Itsemurha

[godspeed]

Luin tuossa lehtiartikkelin, jossa puhuttiin taas siitä, ettei itsemurhan tehnyt ole puhunut mistään kenellekään mitään. Kaikki tulee ikään kuin kirkkaalta taivaalta. Spekuloitiin myös kauanko on asiaa pohdittu ja millaisia ajatuksia päässä on liikkunut. No kerrottakoon, ettei siellä oman kokemuksen mukaan välttämättä liiku mitään muuta kuin halu päästä pois. Täts it. Itsemurha voi tuntua jopa iloiselta ja ennen kaikkea tilanteessa aivan tavalliselta asialta, että kohta pian hän tästä häippäsee vain. Ei siinä ajattele muita, eikä ketään. Ei moni tuskailija välttämättä edes halua kuolla, tai kuolema itsessään ei tunnu miltään tavoitteelta, vaan että kaikki ne pahat tunteet vain katoaisivat. Kaikki raskas tuska päättyy ja saa vihdoin rauhan siltä kaiken hyvän olon tulpalta, jota me elämäksi kutsumme. Vaikeimmat tapaukset ovat niitä tavallista esittäviä, osittaisia mykkäkoululaisia, joita ei ehditä edes diagnosoida ennen tekoa, jolloin on ollut mahdotonta auttaa millään tavalla.

Miksikö tämän nyt kirjoitan teille? No siksi, että hiljaiseksi ryhtyminen on ensimmäinen merkki siitä, että jotain on tekeillä. Puhuminen tai kirjoittaminen laukaisee joitain oloja, ja kaikkien meidän kandidaattien pitää löytää keinoja purkautua edes joskus. Ja se mitä on tekeillä pitää jollain ilveellä päästää päästään pois tai kohta taas joku lampsii junan alle, kun se on tuntunut niin vapauttavalta. Olen itse miettinyt kaikenlaista viime aikoina, ja mielessä on taas käynyt kaikenlaiset pakkoajatukset kuten ajaessa ajatus ajaa jokaisen vastaantulevan rekan keulaan. En aio tehdä mitään noin koskaan, mutta kyllä minä ne keinot sitten joskus löydän, kerta huonoimmat olen jo kokeillut. Mutta se siitä avautumisesta, ehkä nämä ajatukseni eivät nyt saa järjettömiä mittasuhteita pääkopassa ja voin jatkaa epätasaista elämääni taas eteenpäin. Sieluni saa hetkeksi sen rauhan. Kiitos ja näkemiin.

 

[Morgoth]

Olen itse miettinyt kaikenlaista viime aikoina, ja mielessä on taas käynyt kaikenlaiset pakkoajatukset kuten ajaessa ajatus ajaa jokaisen vastaantulevan rekan keulaan. En aio tehdä mitään noin koskaan, mutta kyllä minä ne keinot sitten joskus löydän, kerta huonoimmat olen jo kokeillut.

Onkohan kaksisuuntaisille sisäänrakennettuna itsetuhoiset ajatukset erityisesti masennusjaksoina? En välttämättä halua tehdä mitään, mutta silti ajatus itsemurhasta kummitelee jatkuvasti taustalla. Enemmän tällä hetkellä häiritsevästi tai välttämättä ajatus sen autuudesta ei ole päälimmäisenä, jota se jossain tilanteessa on. En ole psykoottinen tai mitkään äänet päässäni puhu, että tapa itsesi. Tavallaan haluan elää, mutta en sitten kuitenkaan. Hieman vaikea kuvailla tunnetta.

 

[olkikuukkeli]

Onko korona teillä pahentanut tilannetta? Tuossa aikaisemmin mainitsemassani tapauksessa se ja näkemys siitä, "ettei minusta koskaan tullut mitään" mainittiin masennuksen lisäksi syynä ratkaisuun. Iso merkitys taitaa olla myös auttajan ja autettavan henkilökemioilla, tässä tapauksessa terapeuttisuhde ei ollut toiminut.

 

[Morgoth]

Onko korona teillä pahentanut tilannetta?

Itselläni ei. Masentuneena on vaikea saada tehtyä ylipäätään yhtään mitään ja muut ihmiset lähinnä ahdistaa, joten esim. ruokakaupassa käyminen on jopa vähän helpompaa. Yhdessä vaiheessa jopa toivoin kuolevani koronaan. Ei tarvitse tehdä itse mitään toisin kuin varsinaisessa itsemurhassa. Kertoo kai enemmän masentuneen (tai ainakin omasta) sairaasta mielestä, joka terveen mielessä toki tuntuu totaalisen sairaalta. Toki masennuksiakin on lievempiä ja vakavampia eikä kaikilla samanlaisia ajatuksia tai oireita ole.

 

[godspeed]

Onkohan kaksisuuntaisille sisäänrakennettuna itsetuhoiset ajatukset erityisesti masennusjaksoina? En välttämättä halua tehdä mitään, mutta silti ajatus itsemurhasta kummitelee jatkuvasti taustalla. Enemmän tällä hetkellä häiritsevästi tai välttämättä ajatus sen autuudesta ei ole päälimmäisenä, jota se jossain tilanteessa on. En ole psykoottinen tai mitkään äänet päässäni puhu, että tapa itsesi. Tavallaan haluan elää, mutta en sitten kuitenkaan. Hieman vaikea kuvailla tunnetta.

Minä luulen, että tarvitaan luontaisesti aika herkkä ja helposti depressiivisyyteen vajoava persoonallisuus, josta kaksisuuntaisuus tai vaikea masennus sitten kaivelee rakennuspaloja itselleen. Suurin osahan sairastavista oman käsitykseni mukaan osaa käsitellä kaikenlaisia ongelmia varsin hyvin riippumatta sairauden laadusta, jolloin itsemurha-ajatukset ovat vain ajatuksia. Minulla ne johtivat aiemmin tekoihin, mutta nykyään on vain arkea ajatella itsensä tappamista. Se on minulle sama kuin muille vaikkapa miettiä, että mitä söisi tänään. Mutta alleviivaan vielä, että omalla kohdallani ne ovat toistaiseksi 100% pakkoajatuksia eli ne vain tulevat, eikä minulla ole sinällään mitään ihmeellisempää halua kuolla. Voisi jopa sanoa, että kokemukseni ovat saaneet minut pelkäämään kuolemaa.

@olkikuukkeli

Koronaan on hieman väsynyt samalla tavalla kuin muutkin, mutta sairauden suhteen ei mitään vaikutusta.

 

[jamppa1919]

Jees, tilannepäivitys.. Sain tosiaan häädön kun en kelan politiikan myötä pystynyt maksaa vuokria. Sain kelan joltain paska keskukselta ilmoituksen että kaikki valitukset hylätty. Tänää jopa mietin kun muksut tulee torstaina mulle,, että minkä rikoksen teen että saan vittu ruokaa!

Hauskinta on että kun.muutin Tampereelle, luulin että kaikki järjestyy,... Vitut! Niinku joudunko tappaa itteki kun en enää jaksa! And by the way, uuden kotikaupungin leipäjonot on 1km.. ‍♂️:lue:aamulehti..

Noh,seuraavaksi kadulle ‍♂️

 

[Morgoth]

Suurin osahan sairastavista oman käsitykseni mukaan osaa käsitellä kaikenlaisia ongelmia varsin hyvin riippumatta sairauden laadusta, jolloin itsemurha-ajatukset ovat vain ajatuksia.

Kai ne sillä tavalla itselläni on kontrollisissa etten ole suunniteltu tekotapaa tai aikaa. Tosin tuntuu tuskaiselta aina välillä pyöritellä näitä itsemurhatoiveitakaan päässään tai siinä tilanteessa, kun ei enää ole niin syvällä masennuksessa.

Yleisesti niin kaksisuuntaisista 15-20 % lopulta kuitenkin tappaa itsensä ja 30-50 % yrittää itsemurhaa. Psyykkisistä sairauksista tosin ilmeisesti anoreksialla on väliläkin kamalammat luvut.

 

[peksa]

Jees, tilannepäivitys.. Sain tosiaan häädön kun en kelan politiikan myötä pystynyt maksaa vuokria. Sain kelan joltain paska keskukselta ilmoituksen että kaikki valitukset hylätty. Tänää jopa mietin kun muksut tulee torstaina mulle,, että minkä rikoksen teen että saan vittu ruokaa!

Hauskinta on että kun.muutin Tampereelle, luulin että kaikki järjestyy,... Vitut! Niinku joudunko tappaa itteki kun en enää jaksa! And by the way, uuden kotikaupungin leipäjonot on 1km.. ‍♂:lue:aamulehti..

Noh,seuraavaksi kadulle ‍♂

Jamppa. Mulle kävi samoin. Mulla tosin on ehdotus jos saat apua sen verran että homma järjestyy. Saat häädön suhteen myös lisäaikaa. Pistän yksityisviestin.

 

[godspeed]

Kai ne sillä tavalla itselläni on kontrollisissa etten ole suunniteltu tekotapaa tai aikaa. Tosin tuntuu tuskaiselta aina välillä pyöritellä näitä itsemurhatoiveitakaan päässään tai siinä tilanteessa, kun ei enää ole niin syvällä masennuksessa.

Yleisesti niin kaksisuuntaisista 15-20 % lopulta kuitenkin tappaa itsensä ja 30-50 % yrittää itsemurhaa. Psyykkisistä sairauksista tosin ilmeisesti anoreksialla on väliläkin kamalammat luvut.

Joo, tässä varmaan ratkaisee aika paljon se, että ketkä pääsevät hoidon piiriin ja kuinka hoito onnistuu. Tai voidaan sanoa, että täysin se ei koskaan onnistu, koska moni mielialasairaus on parantumaton. Mikään tae hoidollahan ei tosiaan ole siihen, että itsemurhariski tai ajatukset jotenkin haihtuisi, vaan esimerkiksi lääkehoito voi antaa jopa virtaa suorittaa itse teko, varsinkin jos on puntaroitu vakavasti ja kauan. En ole kaikkia näitä lukuja tutkinut syvemmin, vaan lähinnä seurannut keskusteluita sivusta ja välillä itsekin osallistuen. Jotenkin tämän elämän kanssa on vaan selvittävä, ei siihen oikein auta muu. Osa on drama queeneja ja kingejä ja osa vaarallisimmista tapauksista voi olla kuin viilipyttyjä. Meitä on moneen junaan ja monen junan alle.

 

[Morgoth]

Joo, tässä varmaan ratkaisee aika paljon se, että ketkä pääsevät hoidon piiriin ja kuinka hoito onnistuu. Tai voidaan sanoa, että täysin se ei koskaan onnistu, koska moni mielialasairaus on parantumaton. Mikään tae hoidollahan ei tosiaan ole siihen, että itsemurhariski tai ajatukset jotenkin haihtuisi, vaan esimerkiksi lääkehoito voi antaa jopa virtaa suorittaa itse teko, varsinkin jos on puntaroitu vakavasti ja kauan. En ole kaikkia näitä lukuja tutkinut syvemmin, vaan lähinnä seurannut keskusteluita sivusta ja välillä itsekin osallistuen. Jotenkin tämän elämän kanssa on vaan selvittävä, ei siihen oikein auta muu. Osa on drama queeneja ja kingejä ja osa vaarallisimmista tapauksista voi olla kuin viilipyttyjä. Meitä on moneen junaan ja monen junan alle.

Parannusta näihin ei ole vaan loppuun asti mennään millainen se sitten itse kullakin on. Katselin joskus aikoja sitten dokkaria kaksisuuntaisesta ja mm. Stephen Fry pohti tai ei ollut varma, että jos saisi napin jota painamalla pääsisi kaksisuuntaisesta eroon niin painaisiko vai ei. En oikeastaan olisi täysin varma mitä itsekään tekisin.

Ilman lääkkeitä tästä elämästä tuskin tulisi mitään, mutta omat ongelmat niissäkin on. Varsinkin osa vähän vahvemmista psyykelääkkeistä ovat lähes myrkkyjä ja ties mitä ikäviä sivuvaikutuksia, jotka eivät todellakaan ole vain mitään todella pienellä todennäköisyydellä esiintyviä. Itselläni tulee vähän esim. vaikeammin hallittavia itsemurha-ajatuksia mikäli olen syönyt useamman päivän putkeen bentsoja ja sen jälkeen kun ne lopettaa. Muutamilla muilla lääkkeillä taas saanut sellaiset painajaiset niitä aloittaessa, että se kauhu ja tuskanhiki kun herää keskellä yötä on ihan uskomatonta. Voin vain kuvitella ihmistä, joka on psykoottinen ja todellisuus jotain tuollaista. Ihmekös että tekee ties mitä... Toki vähän rajummat painajaiset eivät maailman vaarallisinta, mutta unohtumattomia henkisiä kokemuksia lääkepuolelta itselle. Sittenhän on kaikenlaista somaattista paskaa myös tarjolla yllinkyllin.

Eihän mikään hoito tai lääkkeet itsemurhia täydellisesti estä, mutta vähentävät ainakin riskiä verrattuna että mitään ei tehtäisi. Omakohtaiset kokemukset eivät sieltä pahimmiasta päästä, mutta läheisen kautta kuullut miten hoitohenkilökunta näkee niin ovat nämä pahimmillaan ihan yhtä helvettiä alusta loppuun. Olen ehkä jäävi, mutta mikäli joku haluaa itsensä tappaa ja on harkinnut kauan ja hartaasti kai hänellä on se oikeus? Se jos ihminen on psykoottinen eikä tajua edes mitä on tekemässä on eriasia.

 

[godspeed]

Parannusta näihin ei ole vaan loppuun asti mennään millainen se sitten itse kullakin on. Katselin joskus aikoja sitten dokkaria kaksisuuntaisesta ja mm. Stephen Fry pohti tai ei ollut varma, että jos saisi napin jota painamalla pääsisi kaksisuuntaisesta eroon niin painaisiko vai ei. En oikeastaan olisi täysin varma mitä itsekään tekisin.

Minä painaisin sitä nappia välittömästi. Kaksisuuntaisella on minulle niin paha invalidisoiva ja elämää tuhoava vaikutus. Lääkkeet tasaavat kyllä tiettyyn pisteeseen asti ja pitävät ikävimpiä oireita toisinaan hallinnassa, mutta eivät esimerkiksi estä erilaisia sairausjaksoja, jos sellaisia on tullakseen. Aina voi käydä miten vain tulevaisuudessa, sillä mikään tavoite ei ole pidä. Olo on tavallaan aina sairas, sen tuntee nahoissaan.

 

[Sp#16]

Nyt osui lähelle. Ystävä ja työkaveri päätti päivänsä muutama viikko sitten. En ehtinyt, kuin vuoden päivät tuntea, mutta sekin aika oli, kuin oltaisiin aina tunnettu. Aina iloinen, auttavainen ja huomaavainen. Ei mitään pahaa sanottavaa ko. Ihmisestä.

Tiesin hänen ongelmistaan ja masennuksestaan ja pahasta olosta, vaikka sen yritti aina piiloittaa. Alkoholia kului paljon. Tarjosin aina tukea ja vietimme myös vapaalla aikaa yleensä pienessä porukassa.
Nyt jotenkin paska fiilis itsellä siitä, että tuki jonka tarjosin oli normaalia osastoa"soita aina kun haluat".. Ja tietysti "miten sulla IHAN OIKEASTI menee".. En tiedä jotenkin tämä nyt vain sattuu liikaa ja olen helvetin solmussa. Olisinko voinut auttaa enemmän, ettei tähän olisi päätynyt?

Töissä monet kokevat ko. Henkilön teon helvetin itsekkäänä ja kokevat suurta vihaa ratkaisua kohtaan, koska ympärille jäi perhettä ja niin paljon ystäväpiiriä. Itse kaikkien tuntemuksien keskellä haluan myös ajatella, että hänellä on nyt levollinen ja hyvä olla, nyt ei tarvitse painiskella paskan henkisen hyvinvoinnin kanssa ja kaikkien ongelmien keskellä, joita vaan lisää tuli ja tuli.

 

[godspeed]

Olisinko voinut auttaa enemmän, ettei tähän olisi päätynyt?

Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta kaikki meistä ovat loppupeleissä vastuussa vain itsestään (jos ei tietysti ole lapsia). Sinä olet tehnyt ihan sen mitä sinä olet voinut, sillä todennäköisesti moni kuvailemasi kaltainen ihminen yrittää lopullista ratkaisua, jos sikseen tulee. Osa ei kauaa ratkaisujaan mieti, kun tulevaisuus näyttää niin mustalta. Ketään ei voi kuitenkaan valvoa kaiken aikaa, eikä osa ihmisistä ota edes vastaan sitä vähäisintäkään apua, jota on tarjolla. Yksi parhaimmista kavereistani tappoi itsensä 6 vuotta sitten ja alkuun ruoskin siitä itseänikin, mutta tosiasiassa minä en olisi jaksanut kantaa toista ihmistä reppuselässä, kun omatkin jalat oli hyvin raskaat.

Otan osaa.

 

[godspeed]

Tällaisen olen Jatkoaikaan aikanani kirjoittanut kuolleesta ystävästäni. Myös muita viestejä löytyy tässä ketjussa, joita en varmastikaan enää kirjoittaisi samassa muodossa. Aina ei tarvita moukaria kun voi höyhentäkin käyttää.... :

Itsemurha

Toinen tapaus oli taas vähän yllättävä, aistin kaverissa pidemmän aikaa kuitenkin sellaista tietynlaista uupumusta elämää kohtaan ja monesti kännispäissään heitti että miksi täällä maailmassa enään pitäisi olla. Yleensä tuolle vain naurettiin, ei olisi kannattanut. Miehellä oli asiat hyvin näin...

keskustelu.jatkoaika.com

 

[Arsu79]

Itselläni ei. Masentuneena on vaikea saada tehtyä ylipäätään yhtään mitään ja muut ihmiset lähinnä ahdistaa, joten esim. ruokakaupassa käyminen on jopa vähän helpompaa. Yhdessä vaiheessa jopa toivoin kuolevani koronaan. Ei tarvitse tehdä itse mitään toisin kuin varsinaisessa itsemurhassa. Kertoo kai enemmän masentuneen (tai ainakin omasta) sairaasta mielestä, joka terveen mielessä toki tuntuu totaalisen sairaalta. Toki masennuksiakin on lievempiä ja vakavampia eikä kaikilla samanlaisia ajatuksia tai oireita ole.

Sama täällä.

Ei paljon kiinnosta, saanko koronan tai saako joku muu koronan. Miksi edes pitäisi? Välinpitämätön lapsuus on riesana, mutta onneksi edes näennäisesti jaksan elää sivistyneen oloisesti, vaikka se on ollut aina itselleni kovin vaikeaa opetushaluttomien aikuisten taholta.

Miten voi mitään oppia, kun ketään ei kiinnosta opetaa?

 

[godspeed]

Sellainen tietynlainen masentuneisuuden ylläpitämä välinpitämättömyys tai kyvyttömyys mihinkään järkevään tai tasapainoiseen tekemiseen voi toisaalta olla jopa hyväksi olotilan huomioon ottaen, koska silloin mikään ei vituta niin paljoa, että aktiivisesti ajattelisi itsensä vahingoittamista vaan mieli tavallaan puolustautuu. Joskus olen kuullut teorioita, että masennus saattaa toisinaan olla mielen keino suojautua itseltään, kun se sulkee tiettyjä väyliä, eikä päästä ikävää ajatusainesta valtoimenaan kulkemaan. Masennus siis lyö ikään kuin jarrut päälle ja muuttaa kokijaansa zombiemaisemmaksi. Toki masennuslääkkeetkin voivat tehdä sitä, mutta se on kokonaan eri stoori.

Minä olin ehkä ensimmäisessä kunnollisessa sekä samalla myös pahimmassa masennuksessa yli 10 vuotta sitten sellaisessa tilassa, että ihmettelin vain miksi on huono olla, ja siihen se ajatusprosessi sitten jäikin. Ei siinä tiedostanut missä mennään eli tunsi jopa olevansa hieman tyhmä. Kävin hitailla kierroksilla, eikä tajunnut mitään mistään. Vasta kun työnnettiin lääkkeet kouraan, niin alkoi tulla virtaa päähän ja samalla erittäin haitalliset ajatukset aiheuttivat lopulta itsemurhayrityksen. Se tosin johtui osittain kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisesta tilasta enemmän kuin masennuksesta, mutta silti siinä hoiossa keinotekoisesti hengitettiin aivoja ja kappas, tulikin se lopputulos, että aivoilta loppui puolustautuminen ja tietoisesti ryhdyttiin itsetuhoisiin tekoihin.

Olkaa siis varovaisia lääkkeidenkin kanssa ja harkitkaa aina hetki kerrallaan ajatuksianne. Istutatte itsenne pöydän ääreen ja mietitte missä te oikein menette. Onko ajattelunne sairasta vai suojelevaa, vai mitä se on?

 

[peksa]

Veli @godspeed Hyvää analysointia yllä.
Oma tilanne ei ole niinkään masennusta ollu ikinä vaan sellaista tilannetta että kaipaan lepoa kaikesta tai että pääsen pois kaikesta ja saan olla vaan ilman mitään pakkoa mihinkään. Viime vuosien paska ei vaan ole juuri antanut mahdollisuutta siihen kun ei ole enää minkäänlaista turvaverkkoa (jatkiksen pojat kyllä tuli apuun joten sikäli on). Mä sillai pyrin auttaan ite mua heikompiosaisia jos vaan pystyn koska tiedän että hääviä ei ole aina.

 

[Morgoth]

Sellainen tietynlainen masentuneisuuden ylläpitämä välinpitämättömyys tai kyvyttömyys mihinkään järkevään tai tasapainoiseen tekemiseen voi toisaalta olla jopa hyväksi olotilan huomioon ottaen, koska silloin mikään ei vituta niin paljoa, että aktiivisesti ajattelisi itsensä vahingoittamista vaan mieli tavallaan puolustautuu.

Itselläni on ainakin eniten itsetuhoisia ajatuksia masennusjakson aallonpohjassa. Toimintakykyä ei ehkä niinkään. Makaan vain sängyssä, en jaksa käydä suihkussa tai syödä ja päässä pyörittelee vain itsemurhaa. Itseasiassa vaarallisempaa voi olla, kun masennuksesta alkaa toipua ja toimintakykyä paranee, mutta välttämättä itsetuhoiset ajatukset ei poistu samassa tahdissa. Toisaalta myöskin se matka, kun sinne pimeyteen on menossa ennen kuin muuttuu zombieksi niin itse koen omalta osaltani ehkä sen vaarallisemmaksi ajaksi itsemurhan kannalta.

Olen päässyt tuosta masennuksesta ilmeisesti vähän ohi ja hieman taas menettänyt "yhteyden" itsemurhaan ja masentuneen mieleen tai en enää "ymmärrä" sitä samalla tavalla kuin kuukausi sitten. Ahdistavaa jopa ajatella jälkkikäteen tuota masennusjaksoa ja sen sisällä olevia ajatuksia tai jollakin tavalla "uupunut" niistä ja koko kokemuksesta jälleen. Toivottavasti ei hetkeen tarvi kokea uudestaan.

 

[peksa]

Nyt taas päivä lähempänä totaalista. No ei kai tässä sit mitää, saa nähdä selviääkö loppukuun. Mun ainoa toimiva puhelin otti ja kastui ja sitten pimeni eikä kuivattelu auttanu. Nyt en saa yhteyttä mihinkään/kehenkään puheen muodossa eikä vastaavasti kukaan myöskään muhun. Tietokone toimii taas hetken niin pääsi tämänkin viestin kirjoittaan, mitään tää roska ei pyöritä.

No nyt sit ei ole mitään millä katselee yhtään mitään. Tarpeellinen uus maksais 100+€ ja no can do ja käytetyn arvan kanssa joutuis myöskin odotteleen kun ei ollu budjetissa varaa.

Juttuseuraa jos ei muuta niin kaipaan kun saunaankaan ei pääse ja nyt ei ole mitään muutakaan niin otolliset hetket olis taas viimeiselle retkelle. Huoh, huoh, huoh ja vielä kerran huoh

 

[godspeed]

Itse ajattelen niin, että jos ns ennenaikainen lähtö tulee, niin saanpahan itse päättää koska ja miten täältä lähden. Pakotie on olemassa, eikä itsemurha välttämättä ole sen kummempi tapa lähteä, kun tosiaan saa itse suuresti vaikuttaa asiaan. Huojentavaa nimenomaan siinä mielessä, että jos ihmisten kusipäisyys ja vittumaisuus kasvaa sietämättömäksi kestää, niin ei tarvitse väkipakolla olla potkittavana. Kerrankin on oman itsensä herra.

 

[nummenkallio]

Mäkin ilmoittaudun tähän. Laittakaa valittelut Morrisseylle. Sille voitte valittaa.

 

[Morgoth]

Vuosi sitten masennusjaksossa itsemurha ei niin kaukana ollut, mutta huomaan jollakin tavalla traumatisoituneeni niistä ajatuksista, sanoista sekä muille aiheutetusta huolesta jne. Toisaalta se oli jollakin tavalla myös voimakas kokemus jolloin tunsi hallitsevansa jopa kuolemaa. Samalla myös pelottaa, kun luultavasti jossakin vaiheessa elämääni olen jälleen noiden ajatusten kanssa. Itsetuhoisia ajatuksia ei juuri nyt ole, mutta ei niistä koskaan täysin eroonkaan pääse.

Toivottavasti muut ketjuun kirjoittaneet ovat vielä hengissä.

 

[Sämppäri]

Kirjoitan tätä kyyneleet poskilla. Itsemurha-ajatukset on mulle tuttuja ja turvallisia. Muistan jo 17-vuotiaasta asti, miten turvauduin omaan maailmaani vaikeuksien tullen. Kun menee niihin ajatuksiin, pääsen hetkeksi pois vaikeuksien ääreltä uppoutumaan ja saamaan lohtua lopullisesta ratkaisusta ja kaiken pahan loppumisesta.

Nuoruuteni oli yhtä sekasortoa. En ole saanut elää normaalia nuoruutta omista valinnoistani johtuen. Nuoruuteni ja aikuisikäni alkuvuodet olivat alkoholin ja pelaamisen säestämää ja näistä johtuvien ongelmien selättämistä ja selviytymistä. Olin jo pahasti velkaantunut heti 19-vuotiaana. Tiesin tuolloin, että en tule viettämään koskaan normaalia elämää taloudellisesti tai muutenkaan, koska elämä oli yhtä selviytymistä ja lopullisen ratkaisun ajattelua.

Haaveilin aina normaalista elämästä ja siitä, että kelloa voisi kääntää ja voisin tehdä asiat paremmin. Biologiset mutsi ja faija kuoli juuri kun tarvitsin eniten tukea, ja siitä alkoi aikuisikäni matka helvettiin. Joka ikinen ilta mietin lopullista päätepysäkkiä ja kuinka se olisi helpoin tehdä. Koskaan en suoranaisesti kuitenkaan uskaltanut tehdä itselleni mitään, vaan jätin asian eräällä tavalla korkeamman voiman käsiin. Hommasin aseen johon laitoin yhden panoksen ja pelasin päälläni venäläistä rulettia samaan aikaan itkien silmät päästäni. Menin kävelemään heikoille jäille ajatuksella "jos tipun veteen niin sitten niin on tarkoitettu". Saatoin myös juoda viinaa litratolkulla lääkkeiden kanssa, josko nukahtaisin näin ikiuneen. Mutta ei, aina heräsin. Huumeisiin en koskaan koskenutkaan.

Elämääni tulleen ihmissuhteen kautta koin eräänlaisen herätyksen ja aloin pääsemään arkeen kiinni hiljalleen. Itsemurha-ajatukset vähenivät, mutta olivat aina taustalla kuitenkin, ja nostivat päätään usein vaikeuksien tullen. Vuosi vuodelta se helpotti enemmän ja vuosi vuodelta aloin olemaan enemmän onnellinen, vaikka elämä olikin hankalaa ja rajoittunutta johtuen veloista, alkoholismista ja välillä työttömyydestä. Sain vakituisen työn, aloin lyhentämään velkoja, pääsin irti alkoholista ja itsemurha-ajatuksetkin oli jo lähes unohtuneet. Maali oli näkyvissä. Toivonpilkahdus hiipi mieleeni, että josko tämä elämä oikeasti tästä lähtisi käyntiin ja pääsisin vielä joskus viettämään normaalia elämää. Se valonpilkahdus olikin juna tunnelin päässä, joka ajoi kerralla yli. Elämässäni läheisin ihminen, se joka auttoi minut jaloilleen ja kohti normaalia elämää, osottautui petturiksi. En sano, että itse olisin täydellinen, mutta en silti olisi ansainnut sitä petollisuutta.

Tuo petollisuus romahdutti elämäni jälleen. Sain pidettyä työpaikastani kiinni, mutta alkoholisoiduin uudelleen ja aloin miettimään joka ilta lopullista ratkaisua. Menin lopulta istumaan kirkkoon viimeisenä oljenkortena, kun mistään en saanut enää rauhaa. Kirkosta sain jotain ihmeellistä rauhaa sielulleni, jolla jaksoin tuon helvetin yli ilman konkreettisia itsemurhayrityksiä.

Haaveilin koko elämäni hyvästä taloudesta, hyvästä parisuhteesta, hyvästä työpaikasta ja velattomasta elämästä ilman alkoholia ja itsemurha-ajatuksia. Vuosien taistelun jälkeen olen vihdoin päässyt hyvään asemaan työelämässä, hyvään taloudelliseen asemaan, hyvään parisuhteeseen, selviytynyt alkoholismista ja päässyt itsemurha-ajatuksista eroon. Nyt kun nuo kaikki on minulla, ja olen saanut elää haaveilemaani elämää jonkin aikaa pala palalta, huomaan olevani helvetin onneton. Kulissien ollessa kunnossa ja kaikki haaveet toteutuneena, itsemurha-ajatukset ovat tulleet takaisin todella vahvoina. Mulla on elämässä yksi iso velvollisuus, jonka hoitamiseen kuluu vielä pari vuotta, ja näen jo kuinka tuon velvollisuuden hoitamisen jälkeen kaikki loppuu ja pääsen vihdoin ikuiseen rauhaan kaikelta tältä.

Olen käynyt jo pari vuotta terapiassa, joka on ollut hyvä tuki, mutta nyt sekin tuntuu tarpeettomalta.

Haaveilen jälleen normaalista ja onnellisesta elämästä. Heh, vaikka sehän mulla on jo teoriassa, mutta ei sisäisesti. Sitä onnellista ja normaalia elämää ei kuitenkaan tule koskaan olemaan, ennenkun pääsen näistä ajatuksista eroon. Aika näyttää kumpi ehtii ekana. Nyt mulla on ainakin tehtävä ja missio pariksi vuodeksi.

 

[alwahla]

Tsemppiä, @Sämppäri . Maailma voi näyttää pahalta ja karulta noiden epäonnistumisten vuoksi, mutta kannattaa muistaa, että paistaa se päivä risukasaankin.

Tuota sinun tekstiäsi lukiessa minulle tuli mieleen sellainen ajatus, että kun kerran sinulla on omakohtaista kokemusta pohjalla käymisestä ja sieltä noususta, niin sinähän voisit ryhtyä kokemusasiantuntijaksi vaikkapa Mieli ry:lle tahi jollekin muulle taholle, jossa muut samanlaisen elämän läpikäyneet tai sitä vielä elävät voisivat hyvinkin saada itseään niskasta kiinni, kun kuuntelisivat sinua. Kukaties tuollainen pyyteetön auttaminen voisi jopa saada omaan elämääsi uutta ja mielekästä sisältöä, kun pääsisit jeesaamaan kanssaihmisiä pääsemään takaisin yhteiskuntaan.

 

[SOF1969]

Sitä onnellista ja normaalia elämää ei kuitenkaan tule koskaan olemaan, ennenkun pääsen näistä ajatuksista eroon.

Vaikka paskaa on ollut, ja tulisi olemaan, ei kannata kuitenkaan antaa periksi. Koskaan ei tiedä mitä hyvää voi tulla vastaan. Tsemppiä, nothing is over!