Jotenkin vain minun korvaani särähti tuo Hemingwayn ajatus, että itsemurhan tekijät olisivat ymmärtäneet elämänsä vähäpätöisyyden ja siksi päätyneet kyseiseen ratkaisuun. En toki kiistä tällaisen ratkaisun mahdollisuutta, mutta minun korvaani kuullostaa aika rationaaliselta ajattelulta, niinkin äärimmäiseen ratkaisuun turvautuneelta ihmiseltä.
Lueskelin ketjua viestejä valikoiden siksi, ettei perinteistä onko itsemurha oikein vai väärin -tyyppistä väittelyä oikein jaksa lukea, sillä se ei tunnu olevan hedelmällistä, eikä se pureudu oikein millään tasolla siihen kysymykseen, että miksi? Tuollainen väittely tuntuu likinäköiseltä seurauksien punnitsemiselta ja tuomitsemiselta, kun tekoon päätyneen syitä taas harvoin yritetäänkään ymmärtää. Jos vain on olemassa edes jonkinlainen konkreettinen yhteys toiseen, niin syyn kyllä ymmärtää siten kuin se toisen näkökulmaa ymmärtäen on mahdollista. Parhaiten varmaan pääsee lähemmäksi, kun kyse on vertaistuesta, samassa veneessä olemisesta. Ne keille asia taasen tulee täydellisenä yllätyksenä, eivät ehkä ole sisäistäneet asianlaitaa, tai edes sen mahdollisuutta. Niin helvetin vähän ihmiset todella edes keskustelee, ja silloinkin vain "heikkouksiaan" peitellen ja toiseen kohdistuvia toiveita elätellen. Rationaalisesta ajattelusta sitten voikin olla montaa mieltä niin kauan kun tunteet saa vallan, mutta kyllä järkikin voi siellä taustalla pelata vaikka menisi kuinka huonosti.
Nimimerkki Hemingway on vanhoissa viesteissään ajatellut osittain kuten minä ajattelen, ja kenties myös osittain kuten itsemurhan vastikään tehnyt ystäväni. Hänen kanssaan kun aikanaan keskustelin, niin ehkei sanomansa ollut yhtä brutaalisti aseteltu, mutta se sisälsi hyvin vahvan viestin hänen oman elämänsä vähäpätöisyydestä. Sitenhän panokseensa pettynyt voi osaansa tarkastella, omalla tavallaan "ulkopuolelta" itseään analysoiden ja vikojaan funtsien. Se on loputon kierre kun katse kääntyy vain itseen, vaikka näennäisesti mitään syytä sulkeutumiseen ei olisikaan. Tältä pohjalta voisi sanoa, että ystäväni ajautui eräänlaiseen nihilismiin vaikkei välttämättä ajatellut asiaa tuon käsitteen kautta. "Miksi pyristellä?" kysyi hän jossain vaiheessa kesken erästä tulevaisuutta koskevaa keskustelua. Siihen oli vaikea vastata mitään, sillä se oli hänen oma asiansa mistä motivaationsa kaivaa, jos on kaivaakseen. Sinänsä asiat olivat olleet hyvin monta vuotta, mutta jossain vaiheessa hän kaiketi vain paloi loppuun. Oli monasti melko toivotonta koittaa vetää häntä ajatusten kaivosta pois, jos hän kesken kaiken tavallista arkista kanssakäymistä sinne ehti upota. Käytännössä yhteinen ajanvietto oli loppuvaiheissa sitä, että oli se ja sama mitä toiselle sanoi, kun ei tämä ymmärtänyt tai aina edes reagoinut. Katsoi vain moilasena, kuin ei ymmärtäisi suomen kieltä. Tai haahuili poissaolevasti kykenemättä olemaan paikallaan. Käytös oli välillä psykoottisen tuntuista, mutta taas toisaalta hän tiesi hyvinkin tarkkaan missä mennään jos vain sai puheenaiheen käännettyä sellaiseksi, että häntä kovasti kiinnosti.
Viisi vuotta sitten tavallinen järki vielä oli vallitsevana, vaikka levoton fyysinen käytös antoi jo merkkejä jostain vakavammasta, mikä varmistui myöhemmin. Vasta viime vuonna alkoi tulla noita vaarallisia signaaleita kaiken toivon menettämisestä, vaikka hyvin pienistäkin asioista pystyi nauttimaan ja jollain tasolla koki elämänsä mukavaksi. Sellainen tietynlainen yliherkkyys oli kuitenkin ottanut vallan, mikä tiesi keskittymiskyvyn puutetta joko täysin tai osittain. Käytiin katselemassa kiekkopelejä, rafloissa syömässä ja ylipäänsä hän oli kyllä seurasta mielissään. Ei millään tapaa tarkoituksella syrjäytyvä persoona, vaan ehkä jopa liiankin kiltti ja hyväntahtoinen, tutut ihmiset huomioon ottava. Saattoi kuitenkin käytöksellään ajaa ihmisiä pois luotaan. "Oon ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen" sanoi hän, kun juteltiin siitä miten arkea voisi käsitellä, miten sen ottaa vastaan ja mikä on taloustilanne. Tuolloin ei ollut itsemurhan uhkaa olemassakaan, sillä meillä oli jonkinlainen luottamuksellinen keskusteluyhteys olemassa ja se oli syventynyt juurikin lähinnä samankaltaisten ongelmien vuoksi. Omanlaisemme, tautisten välinen musta huumori kukki aikalailla. Hauskaa voitiin pitää ja rankoistakin asioista puhua kuin ketkä tahansa puutarhanhoidosta, kun se oli kemioiden myötä mahdollista ja tavallaan tiedettiin, missä kumpainenkin menee. Seuraa ja nimenomaan vertaistukea hän juuri kaipasi, ja selvästi silmät kirkastui aina kun joku päästi hänet ajatuksistaan eroon. Mutta ne tulivat aina ja uudestaan takaisin, usein siksi että tylsyyden astuessa kuvaan mukaan keskittymiskyky haihtui aina vain.
En sitten tiedä oliko hänellä lääkäreiden lisäksi ketään muuta kenen kanssa keskustella näistä asioista. Sen kuitenkin tiedän, että on jotakuinkin typerryttävää keskustella kenenkään sellaisen kanssa jolla ei ole samansuuntaista ideologista taustaa tai ei vain synkkaa muuten. Se on kuin tiilimuurille selittämistä. Ylipäätään vaikeiden mielenterveysongelmien käsitteleminen tuntuu mahdottomalta silloin, kun pato niin sanotusti murtuu ja ajatustulva pääsee irti. Aika monella ihmisellä se tarpeeton tieto pysyy vielä sen padon takana ja suodattuu siten, mutta alappa kauhoa siinä vaiheessa kun se ei pysy. Tavallaan syytän itseäni vähän tapahtuneesta, koska jos olisin jaksanut lainata omasta energiastani enemmänkin toiselle, olla jatkuvasti edes läsnä, niin ehkäpä hän olisi vielä elossa. Olisi minulla sitä aikaa ollut tehdä se, mutta jaksaminen taisi muodostua kynnykseksi. En tiedä mitä hän on käynyt mielessään läpi viimeisinä aikoinaan, mutta haluaisin tietää kun aikaisemmin oli edes jokin haju. Toisaalta ainakaan hän ei elä enää löyhässä hirressä. Ikävä on, mutta pärjään omaa prosessia työstäessäni tietäen, ettei ainakaan hän enää kärsi siitä mielettömyyden ahdistavasta kehästä. Suurimmat sympatiat menevät perheelleen.