjoitit!

 

[Andji]

Joo, ymmärrän. Itse ajattelen niin, että jaksan vaikka väkisin muutaman päivän (tai pahimmassa tapauksessa huomattavasti pidempään) vastoinkäymisiä, stressiä ja muita jumittavia tai heittelyä aiheuttavia mielialavaikeuksia, jos tiedän ja uskon, että sitten helpottaa.

Sehän tässä tympeintä on, että minulla on kaikki päällisin puolin kunnossa. Toki voisi paremminkin olla, mutta objektiivisesti ajatellen minun ei pitäisi olla onneton.

Kiitos viesteistäsi.

 

[godspeed]

Kiitos viesteistäsi.

Kaikkea hyvää jatkoon!

 

[godspeed]

Meinaa tämä olla musertavaa kerta toisensa jälkeen. Tulee hyvä olo ja ajattelee, että JES nyt taas vähän tasaisempaa elämää, kunnes sitten parissa päivässä tulee pienimuotoisia romahduksia ja paniikkia, eikä ole mitään käryä mistä ne johtuvat. Mutta ehkä minun pitää luottaa myös omiin sanoihini ja uskoa, että tämä tästä helpottaa taas myöhemmin. Aivan varmasti helpottaa.

Itsemurha on tällä hetkellä hyvin kaukainen asia, enkä ajattele sen kautta lainkaan mitään ongelmiani. Kirjoitin tähän topiciin sanoakseni, että itsemurha-ajatuksista voi päästä pysyvästi eroon. Toki vilahduksittain asia voi käydä mielessä, mutta se ei välttämättä ole tosiaan sen erikoisempi juttu, eikä jää mieleen pyörimään. Ehkä minulla auttaa eniten se, että olen käsitellyt aikanaan paljon sellaisia tunteita, jotka yrityksiinkin johti, sekä saanut lääkityksen kohtuulliseen kuntoon. Sellainen tuplavarmistus tuossa siihen, että mitään yrityksiä, saati tekoja, ei toivottavasti koskaan tule.

Minulla siis ei ole pienintäkään kuolemanhalua tai toivetta, se on sentään muuttunut nyt pysyväisluonteisemmaksi, että vakavatkaan reaktiot eivät ole tuhonneet mielestäni mitään lopullisesti. Ne olot ja ajatukset vaan tulevat ja menevät, ja jotenkin sitä vaan kestää. Ja miksei kestäisi? Kestänyt olen jo vuosikausia, niin miksen kestäisi vielä tuleviakin vuosia.

Roikutaan mukana.

 

[Rantojen mies]

Sehän tässä tympeintä on, että minulla on kaikki päällisin puolin kunnossa. Toki voisi paremminkin olla, mutta objektiivisesti ajatellen minun ei pitäisi olla onneton.

Mieli on ihmeellinen. En toki tiedä tarinaasi, mutta koska kirjoitat noin, haluaisin kertoa eräästä aiemmin todella itsetuhoisesta läheisestäni. Hän nimittäin kerran sanoi minulle, että kun hän ymmärsi sen, että kaikki hänen itsetuhoiset ajatukset johtuivat aivojen toiminnasta ja siihen oli mahdollista vaikuttaa, polku parantumiseen avautui. Myös hän eli ulospäin täysin "normaalia" elämää, eikä kukaan nähnyt hänen itsetuhoisia ajatuksiaan, mutta sai onneksi apua ja elää nyt 20 vuotta myöhemmin omien sanojensa mukaan maistuvaa elämänmakuista elämää.

Toinen ystäväni taasen pelasi nuorena tuon lopullisen kortin eikä päivääkään kulu, ettenkö miettisi mitä olisi tapahtunut, jos hänkin olisi malttanut odottaa ja ymmärtänyt, että apua on tarjolla.

Sitä apua todella on tarjolla. Sinä olet elämäsi tärkein ihminen ja kaiken avun arvoinen. Lämmöllä suosittelen puhumaan näistä asioista jollekin. Hienoa, että puhuit meille, se on hyvä alku.

 

[godspeed]

Apua haettaessa ei kannata kuitenkaan tyytyä vain siihen, että ne puoskarit kirjottaa nappireseptin ja lähettää kotiin. Sen ne kyllä tekee helposti ennen kuin ehtii mitään sanoa. Pitää osata vaatia hoitoa ja tehostaa sanomaansa jollain tavalla, kuten kertomalla, että tämä on äärimmäisen vakava paikka kuten se monella on. Ikävä kyllä se menee nykyään usein niin, että lääkärit ovat kuormittuneita, eivätkä halua aina tutkia asioita. Tutkiminen vie aikaa ja siitä hyötyy mahdollisesti vain yksi potilas. Ja yksi potilas ei ole heille mitään.

Lähipiirissä yksi tapaus sentään on selvinnyt jotenkin terveempien kirjoihin, mutta kyllä siinä äkkiä pari vuotta meni, että parantui siihen kuntoon. Eikä se kyllä tapahtunut minkään lääkärin avustuksella. Taisiko kerran nähdä lääkäriä, jos sitäkään? Lääkkeitä jostain umpimetsästä kyllä syötettiin ja vaikka ne eivät aina toimineetkaan, niin silti piti syödä, koska "jotain nyt pitää kuitenkin syödä". Sitten homma alkoi kuin itsestään vähän laantua, eli tällainen hyvin perinteinen masennusreaktio alkoi hellittää. Erittäin hyvä niin ja nyt sitten hänellä on olo ollut jo pidempään parempi.

Minulla itselläni on ollut aikanaan hyviäkin lääkäreitä, mutta tiettyä enempää hekään eivät ole voineet tehdä. Ihminen joutuu paljon jumppaamaan aivojaan ihan itsekseen, vaikka kunto olisi heikkokin. Se on toisaalta ihan realismia, koska eihän kukaan voi toisen puolesta parantua tai hoitaa toista itsensä uhraten. Apu on vain apua, ja suurin osa työstä pitää tehdä sairastuneen itse. Siihen ajatukseen kannattaa ainakin varautua, jos nyt ei heti alkuun, niin pidemmällä välillä.

Masennus ei ole useinkaan loppuelämän diagnoosi vaan väliaikainen tila, josta voi parantua kokonaan. Itsemurha on myös väliaikainen ratkaisu sellaiseen ongelmaan, joka tuskin kestää loputtomiin. Sairaudet sumentaa ja kierouttaa ajatuksia sillä tavalla, että joku voi kuvitella olevansa luontevimman ratkaisun kynnyksellä, kun miettii itsemurhaa. Se on kuitenkin valheellista ajattelua ja kertoo vaan siitä sairauden tasosta, mikä siellä aivoissa jyllää. Minä en voi käsittää mitä olen ajatellut aikoinaan, kun näitä omia puuhiani toteutin. Miksi ihminen tappaa itsensä, kun voisi elää? Meillä ei ole montaa kertaa kokeiltavana, vaan vain tämä yksi.

Jos tämä viestini oli jotenkin töykeän ja typerän oloinen, niin se perustuu vaan omaan rehelliseen kokemukseen. Ei mene varmastikaan kaikilla samalla tavalla tai asioista ei ajatella samalla tavalla ja se on täysin normaalia.

Helpottaapa taas oloa.

 

[Hippi Hiiri]

@Andji vaikka olisi kaikki päällisin puolin kunnossa, silti voi olla helvetin paha olo. Iso askel oikeaan suuntaan sinulta kirjoittaa ainakin tänne. Oletan, että sinulla on duunipaikka. Aika monessa paikassa työterveyshuolto tarjoaa jonkin verran (työ)psykologipalveluita. Mene sinne jutulle. Jos ei löydy psykologipuolta, kerro työterveyslääkärille, mitä on mielen päällä. Kyllä he sinut ottavat vastaan, kun se oman hengen poisottaminenkin vaikuttaa työpanokseesi jonkin verran.

Kannattaa asennoitua masennukseen kuten mihin tahansa muuhun sairauteen. Jos sinulla olisi veritulppa jossakin, niin kyllä sekin kannattaisi käydä ammattiavun kanssa poistamassa ennen kuin se vie hautaan.

Jos et halua hakeutua avun piiriin tai ylipäänsä puhua asiasta kenellekään mitään, kuuntele Julma-Henrin albumi Psykoterapia: Psykoterapia (albumi) – Wikipedia. Ihan sama mitä mieltä olet suomiräpistä, artistista tai edes siitä, onko tämä albumi musiikillisesti siedettävää (ei se oikein ole). Albumissa on avattu psykoterapian kulku ja parantumisprosessi masennuksesta. Noin niin kuin oikeasti, eikä vain jonkun cheekin mielestä. Oli silmiä avaava teos minulle aikoinaan ja loksautteli asioita uusille paikoille omassa päässä. Sen julkaisu oli kulttuuriteko, vaikka se on täysin ohi nukuttu.

Loppu"rohkaisuna" haluan sanoa, että jos ei ole koskaan itsemurhaa miettinyt, ei ole miettinyt paljoa muutakaan. Se on kuitenkin filosofisesti ensimmäinen kysymys, johon ihminen ottaa kantaa. Joka hetki on mahdollista tappaa itsensä. Jos sen tekee, ei ole enää mitään muita kysymyksiä ratkaistavaksi. Jos sitä ei tee, aukeaa muut, elämiseen liittyvät, kysymykset pohdittavaksi.

Olen omat mietintöni asiaan liittyen tehnyt ja on minulle tietoinen päätös olla hengissä ja elää. Koen vapauttavaksi, että elämä tapahtuu omasta halustani, eikä koska on "pakko".

Vähän ehkä karkasi ja joko saat tästä jotain irti tai et. Tsemppiä sinne joka tapauksessa!

 

[ultrar]

Apua haettaessa ei kannata kuitenkaan tyytyä vain siihen, että ne puoskarit kirjottaa nappireseptin ja lähettää kotiin. Sen ne kyllä tekee helposti ennen kuin ehtii mitään sanoa. Pitää osata vaatia hoitoa ja tehostaa sanomaansa jollain tavalla, kuten kertomalla, että tämä on äärimmäisen vakava paikka kuten se monella on. Ikävä kyllä se menee nykyään usein niin, että lääkärit ovat kuormittuneita, eivätkä halua aina tutkia asioita. Tutkiminen vie aikaa ja siitä hyötyy mahdollisesti vain yksi potilas. Ja yksi potilas ei ole heille mitään.

Kun on omaa kokemusta asiasta, tälläkin hetkellä. On kokemusta juuri tapahtuneista tuttavien kohdalla ja ne eivät ole kaikki päättyneet onnellisesti, niin jotenkin tekisi mieli tähän heittää, että eivät ne pillerit ketään ehkä kuitenkaan paranna. Tärkeintä on päästä juttelemaan ja mielellään henkilön kanssa, josta itse välität ja mielellään, niin että tunnet hänen myös välittävän sinusta. Keskustelu on se lääke, joka piristää ainakin hetkellisesti ja sitten tietysti pyrkiä löytämään ratkaisu siihen juurisyyhyn, joka usein kuitenkin on olemassa.

Se on tietysti iso ongelma, jos ei ole edes sitä yhtä kenen kanssa keskustella ja edelleenkään en pidä ketään ns. ammattilaista parhaana ratkaisuna, siinä ei synny sitä samaa tunnetta. Sitten on tietysti tilanteita, esimerkkinä vakava sairaus, jonka kanssa edes se keskustelu ystävän kanssa ei tahdo helpottaa. Tästä voisi kirjoittaa kirjan, jos vain haluaisi. Kaikille ylipäätään antaisin neuvon, että jos näette jonkin läheisen olevan syvästi masentunut, ottakaa hänet vakavasti, älkää vain ajatelko, että itsepähän on tilanteen aiheuttanut. Ne kenellä ei ole niitä ongelmia ollut, eivät osaa ymmärtää tilanteen vakavuutta. En itsekään osannut vielä vajaa vuosi sitten ja olen katunut sitä, etten pystynyt auttamaan aikanaan tiettyjä ihmisiä. Jos voisin elää ne tilanteet uudelleen, niin oma käytökseni olisi aivan jotain toista.

 

[Mechalo]

Monen autistin ja/tai Aspergerin syndroomasta kärsivän ihmisenkin kohdalla voi olla noin että elämänhalu voi olla kadoksissa etenkin jos ikäviä asioita tapahtuu monta kertaa putkeen eikä mikään tunnu onnistuvan ja silloin yleensä tuo on äärimmäinen ratkaisu. Yksi hyvä esimerkki on eräs suomalais-amerikkalainen tuttuni josta kerroinkin jo viime vuonna, toki silloin en tiennyt kyseessä olleen itsemurha vaan oletin jotain muuta olleen kyseessä.

 

[godspeed]

Kun on omaa kokemusta asiasta, tälläkin hetkellä. On kokemusta juuri tapahtuneista tuttavien kohdalla ja ne eivät ole kaikki päättyneet onnellisesti, niin jotenkin tekisi mieli tähän heittää, että eivät ne pillerit ketään ehkä kuitenkaan paranna. Tärkeintä on päästä juttelemaan ja mielellään henkilön kanssa, josta itse välität ja mielellään, niin että tunnet hänen myös välittävän sinusta. Keskustelu on se lääke, joka piristää ainakin hetkellisesti ja sitten tietysti pyrkiä löytämään ratkaisu siihen juurisyyhyn, joka usein kuitenkin on olemassa.

Se on tietysti iso ongelma, jos ei ole edes sitä yhtä kenen kanssa keskustella ja edelleenkään en pidä ketään ns. ammattilaista parhaana ratkaisuna, siinä ei synny sitä samaa tunnetta. Sitten on tietysti tilanteita, esimerkkinä vakava sairaus, jonka kanssa edes se keskustelu ystävän kanssa ei tahdo helpottaa. Tästä voisi kirjoittaa kirjan, jos vain haluaisi. Kaikille ylipäätään antaisin neuvon, että jos näette jonkin läheisen olevan syvästi masentunut, ottakaa hänet vakavasti, älkää vain ajatelko, että itsepähän on tilanteen aiheuttanut. Ne kenellä ei ole niitä ongelmia ollut, eivät osaa ymmärtää tilanteen vakavuutta. En itsekään osannut vielä vajaa vuosi sitten ja olen katunut sitä, etten pystynyt auttamaan aikanaan tiettyjä ihmisiä. Jos voisin elää ne tilanteet uudelleen, niin oma käytökseni olisi aivan jotain toista.

Olen samaa mieltä siitä, että pitää löytää ihmisiä, jotka jakavat jokaisen potilaan oman henkilökohtaisen asian luottamuksellisesti ja mahdollisimman aidosti. Vain siten esimerkiksi terapeutti tai psykologi voi auttaa asiassa. Kävin 3 vuotta puoskaripsykologilla, josta ei ollut muuta apua kuin se, että se oli sentään jokin tällainen hoitava ihmiskontakti silloin kodin ulkopuolella. Ei toiminut minulle, mutta ehkä siinä näin vuosia myöhemmin oli jotain apua kuin että jos en olisi käynyt hänen luonaan ollenkaan.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että en itse "kaataisi" kaikkea kenenkään sukulaisen/ystävän niskaan, varsinkaan kun kaikilla heistä ei ole valmiuksia eli osaamista ottaa vastaan sellaista informaatiota. Heillä ei ole myöskään aina jaksamusta, varsinkaaan jos läheisen sairaus on ns parantumaton. Onneksi minulla on tällainen osittainen ammattihenkilö elämässäni, joka on samalla läheinen, niin kohdallani asia on hyvissä käsissä. Saan aina kertoa olostani ja siihen vastataan. Ei tarvitse jonottaa jossain hoitojonossa.

Lääkehoitoon sanon, että osassa sairauksista se on lähes pakollinen. Esimerkiksi kärsimäni kaksisuuntainen mielialahäiriö voi oireilla rajusti lääkityksestä huolimatta, niin voin vaan miettiä, että millaista se elämä olisi taas kerran, jos en lääkkeitä söisi. Varmaan voisi tapahtuakin jotain peruuttamatonta. Kohdallani lääkkeet eivät siis tosiaan paranna, vaan ne ovat se välttämätön apu, että pysyn elossa. Tapio Suominen toisaalta on hyvä ja asian konkretisoiva esimerkki siitä, että tällainen sairaus voi olla aika julma ja anteeksiantamaton, vaikka sitä olisi hoidettu parhain mahdollisin tavoin sekä ammattilaisten että läheisten keinoin.

Mutta jälleen kerran, mielestäni me emme ole yhtä kuin meidän sairautemme, joka on kaikilla omanlaisensa. Osalla ei ole itsetuhoisuutta käytännössä koskaan ja osa voi olla hyvinkin arassa tilanteessa vuosikausia. Mutta kuten sanottua, hetki ja päivä kerrallaan kun etenee, niin jossain vaiheessa saattaa huomata olevansakin jo pirteämpi. Sekin pirteys olisi jäänyt kokematta, jos olisi mennyt tekemään itselleen jotain.

 

[godspeed]

Päivityksen poikanen... isoin vaara ohi. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Varmaan se, että käsitteli asiat melkein heti mm. tämän foorumin kautta alkoi auttaa. Ei minulla koskaan hätää ole, kunhan huutelen paholaista irtautumaan ruumiistani :D

Kiitos.

 

[maken veivi jr.]

Päivityksen poikanen... isoin vaara ohi. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Varmaan se, että käsitteli asiat melkein heti mm. tämän foorumin kautta alkoi auttaa. Ei minulla koskaan hätää ole, kunhan huutelen paholaista irtautumaan ruumiistani :D

Kiitos.

Hyvä kun huutelet, itse ainakin saan siitä inspiraatiota kun seuraa miten joku painii merkittävästi vaikeampien mt-ongelmien kanssa kuin itse ja silti löytyy kuitenkin aina toivoa ja uskoa tulevaan. Aallonpohjat kuuluu asiaan.

 

[Andji]

Jos et halua hakeutua avun piiriin tai ylipäänsä puhua asiasta kenellekään mitään, kuuntele Julma-Henrin albumi Psykoterapia: Psykoterapia (albumi) – Wikipedia. Ihan sama mitä mieltä olet suomiräpistä, artistista tai edes siitä, onko tämä albumi musiikillisesti siedettävää (ei se oikein ole).

Olen hakeutunut avun piiriin, mutta siitä ei tunnu toistaiseksi olevan apua. Kun olen parin tietyn kaverin seurassa, en ajattele synkkiä asioita niin selvästi. Arki ja yksinolo iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, on pahinta.

Kuuntelin tuon suosittelemasi teoksen. Alkuun ajattelin, että mitäs ihmeen M.A. Numminen räppää -shittiä tämä on, mutta kannatti kuunnella pidemmälle. Oli paljon samoja ajatuksia ja teemoja kuin itselläni. Pääasiallisena ajatuksena, että vaikka toiset eivät voikaan sitä pahaa oloa ymmärtää, niin monella on samaistumispintaa kipuun yleisesti.

Kiitos @Hippi Hiiri.

 

[ultrar]

Kun olen parin tietyn kaverin seurassa, en ajattele synkkiä asioita niin selvästi. Arki ja yksinolo iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, on pahinta.

Kiitos @Hippi Hiiri.

Itselläni lapset ovat jo jonkin aikaa asuneet omillaan ja siitä se alamäki alkoi. Pahinta ei ole ehkä se arki, kun töissä sentään näkee ihmisiä. Pahinta ovat kaikki illat ja etenkin viikonloput. Kun on aikaa liikaa, olla vain yksin, jolloin ajatukset pyörivät negatiiviseen suuntaan. Sitä odottaa, että edes yksi ihminen soittaisi tai laittaisi viestin. Näinhän ei tietysti tapahdu.

 

[peksa]

Itselläni lapset ovat jo jonkin aikaa asuneet omillaan ja siitä se alamäki alkoi. Pahinta ei ole ehkä se arki, kun töissä sentään näkee ihmisiä. Pahinta ovat kaikki illat ja etenkin viikonloput. Kun on aikaa liikaa, olla vain yksin, jolloin ajatukset pyörivät negatiiviseen suuntaan. Sitä odottaa, että edes yksi ihminen soittaisi tai laittaisi viestin. Näinhän ei tietysti tapahdu.

Mulla oli alamäki lähellä alkuviikosta kun Jannen kuolema otti sen verran koville. Nyt jo hieman parempi mut ei kyllä vieläkään parhaassa iskussa.

 

[Saipamies]

Erittäin vaikea viikko menossa. Läheinen ihminen päätyi lopulliseen ratkaisuun maanantaina. Tuli aivan puskista tieto kuten varmasti monesti nämä tulevat. Päivä kerrallaan tässä yritetään mennä surussa eteenpäin.

 

[Patarouva]

Erittäin vaikea viikko menossa. Läheinen ihminen päätyi lopulliseen ratkaisuun maanantaina. Tuli aivan puskista tieto kuten varmasti monesti nämä tulevat. Päivä kerrallaan tässä yritetään mennä surussa eteenpäin.

Otan osaa suruusi.

 

[Tincat]

Erittäin vaikea viikko menossa. Läheinen ihminen päätyi lopulliseen ratkaisuun maanantaina. Tuli aivan puskista tieto kuten varmasti monesti nämä tulevat. Päivä kerrallaan tässä yritetään mennä surussa eteenpäin.

Kovasti voimia suruun. Toivottavasti sinulla on tukea asian käsittelemiseen.
Itse menetin ystävän alkuvuodesta kun hän ei jaksanut enää taistella ja lähti omasta halusta. Se on kova paikka läheisille. Vaikka moni tiesi ongelmista, niin se lopullinen ratkaisu tulee silti jotenkin yllättäen. Ei vain haluaisi uskoa että se menisi siihen. Mutta en ole ollu hetkeekään vihainen hänelle. Tiedän itsekin mitä se on kun haluaa vain pois. Ikävä vain on kova. Ja tuntuu että ekan vuoden aikana tulee paljon asioita "eka tämä asia ilman häntä". Viimeksi tänään on ollu surullinen olo kun hän ei enää kuule lempibändinsä uutta musiikkia.

 

[Andji]

Masennuslääkitystäni lisättiin tällä viikolla, ehkä siitä, tai puhumisesta parille lähisukulaisille, johtuen tänään koin pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa, että jokin maistui hyvälle. Lidlin hedelmämehusta tuli sellainen tunne, että tämähän on aidosti hyvää.

Tuo oli toki vain hyvin pieni ja erikoinen hyvä tunne elämässä. Toinen juttu on se, etten enää niin aktiivisesti harkitse itsemurhaa, mutta toisaalta elämä on edelleen niin tasaisen harmaata paskaa, ettei haittaisi vaikka jotain pahaa tapahtuisi.

Tuota Julma-Henrin levyä olen kuunnellut moneen kertaan, mutta joka kerta lopettanut Toipuminen-kappaleeseen. Olen jotenkin jumissa, tuntuu, että aivoni eivät halua, että toipuisin.

Olen jatkuvasti aivan helvetin väsynyt ja haluaisin vain nukkua kaiket päivät. Nytkin istun takapihan terassilla seuraamassa lasteni leikkiä ja odottelen vain koska pääsisi taas nukkumaan. Tuntuu paskalta, kun lapsistakaan ei ole iloa kuin loogisella tasolla. Tunnetasolla kaikki on harmaata massaa.

 

[mikko600]

päivät. Nytkin istun takapihan terassilla seuraamassa lasteni leikkiä ja odottelen vain koska pääsisi taas nukkumaan. Tuntuu paskalta, kun lapsistakaan ei ole iloa kuin loogisella tasolla. Tunnetasolla kaikki on harmaata massaa.

Tämähän se ja siihen turtuu. Oman lapsen syntymä ja vauva-aika mulla ihan harmaata massaa, vaikka ”tiedän” että se on sitä hienointa aikaa. Muumiona vaan menin eteenpäin. Mutta muista puhua ja muista että sulla on läheisiä jotka välittävät myös susta.

 

[godspeed]

Viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni alkaa olla jo aikaa varmaankin 12 vuotta. Silti se pyörii joskus mielessä, mutta enemmänkin jonkinlaisena teennäisenä ajatuksellisena pakokeinona tai hairahduksena kuin suoraan vakavasti otettavana vaarana. Paljon on siis aikaa siitä, kun tuollainen erityinen vaara oli olemassa, mikä kertoo siitä, että itsemurhaa tai varsinkaan sen yritystä ei tarvitse kelata päässään loputtomiin.

Jokin minut kampesi tuolloin vuosia sitten suosta ylös ja siitä lähtien on eletty enemmän tai vähemmän hyvin, lähinnä jotenkin selviytyen. Ehkä on väärin sanottu, että kaikki omalla kohdallani olisi ollut harmaata kun kaksisuuntaisena elämässä on ollut melkoinen ruljanssi päällä joinain vuosina. Huonoja oloja on toki ollut ja tulee aina olemaankin, mutta aina mennään eteenpäin.

Näen @Andji sinun tämänhetkisissä ajatuksissasi jonkinlaista positiivisuutta mihin haluan ehdottomasti tarttua. Olet ymmärtänyt pienten asioiden tärkeyden jokapäiväisessä elämässäsi ja juuri niitä pitää myöskin mielestäni vaalia. Mitä muutakaan meillä on kuin ne pienet hetket? Mitä muuta pitäisi olla?

Viestisi lähteekin liikkeelle hyvällä meiningillä ja minä ainakin aloin heti ajatella, että nyt ollaan matkalla kohti parempaa, mutta kuin varkain viestisi luiskahtaakin vauhdilla alamäkeen. Kaikki onkin lopulta pelkästään negatiivista. Se on kylläkin masentuneelle (ellei jotain muuta ole takana) sellainen toistuva kuvio ja hyvin tavallista. Aloitetaan ajattelemalla positiivisesti ja pystytään jopa pysymään siinä toisinaan aika kauan, kunnes sitten kuitenkin ikään kuin ihan itse torpataan se oma mielihyvä ja oma olo. Ei anneta itselle lupaa elää ja kokea. Reaktiossa ikään kuin suojellaan itseä.

Itsemurhan 10 vuotta sitten tehnyt kaverini aina hoki, että miksi täällä pitäisi pyristellä. En osannut vastata. No, nämä ovat vähän sellaisia asioita, joihin on aina vaikea sanoa mitään järkevää ja varmaan tämä minunkin viestini voi mennä metsään, sillä monesti se on hyvin yksilöllistä mikä toimii kellekin. Ehkä minä kirjoitan puutaheinää, mutta nyt tuntui tältä. Mitään ei ole menetetty, sillä se kun ollaan alamaissa tarkoittaa vain, että sieltä ainoa suunta on ylöspäin. Kaikki on toisella tavalla ajateltuna myös pikemminkin edessä, ei takana.

En ole tosiaan minäkään enää ollut vuosiin itsemurhaa yksinäni nurkassa hautova tyyppi, vaan on pärjätty ja koetettu pala kerrallaan laittaa asioita kuntoon. Elämä ei ollut, eikä ehkä koskaan tule olemaankaan terveen ihmisen elämää, mutta on se kuitenkin ihan sen itsensä arvoista, kun muistaa kehitellä elämäänsä merkityksellisiä asioita tai ainakin pyrkiä siihen voimiensa rajoissa. Sitten kun sen merkityksen havaitsee, niin se kyllä tuntuu myös hyvältä. Toivon, että ihmiset havaitsevat mahdollisimman paljon, eivätkä turru... :)

 

[Skruf]

Se musta todellisuus taas päällä. Vaikea hyväksyä tätä, kun ite ryssiny asiat.