En tiedä onko tämä oikea ketju, mutta parisenkymmentä sivua lukeneena, koin, että täällä uskallan hieman avautua.
Koen ajoittaista syyllisyyttä. Syyllisyyttä ystäväni johdosta (ystävä on elossa, sen haluan tehdä heti selväksi). Selitän.
Yksi läheisimmistä ystävistäni on yli puolet elämästään taistellut vaikean masennuksen parissa. Kaikki alkoi teini-iässä alkaneesta unettomuudesta, joka omalta osaltaan edesauttoi mielenterveyden hajoamisessa. Taustalla on asioita, jotka todennäköisesti ovat laukaisseet tämän, sekä mahdollisia perinnöllisiä tekijöitä, mutta en mene yksityiskohtiin, koska en tosiaan puhu itsestäni. Olen tämän unettomuuden ja sen jälkeen alkaneen masennuksen alkuajoista ollut tämän henkilön läheisin tukiverkko, eli n. 15-vuoden ajan. Vastailin puhelimeen kaikkina vuorokauden aikoina, ajoin autolla paikalle, tingin omista menoistani yms. Annoin hänelle aikaa, en rahaa. Eikä hän ikinä rahaa pyytänytkään. Nyt vasta jälkikäteen ymmärrän, miten vitun raskasta tuo oli myös itselleni, mutta en sitä silloin ajatellut. Pyyteettömästi autoin minkä pystyin.
Kun tämä henkilö yritti itsemurhaa, niin minä olin ensimmäisenä paikalla hänen kotonaan ja vietin sairaalassa koko yön. Tuon itsemurhan jälkeen hän alkoi saamaan paremmin apua ammattilaisilta; ei enää pelkkää oireiden lääkitystä vaan alettiin oikeasti porautua juurisyihin. Omasta mielestäni vain auttamattomasti liian myöhään. Hän olis siis vuosia pyytänyt - suorastaan rukoillut muuta apua, kuin vain ainaista lääkityksien tarkistamisia. Useat osastoreissutkin sai henkilön vain karsastamaan koko järjestelmää.
Tuli seesteisempi aika. Hän löysi vakaan kumppanin, vaikkakaan ei ymmärtäväisen. Nuo demonit koko ajan kummittelivat taustalla, mutta eivät jatkuvasti ottaneet valtaa. Tuli ero, alkoi alamäki. Tässä vaiheessa alkoi ensimmäisen kerran selkeästi näkymään eri kaudet: mania ja depressio. Mutta diagnoosia et tässä maassa saa vittu kirveelläkään. Tuolla terveydenhuollossa kun ei ymmärretä, mikä merkitys sillä pelkästään on jo potilaalle, että tutkitaan kunnolla ja annetaan diagnoosi. Kaksisuuntaista me kotilääkärit oltiin jo vuosia spekuloineet, mutta mitään virallista vahvistusta ei kuulunut. Lääkäri vaihtui jatkuvasti, ja vaihtuu edelleen. Yritä siinä sitten joka kerta käydä elämäntarinasi ja tuntemuksesi läpi, kun pahimmillaan useamman kerran vuodessa oli eri ihminen taas käsittelemässä asiaa.
Löytyi uusi kumppani ja tällä kertaa henkilö, joka pystyi jakamaan taakan kanssani, mitä tulee kotipsykologina toimimiseen. Aloin tiedostamatta ottamaan etäisyyttä. En tehnyt sitä aluksi tarkoituksella, mutta niin siinä vain kävi. Kunnes puhelut loppuivat. Ei tullut avunpyyntöjä, ei yöllisiä soittoja tai raportteja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Tuntui vapaalta. Kunnes minut taas parin vuoden hiljaisemman elon jälkeen vedettiin mukaan, mutta tällä kertaa tiedostin, ettei tämä voi olla normaalia. Eikä kohtuullista, että laitan jatkuvasti oman elämäni paussille ja uhraan kaikki henkiset resurssit tähän henkilöön. Itsekkäästi ilmoitin tälle henkilölle, että minulle voisi soittaa silloinkin kun elämässä on hyvä vaihe päällä, eikä aina silloin kun eniten ahdistaa, masentaa ja on itsetuhoisia ajatuksia. En halua olla enää pelkkä roskis, joka joutuu ottamaan vastaan kaiken negatiivisen. Tällainen ystävyyssuhde on liian raskas minulle.
Enää emme hirveästi pidä yhteyttä. Tiedän, että asiat eivät ole lopullisesti parantuneet, mitä nyt hän vuosikymmenen taistelun jälkeen vihdoin sai diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä toi tasapainoa elämään ja paremman lääkityksen. Henkilö on kuitenkin ajoittain mielessäni ja saatetaan soitella puolin ja toisin. Missään nimessä välit eivät ole poikki, mutta enää emme puhu syvällisiä. Huomaan vasta nyt, että ei tämä suhde pelkästään yksisuuntainen ole koko aikaa ollut, koska yleensä olen hänelle kertonut tärkeistä asioista omasta elämästäni. Enää se ei oikeastaan tule edes mieleen ja se harmittaa. Se on myös se mistä koen syyllisyyttä. Oliko reilua "hylätä" ystävä noin? Realistisesti ajatellen, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia enää auttaa; varsinkin mania aikaan tällä planeetalla ei sellaista henkilöä olekaan, kuka pystyisi häntä jarruttamaan, tai masennusaikaan piristämään. Mutta entä jos?
Välillä mietin, että miten meistä edes tuli ystäviä? Olemme niin eri puusta veistetty jo ihan kiinnostuksen kohteiden, huumorintajun kuin tavoitteiden osalta. Ennen kuin masennus tuli edes kuvioihin. Uskon, että se osittain liittyy minun henkiseen vahvuuteeni, miksi hän tarketui niin tiukasti kiinni. Vaikka mulle ei ole elämässä jaettu niitä parhaita kortteja, niin geenien, lapsuuden kuin omien valintojen suhteen, niin ikinä en ole ollut masentunut, erityisen alakuloinen, tai menettänyt elämänhallintaani, vaikka välillä olen saanut ihan kirjaimellisestikin potkua päähän, kuvaannollisesti puhumattakaan. Ehkä tämä vastakohta veti meitä puoleensa?
Kiitos jos jaksoit lukea koko jutun. En hae tällä kirjoituksella täältä vastauksia, tsemppiä tai vertaistukea. Tuntui vaan ihan helvetin vapauttavalta pukea fiilikset sanoiksi tällaisen asian suhteen. Terapeuttiselta. Toki olen läheisten ystävien kanssa tästä puhunut, mutta se ei tuntunut samalta kuin nyt, kun aloin spontaanisti vain "oksentaa sanoja" ruudulle. Ajatus anonyymina kirjoittamisesta ja täysin ventovieraille ihmisille tarinan jakamisesta vain tuntui jotenkin oikealta juuri nyt. Voi olla, että poistan tämän viestin myöhemmin, jos/kun tulen katumapäälle. Tietynasteinen syyllisyys on ja pysyy, mutta se ei jotenkin tunnu väärältä tässä asiayhteydessä. Loppujen lopuksi minä en ole vastuussa kenenkään muun elämästä, kuin omastani ja mahdollisten tulevien lapsieni.
