Tässä kun itse on vasta ehkä viime vuosina osittain aikuistunut ja osannut analysoida sekä mennyttä että tulevaa elämäänsä, niin tajuaa kuinka heikolla pohjalla joidenkin nuorten ihmisten (aina sieltä varhaisteini-iästä kaksvitoseks) käsitys ihan tavallisesta, hyvään elämään riittävästä menestyksestä ja sen saavuttamisesta on. Yksinkertaisesti voisi suoraan sanoa, että kaikki mulle heti nyt ja tänne -asenne ei tule toimimaan koskaan. Se vain ei ole mahdollista.
Se ei ole enää edes tätä pinnallisemmaksi haukuttua nykyaikaa. Jotkut vanhat gubet toitottavat, että kun he olivat nuoria niin laivat oli puuta ja miehet rautaa, mutta se oli silloin, nykyään on nykyään. Silloin toisaalta vaiettiin ongelmista, siinä missä nykyään niistä on suosittua ja suotavaa puhua. Niin sen pitää ollakin. Pitää elää sitä aikaa missä ollaan, ja osata ottaa vain se tarpeellinen oppi vanhasta mukaansa. Muistoissakaan ei ole tarpeen velloa loputtomasti, koska muuten hukkaa kakkulansa joilla katsoa eteenpäin.
Te parikymppiset esimerkiksi olette nuoria ihmisiä, ettekä mitään ikäloppuja, jotka pahimmillaan vain tuhlaavat elämäänsä muistelemalla vanhoja ja lopettamalla elämisen. Sen elämisen on oppinut itsekin jossain vaiheessa ja siihen meni yllättävän kauan, vaikka nyt nuori vielä olenkin. Mutta se aika kului, ja kuluu, kuitenkin edukseni. Minä luulen, että sellainen kohtuullinen jo valmiina olleita kykyjä kasvattava kypsyminen ottaa kaikilla suunnilleen saman ajan, mutta erityiskyvyt vain harjaantuvat käytössä. Meistä kukaan ei ole mestari missään, eikä moni varmaan edes kisälli, vaikka olisi kuinka paljon kokemusta takana.
Osa joko käyttää tämän mieltä ja sielua kehittävän ajan elämässään hyödykseen ja osa tyytyy sitten vain "johonkin", eikä sekään väärin ole, jos sellainen tyydyttää. Harva meistä on mitenkään materiaalisesti rikas, mutta aika moni pärjää ihan mainiosti. Missään kirjassa ei lue, että mikä on ainoa ja oikea saavutus. Jonkin vapaasti ulkomuistista lainatun tutkimuksen mukaan ihmisaivot kasvavat ja kehittyvät vielä 25-vuotiaana, jonka jälkeen alkaa hidas mutta varma taantuminen. Se on kuitenkin niin hidasta kiertoa, että monet voivat olla vielä eläkeiässäkin teräviä kuin harpit, eikä elämänlaatu kärsi yhtään. Ei ole ennenkuulumatonta.
Näitä juttuja kun hieman pyörittelee mielessään, niin on aika järjetöntä, että vielä virkeät ja fiksut parikymppiset voivat kevyesti luulla, että jos ei heti täysikäiseksi tultuaan kasva aikuiseksi, ja heti ole superhuippua työpaikkaa tai saa heti sitä superyksilöiden opiskelupaikkaa, niin mitään ei ole tiedossa jatkossakaan. Anteeksi mitä? Erilaisia (typerryttäviä) vaatimuksia on toki nykyään enemmän, kaikenlainen byrokratia ja itsensä myyminen rullailee edestakaisin, eikä sinne duuniin voi vain astella hattu kourassa pyytämään hommia niin kuin joskus. Mutta mitä sitten. Sellaista se elämä on, kaikki ei mene aina kuin kiskoilla.
Olin joskus siinä jamassa, että luulin lampsivani vain koulut läpi ja suoraan työelämän huipulle, mutta toisaalta olin silloin jo mielisairas. Suurin osa meistä vaikeuksia kokeneista emme ole erityisen hulluja, joten sen suojiin ei voi ainakaan piiloutua, vaikka vaikeudet olisivat suuriakin. Voimme ajatella, että esimerkiksi masennus ei ole este, vaan se voi olla jopa voimavara, jolloin oppii paremmin tuntemaan itsensä ja kykynsä. Tätä ei riittävästi korosteta, koska mt-ongelmista tehdään suorilta käsin vain vaikeuttavia tekijöitä. Raivostuttavaa.
Ymmärrän kuitenkin hyvin stressinkin, sillä se sama vimmaisen vittumainen pulma koskee juuri opiskelupaikkojen tavoitteluakin. Kilpailu on kovaa ja kilpailijoita on enemmän kuin aiemmin, jolloin vaatimustasokin nousee. Se tiedetään. Mutta on hyvä myös tiedostaa, että se itsemurhaa hautova tyyppi, joka nyt ei ole just viime vuonna päässyt sinne mihin haluaa, ei tässä välissä taannu mihinkään vaan päinvastoin pelkästään kehittyy. Kuten joku vanha herra on jossain päin maailmaa joskus todennut, niin "elämämmkolu" ja muu potaska todellisuudessa pitää paikkansa. Vaikka kuinka huvittaisi.
Itseään voi halutessaan kehittää noina "välivuosina", ja lähteä tavoittelemaan itselleen kuuluvaa paikkaa aina vain parempana tyyppinä. Ehkä on tarpeen tutkia itsekseen mitä elämältä haluaa, jos suhteettomatkin mittasuhteet saaneet vastoinkäymiset kippaavat kupin heti nurin. Toivottavasti se menisi mahdollisimman monelle perille, että mikään lopullinen itseä tuhoava ratkaisu ei ole ratkaisu, noh, yhtään mihinkään. Kun vaikkapa tapat itsesi, tai vedät viinaa kaksin käsin huppuun, niin sinähän vain eväät itseltäsi kaikki mahdollisuudet elää hyvää elämää. Mikä järki? No, ei yhtään mikään. Järkeä voi olla tunnemyrskyissä vaikea löytää, mutta kyllä meillä kaikilla sekin kyky on.
Tukea saa aina ja
@Jenn4 on tehnyt tässä asiassa täysin oikean ratkaisun. Tehkää te muutkin, jotka painitte näiden asioiden kanssa. Minä istuin joskus parikymppisenä puoli vuotta kotona pimeässä, ennen kuin joku havahtui, että toi kaveri pitää kärrätä psykiatrille. Ja kas, niin tapahtui. Nähdäkseni olen vielä elossakin.