Itsemurha

[Byvajet]

Tämä on puhtaasti psykologinen puolustusmekanismi, joka asettuu kaiken järjellisen ymmärtämisen eteen.

Ei se ole puolustusmekanismi. Kysymys on siitä, että ihminen rapsuttaa omiaan, koska saa heiltä takaisin rapsutusta, mutta heikoille ihminen on paha. Suomessakin on laaja tuki köyhien kurjistamiselle. Mykkänen sitä juuri ehdotteli. Pulleaa keskiluokkaa ei kiinnosta pahoinvoivien ahdinko tai itsemurhat. Nehän ovat vain lukuja tilastoissa.

Todellista empatiaa ei ole olemassa. Niin sanottu empatia rajoittuu vaihdon piiriin eli tilanteisiin, joissa ihminen näkee mahdollisuuden auttamalla saada myöhemmin itselleen, mutta jos joku on niin pohjalla, että vaihdon mahdollisuus vaikuttaa mahdottomalta, hänet hylätään armotta. Tähän perustuu myös globaali epätasa-arvo ja köyhien maiden ihmisten julma kohtelu. Meidän mielestämme heidän tilanteeseensa ei tarvitse puuttua, koska puuttumisesta ei olisi meille itsellemme mitään hyötyä.

Kun joku rupeaa puhumaan itsemurhasta, jotkut saattavat havahtua häivähtäväksi hetkeksi, mutta ei se esimerkiksi havahtujien poliittiseen käyttäytymiseen vaikuta. Seuraavissakin vaaleissa luusereilta on leikattava.

Parisuhteissakin autetaan laskelmoiden. Kun taakka rupeaa käymään liian raskaaksi ja kulut rupeavat vaikuttamaan suuremmilta kuin tulevaisuudetn tulot, kumppani hylätään.

Ihminen on empatiaa esittävä julmuri, kusipäinen peluri.

 

[Sanainen arkku]

Ei se ole puolustusmekanismi. Kysymys on siitä, että ihminen rapsuttaa omiaan, koska saa heiltä takaisin rapsutusta, mutta heikoille ihminen on paha. Suomessakin on laaja tuki köyhien kurjistamiselle. Mykkänen sitä juuri ehdotteli. Pulleaa keskiluokkaa ei kiinnosta pahoinvoivien ahdinko tai itsemurhat. Nehän ovat vain lukuja tilastoissa.

Todellista empatiaa ei ole olemassa. Niin sanottu empatia rajoittuu vaihdon piiriin eli tilanteisiin, joissa ihminen näkee mahdollisuuden auttamalla saada myöhemmin itselleen, mutta jos joku on niin pohjalla, että vaihdon mahdollisuus vaikuttaa mahdottomalta, hänet hylätään armotta. Tähän perustuu myös globaali epätasa-arvo ja köyhien maiden ihmisten julma kohtelu. Meidän mielestämme heidän tilanteeseensa ei tarvitse puuttua, koska puuttumisesta ei olisi meille itsellemme mitään hyötyä.

Kun joku rupeaa puhumaan itsemurhasta, jotkut saattavat havahtua häivähtäväksi hetkeksi, mutta ei se esimerkiksi havahtujien poliittiseen käyttäytymiseen vaikuta. Seuraavissakin vaaleissa luusereilta on leikattava.

Parisuhteissakin autetaan laskelmoiden. Kun taakka rupeaa käymään liian raskaaksi ja kulut rupeavat vaikuttamaan suuremmilta kuin tulevaisuudetn tulot, kumppani hylätään.

Ihminen on empatiaa esittävä julmuri, kusipäinen peluri.

Mitä todennäköisimmin olet väärässä käsityksessä. Toivoisin, ettei tähän ketjuun tuotaisi kiilusilmäistä politikointia. Sitä on kyllin paljon vähemmän vakavissa.

Oikeasti tässä ketjussa, jonka kunniakkaaksi primus motoriksi @godspeed on noussut, autetaan ihmisiä. Tuntemattomia ihmisiä.

 

[godspeed]

Kyllä minä nuo @Byvajet in jutut ymmärrän, ja tunnistan myös omaa nihilismiäni sieltä seasta, mutta en tiedä onko mahdollinen katkeruus ja ihmisviha ihan tämän ketjun asiaa. Lisäksi jos jonkin lauseen irrottaa kontekstista ja alkaa mehustella sillä tarkoitushakuisesti mainittuja teemoja tukien, niin se voi viedä hyvin kauaksi siitä tarkoituksesta, jota tämä ketju edustaa.

Muokkaus: No, en minä sinällään tiedä mikä on se pohjimmainen tarkoitus tässä ketjussa, mutta voisin olettaa, että auttamisen kritisointi yksipuoleiseksi on tietysti realistisestikin ajatellen jossain määrin totta, mutta ei suinkaan koko totuus. @peksa on saanut täältä apua vaikeaan tilanteeseensa, ja minä esimerkiksi päivittäisessä tekemisessä tuen pienyrittäjiä kaikissa toimissaan ostamalla heidän palveluitaan, ovat he sitten täysin tuntemattomia tai sukulaisia. He tarvitsevat apua, ja minä saan siitä mielihyvää, vaikka he eivät minun ostamaani tuotetta enempää minua kiittäisi mistään. Minä tunnistan sen kivun, kun ei pärjää, ja mielessä alkaa pyöriä ajatuksia kaiken päättämisestä. Tietysti kaikki eivät masennu, eivätkä pyörittele moisia päässään, mutta he kokevat kuitenkin samankaltaista tuskaa. Ei tarvitse siis olla sairas, jotta voi olla riskiryhmää tässä asiassa. Sitä ei pitäisi koskaan unohtaa.

Aina ei ole tietysti mahdollista auttaa kaikessa, varsinkaan jos toinen ei pyydä apua, tai jos ei itselläkään ole varaa, mutta jotenkin sellainen kaiken likinäköinen dumaaminen itsekkääksi kertoo hieman enemmän aina sanojastaan ja hänen kokemuksistaan. Ja kyllä, en kiellä, ettei ihminen ole itsekäskin, totta kai jokainen elollinen ja älyllinen olento enemmän tai vähemmän on, mutta moni meistä ihmisistä osaa antaa ja saada antamisestaan iloa. Vuorovaikutus on parantavaa, jos sille antaa sijaa. Niin sanottu positiivinen itsekkyyskin on sinällään toki sisäänrakennettu ominaisuus ja käyttäytymisen muotoa määrittävä tekijä ihan suoraan selviytymisen psykologiaa ajatellenkin, mutta on hyvä huomata se tosiasia, että vain noin prosentti meistä on psykopaatteja, joita sinun mielestäsi on väestöstä 100%. Jos sinä @Byvajet tarvitset apua, niin sinä sitä myöskin saat niin kuin se on mahdollista tässä meidän maassa, jossa vielä sitä apua saa. Muualla sinäkään et välttämättä saisi sitä vähääkään.

Tägään vielä @Sanainen arkku

 

[peksa]

@godspeed Juu. Akuutin joulun tilanteen yli. Mutta tilanne ei oo vielä helpottunut kun uudet kakkulat jouduin ostaan.

Mutta aika nihkeää on ollu muuten vaikka tukea olen saanutkin. Kyllä viestit loppuu heti kun menee hiemankin paremmin.

Ei se sillai ole kivaa ollu itsellä viimeisen kuukauden aikana kun töissä on kiree ilmapiiri ja muutenkin kaikki menee päin persettä. Uudet lasit ei ole lähinäköön hyvät. Niillä näkee hyvin kauas mutta ei lähelle.

 

[D.Santon]

Ovat ne itsetuhoiset ajatukset aika saatanoita. Jollain ilveellä olen saanut pidettyä ne etäällä (ei kokonaan poissa) noin vuoden ajan. Synkimmät ajat ovat onneksi takana, vaikka korjattavaa on runsaasti.

Apua en siltikään ole hakenut. Onko se tyhmyyttä, vaiko omaa "vahvuutta"... luultavasti tyhmyyttä. Mutta tässä ollaan vielä. Ainakin olen tiedostanut omat heikkouteni, ja myös vahvuuksiani. Masennuksella on monia seurauksia, enkä ole kunnossa vieläkään ( tiedän sen ilman diagnoosiakin), mutta jollain tasolla olen myös löytänyt sitä omaa vanhaa itseäni. Joka osasi nauttia elämästä. Joka luotti ihmisiin, ja nautti kontakteista. Joka oli sosiaalinen, ja osasi olla spontaani.

Tiedän, miten syvällä ollaan, mutta enää olo ei ole niin toivoton. Jollain keinolla kaikesta aion selvitä.

 

[godspeed]

@peksa

Tietysti aina on tilanteita elämässä, kun pitää vaan kaivaa jostain kaverinkin persvaosta ne viimeisetkin keinot pärjätäkseen, eikä oikein mitään kateta valmiiseen pöytään. Minä en valita, koska pärjään ihan ok taloudellisesti, vaikka olenkin varmaan jossain vaiheessa vielä pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä. Sellaisella välimuodolla olen toistaiseksi, koska mielisairauteni on niin vaikeatasoinen, etten yksinkertaisesti pärjää itsekseni elämässä. Se ei välttämättä välity tekstistä ja voinkin kuulostaa hyvinkin fiksulta ja ehkä olen joidenkin mielestä jopa koherentisti ajatteleva, mutta onhan sitä muinoin Roomassakin hallinneet hienostuneet neropatit, mutta mielisairaat keisarit. Pässin valtaväestön mielestä ovat olleet jokseenkin järjissään, ennen kuin sitten joku todellista valtaa nauttiva taho päästi järjestään heistä ennen pitkää ilmat pihalle.

Minä olen miettinyt viime aikoina, että aina kun alkaa päässä heittämään, niin pakkaan laukun täyteen vaatteita ja satunnaista kamaa, joilla pärjää metsässä. En sano muijalle mitään, katoan vain. Hän saa sitten poliisien kanssa metsästää minua, kun käytän jossain kaupassa maksukorttia, ellen sitten tyhjennä tiliä etukäteen käteiseksi ja lähde kulkemaan kaupungin laitamille vailla tietoa tulevaisuudesta. Kesällä se olisi optimaalisempaa, vaikka realiteetit todennäköisesti iskisivät aika kovaa kasvoille ja tulisi ikävä kodin rauhaa, vaikka rauhaa se riippumattomuuskin tavallaan on. Mutta se ajatus, että voisi vain kadota elämästä ja oravanpyörästä on nimenomaan silkkaa romanttiikkaa ja ääriesimerkki ahdistuksesta, ja ehkä siinä vaiheessa kun teen sen lopullisen katoamistempun, niin so long. Sitten minusta ei todellakaan enää kuulla.

Näin minä välillä ajattelen. Kenties aloitan elämälle vittuillakseni tupakanpolton uudelleen ja vedän norttia kuin korsteeni ja juon itseni uneen löyhässä hirressä riippuen useamman viinapullon voimin. Se kävisi todellisuudessa itsemurhatapana hyvin hiljalleen, että godspeed katoaa maan pinnalta ja jättää jälkeensä vain puoliksi jäätyneen tai mädäntyneen ruumiin... ja siitä pökäleestä on henki on haihtunut hieman hajujäänteitä lukuun ottamatta niin sanottuun yläkertaan, eikä siellä ole ketään vastassa. Jesse voi sanoa matkan varrella morjens, mutta ei taida sekään olla kylläkään Tampereelta kotoisin.

Annoin tässä hieman valtaa pimeälle puolelle, mutta toivottavasti kukaan muu ei epätoivoissaan ajattele vastaavia. Mutta jos ajattelee, niin todellisuudessa minä en tiedä onko hän sen hullumpi kuin minäkään, koska betoniviidakkoihin ihmistä ei ole luotu.

@D.Santon

Vaikutat kyllä ihan tervejärkiseltä ja uskomattoman hyvin itsetietoiselta, mikä ei ole aina itsestäänselvyys mielialaoireista puhuttaessa. En tiedä tarvitsetko edes apuja miltään terveydenhoitotaholta, koska tunnut itse olevan itsesi herra ja se on aika pirun makea homma. Olen vähän sitä mieltä, että jos itse pärjää, eikä tarvitse mitään lekuriapua, niin ei sitä ole tarpeen väkisin hakeakaan. Diagnoosit eivät määrittele ketään ja ne ovat ihmisille, jotka eivät tajua mistä kärsivät, jos kärsivät ollenkaan. Sinä selvästi kärsit, mutta handlaat nähdäkseni hyvin asioita, eikä välttämättä ole kyse kuin tietynlaisista olemassaolon kriiseistä, joita olet jo käsitellyt onnistuneesti. Jos olen täysin hakoteillä, niin korjaa ihmeessä päätelmäni :)

Mutta siis avun hakeminen ei ole koskaan heikkoutta, en halua antaa toista kuvaa siitä. Se on merkki vahvuudesta.

 

[Sanainen arkku]

Minulla ei edes ole unelmaa ammatista. Ei ole ollut oikeastaan koskaan. Ei ole olemassakaan duunia josta voisin sanoa olevani aidosti kiinnostunut. Tämän vuoksi on hankalaa edes lähteä rakentamaan opintoja kun ei tiedä mitä tehdä. Siinä kohtaa on käytettävä aiheita jotka kiinnostavat. Meikän tapauksessa tie on viemässä kohti suomen kielen opintolinjaa, jos ja kun sellaiselle päädyn vielä joskus. Mitä sen jälkeen? Paha sanoa. Ajatus urapolusta voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Onko mun toisaalta uhrattava liikaa ajatusta duunille? Eihän se ole kuin duuni, välttämätön paha elämässä. Käyn siellä viidesti viikossa ja saan siitä massia elämiseen. En haluaisi päätyä tilanteeseen jossa työstä tulee liian vaativaa tai päätä kuluttavaa, silloin siellä ei jaksa edes olla.

Tänä vuonna on edessä muutoksia. Joko pääsen yliopistoon tai menen sinne avoimen kautta. Opintolinja on jo päätetty, muita en tässä kohtaa edes viitsi ajatella. Mukavinta olisi tienata viihdealalla ja se onkin pieni haave takaraivossa. En tiedä sitten, voisin periaatteessa valmistua vaikka opettajaksi. Mielellään kyllä ala-asteelle, yläastenuoret ovat vähän kiukkupäisiä.

Eihän työn roolin tarvitse olla yhtään mikään muu, kuin elämän rahoittaja ja vapaa-ajalle merkityksen antaja. Nimittäin rajoittamaton vapaa-aika on kuin ihanan lämpimässä merivedessä uiminen, mutta niin kaukana ulapalla ettei rantaa näy.

Hyvässä tapauksessa duunista tykkää ja siellä saa myös sopivan määrän myönteisiä ihmiskontakteja. Ilman näitäkin tulee toimeen, jos muu elämä on palkitsevaa.

Mä näen aamuisin eri alojen ihmisten lähtevän sorvin ääreen. Rakennusalan tyypit erottuvat joukosta. Heidän askeleensa kohti parkkiksella odottavaa pakua on reippaampi ja olemuksensa jotenkin tyytyväisempi.

 

[olkikuukkeli]

Tuli tämän ketjun aihe vähän liian lähelle tänä viikonloppuna kun lähiperhepiirissä vain reilu parikymppinen ihminen riisti henkensä. Päällisin puolin kaikki näytti olevan hyvin, mutta teon taustalla oleva suunnitelmallisuus ja huolellinen valmistautuminen kertovat pitkään jatkuneesta pahoinvoinnista.

Kun luen tämän ketjun viestejä, "elämässä onnistuminen" tulee liian monta kertaa esiin. Tässäkin tapauksessa jälkeen jääneessä viestissä oli omaa riittämättömyyttä, väärää opiskelualaa ja muuta ongelmaa eriteltynä. Omassa elämässään hän oli päätynyt siihen, että jo elämän alkutaipaleella kortit olivat pelatut ja ratkaisu oli lopullinen. Kaupunki oli lopettanut keskusteluavun antamisen liian aikaisin ilmeisesti osana koronakiireitä/-säästöjä.

Teidän ikäpolvella (olet @Jenn4 ilmeisesti suunnilleen saman ikäinen) yhteiskunnan ilmapiiri on ollut kova. Työuria yritetään pidentää alkupäästä ja jokaiseen nuoreen opiskelijaan kohdistuvat hirvittävät paineet siitä, että käytännössä vielä aikuiseksi kasvamattomana pitäisi laittaa elämä raiteilleen - alanvaihto on tehty tahallaan vaikeaksi jne. Tässä päättäjä on lähestynyt asiaa rakenteiden kautta ja unohtanut inhimillisen puolen elämästä - pääsykoeuudistuksenkin seurauksia katselen jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistuvien lukiolaisten kanssa työkseni.

Katsoessani tämän menetetyn ihmisen läheisten surutyötä, itkua ja ääretöntä tuskaa, mietin olisiko ratkaisuun päädytty jos hän olisi ymmärtänyt, että juuri hän oli näin tärkeä ihminen kaikille. Että elämän pienet epäonnistumiset ja sivupolut, hyvät ja huonot kaudet, ovat juuri sitä - elämää - lähes kaikille. Että juuri sinä, sellaisena kuin olet, ainutkertaisena elävänä ihmisenä, olet tärkeä, eikä kukaan läheinen ollut ikinä suhtautunut tuomitsevasti tai päätään pyöritellen näihin elämän takapakkeihin. Oikeasti.

Tuossa vaiheessa ei oikein voi ollakaan perspektiiviä siihen, että edes muutaman vuoden paha olo ei lopulta ole yhtä kuin koko elämä. Ehkä juuri siksi teini-iässä alkaneet ongelmat ovat monesti niitä vakavimpia, koska niihin kuuluu sisäänrakennettuna perspektiiviharha ajan suhteen.

Voimia kaikille, jotka kamppailevat synkkien ajatustensa kanssa. Älä valitse lopullista ratkaisua. Kannattaa lukea vaikka itsemurhayrityksessään epäonnistuneiden kertomuksia siitä, miten mahdottomalta tuntuneet ongelmat eivät lopulta sellaisia olleetkaan. Näistä ajatuksista ei kuitenkaan kannata myöskään syyllistää itseä, vaan pyytää läheisiltä apua ja pyrkiä hoitoon. On hankala selittää miten vaikeaa on ollut kun ensimmäinen signaali on se, että henki on jo riistetty. Anna läheisillesi mahdollisuus auttaa.

 

[peksa]

@godspeed Kyllä voin sulle tukena olla näissä mt asioissa jos vaan jaksan.

Mun oma tilanne on tosiaan se että mulla ei ole mitään turvaverkkoa missään lähistöllä johon vois tukeutua jos tulee hyvin akuutti kriisi tai tarve. Sen lisäks kaikki ns hätävarat on 'syöty'.

Eli ainoo tuki mitä voin saada on yksityiset ihmiset koska Sossu ja Kela eivät auta tässä tilanteessa. Sossu ohjaa Kelaan ja asumistukea en saa koska mulla ei ole ns vuokrasopimusta eikä osoitetta. Toimeentulotuki on myös evätty kun mun tulot on ulosoton jälkeen just niin suuret että ylittää just rajat.

Diabeteslääkkeitä on kahdeks viikoks ja Maaliskuun ylimääräiset menee niihin..

Keksi nyt jotain mitä mun tilanteessa pitäs tehdä kun itse en enää tiedä

 

[Morgoth]

Olen vähän sitä mieltä, että jos itse pärjää, eikä tarvitse mitään lekuriapua, niin ei sitä ole tarpeen väkisin hakeakaan.

Kirjoitan näin kaksisuuntaisen mielialahäiriön näkökulmasta. Itselläni oli pitkä oireeton jakso kunnes pienen nuosun jälkeen syöksyttiin pohjalle. Tavallaan tunnistin oireet jo hyvissä ajoin, mutta "emmä mitään apua tarvi, kyllä tää tästä"-ajattelulla mentiin. Ihan muissa asioissa asioin työterveyden kanssa ja jotenkin ohimennen kerron olostani ja työterveyslääkäri tarjosi lähetettä psykiatriaan. Kieltäydyin ja ajattelin, että kyllä tämä tästä tai en mitään hoitoa edes ansaitse. Kuukausi tuosta niin olo alkoi olla aika kestämätön ja kohti ketjun aihetta oltiin jo aika vauhdilla menossa. Lääkärin sanat jäi kuitenkin mieleen ja lopulta hain sen lähetteen. Elämässä sinällään mikään asia ei ole sen parammaksi muuttunut siitä kun pimeyteen alkoi laskeutua. Paremman lääkityksen myötä ainakin itsetuhoiset ajatukset on vähentyneet ja olokin hieman parempi. Itsemurhaan liittyvät ajatukset ovat osittain sisäänrakennettu ominaisuus tässä taudissa ja iso prosenttihan tätä sairastavista lopulta tappaa itsensä. Myös lääkkeet lienevät tärkeämmässä roolissa kuin masennuksessa.

En oikein tiedä mitä aiheesta yleisesti ottaen sanoisi tai edes mitä pitäisi ajatella siitä. Onhan siinä aina vähän eri näkökulmia. Tappaako psyykosissa oleva itsensä, joku kenties parantumattomasti vakavasti sairas kun ei kestä kipuja enää, 16-vuotias jolla elämä vasta edes alussa tai elämästä tarpeeksi saanut 55-vuotias mies, joka jäi työttömäksi, vaimo jätti ja viinakaan ei enää maistu.

 

[godspeed]

@Morgoth

Kaksisuuntaisessa on tosin se puoli, että oman kokemukseni mukaan koskaan ei ole varsinaisesti parantunut tai ollut oireeton pidemmän aikaa. Olen kyllä lukenut näistä niin sanotuista remissiovaiheista, mutta ainakaan minä en ole sellaisia kokenut varmaan ehkä kuin kerran tai kaksi varsinaisen ensimmäisen rajun sairausvaiheen jälkeen, joka oli joskus apaut 12-13 vuotta sitten. Olen miettinyt monesti onko tuollaiset henkilöt alun alkaenkaan kaksisuuntaisia, en tiedä, sillä onhan kaksisuuntaisiakin yhtä monta kuin on sitä sairastavia henkilöitäkin. Ehkä ihmetyttää lähinnä siksi, että itse on vaikea ykköstyyppi.

Eli minulle tuollaiset remissiot ovat joko erittäin harvinaisia ja lyhytkestoisia tai sitten on aina jokin vaihe päällä. Minulla on todennäköisesti vielä jokin epävakaa tai depressiivinen persoonallisuushäiriö, joka sekoittaa pakkaa. Raja-arvoilla on oltu, mutta aina eivät lääkäritkään ole olleet kiinnostuneita tutkimaan tarkemmin. Kaksisuuntainen on riittänyt heille diagnoosiksi. Enpä tiedä olisiko niistä lisädiagnooseista oikeastaan mitään hyötyäkään, joten enpä ole vaatinut lisätutkimuksia enempää.

Eli mitä tarkoitan sanoa, on varmaan se, että minulle esimerkiksi jatkuva lääkärissä ramppaaminen ei ole mitenkään hyödyllistä tai tarpeellista. Käynkin nykyään vain hakemassa lääkärintodistuksia ja joskus jotain lääkkeistä puhumassa, mutta mitään sellaista aktiivista lääkärinhoitoa en saa, enkä sitä koe tarvitsevanikaan. Minä pärjään jotenkin pakonkin edessä kaikissa niissä vaiheissa, joita tässä matkan varrella tulee, ja lääkkeet myös pitävät osan rajuimmista oireista loitolla. Jos joku kokee toisin omassa tilanteessaan, ettei millään pärjää ilman lääkärin haastattelua ja tarvittavia toimenpiteitä, niin ilman muuta pitää hakea apua, eikä uskoa mitä joku godspeed netissä kirjoittaa :)

 

[Morgoth]

Olen miettinyt monesti onko tuollaiset henkilöt alun alkaenkaan kaksisuuntaisia, en tiedä, sillä onhan kaksisuuntaisiakin yhtä monta kuin on sitä sairastavia henkilöitäkin. Ehkä ihmetyttää lähinnä siksi, että itse on vaikea ykköstyyppi.

Itse olen II tyypin. Itselläni on lähes pelkästään vain toistuvia masennusjaksoja ja joskus jotain hypomaniaa. Itselläni on sellaisia 3-5 vuoden jaksoja jolloin oireita ei ole tai ainakaan ne eivät hirveästi näy. Siinä mielessä toki onnekas tämän kanssa, että vaikutukset elämään on jollakin tavalla halittavissa. Normaalistihan hoito on vain reseptien uusimista ja verikokeissa pari kertaa vuodessa. Toki varmaan mitä enemmän jaksoja ja mitä rajumpia niin niihin turtuu.

Varmaan ainakin näissä tapauksissa, jossa masennuksen taustalla on tunne epäonnistuminen elämässä yms. niin joku terapia tai vastaava olisi parempi kuin lääkehoito. Toki jos tarpeeksi syvällä on niin lääkkeillä saattaa päästä sen vaiheen yli tai edes selvitä hengissä. Toki tuosta terapiapuolesta en tiedä, mutta käsittääkseni terapeutin löytäminen ei ole ihan helppoa ja sekin maksaa (kelalta kai jonkun lausonnon voi saada jolloin ei ole ihan niin kallista)

No, liittyikö tämä nyt mitenkään itsemurhaan.

 

[godspeed]

@Morgoth

Vaihtelevaan mutta pohjimmiltaan musertavaan tuskaankin tottuu jollain tasolla, mutta aika harva pärjää lopulta täysin yksin, sillä monenlainen yksinäisyys on se kaikista katalin paikka meistä kelle tahansa. Ei sitä tuskaan tottumista tietysti moni uskoisi, jos joku sellaista parhaillaankin tätä lukiessa kokee, mutta minulla takana on jo pieni elämä tätä p*skaa, tai tarkemmin sanottuna oikeastaan koko aikuisuus. Yksinäisyyskin on tuttua. Kokemus kuitenkin opettaa ja antaa mahdollisuuden käsitellä ongelmiaan ihan eri perspektiiveistä kuin ennen sairauksia. Kaikki ikävätkin kokemukset voivat olla kullanarvoisia elämässä jatkossa, vaikka luonnollisesti olisi tuntunut täysin päinvastaiselta aiemmin. Pitää vain tosiaan pysytellä elossa.

Minulla tavallaan kaikki on jatkuvasti pielessä, ollut jo kauan, ja sellainen olokin on hyvin tavallinen, mutta sellaiseen kalvavaan tunteeseen ei ehkä täysin totu. Olen joskus kuvaillut keskivaikeaa masennusta, että se on kuin juuri kuin rasittavasti kalvava ja lamaannuttava krapulamorkkis kaikkine lievetunteineen, mutta saattaa kestää kuukausia, jollei sitten niitä pitkiä vuosia. Ja jos omaa tuollaista tilannettaan on sietänyt jo vuosia, niin kyllä sitä sietää sitten loppuelämänkin. Mutta se itsemurha voi olla todella houkutteleva ajatus, kun kaikki pitkittyy. Ihminen ei jaksa suoranaista kärsimystä aina kovinkaan pitkään. Jotkut jaksavat muutaman vuoden, ja jotkut vetää nirrin itseltään pois puoli vuotta ensioireista.

Sellainen "oikea" ja konkreettinen masennus sitten ajaa niihin hätäisiinkin itsemurhiin, kun ei näe MITÄÄN tietä pois, eikä asioita ole osattu punnita yhtään eteenpäin. Ja on sitä yksinäisyyttä, vaikka olisikin esimerkiksi se länsimaalainen korkea elintaso ja niin poispäin. Sitä mielenmaailmaa on vaikea havainnollistaa mitenkään tervepäiselle ihmiselle, mutta se itsetuhoisuuden ylin taso on niin raaka, että käytännössä ihminen pystyy tekemään itselleen ihan mitä se itse haluaa. Tai viitsii. Ja joskus jopa koska tahansa. Tuollainen masennus on niin mustaa touhua, etten toivo kenenkään vaipuvan sellaiseen, vaikka joskus hieman moraalittomasti tuntuu, että kokisipa tuo ja tuo kaiken tietävä "ihmismielen arvostelija" kerrankin miltä se tuntuu.

Itse en enää jaksa itsemurhaa sen kummemmin ajatella, eikä sitä vaaraa ehkä lääkkeidenkään takia enää varmastikaan ole. Lääkkeet siis voivat lievittää niitä aktiivisia masennusajatuksia tai työntää niitä taka-alalle, jolloin turtuminen on ehkä sellaista pinnallista, mutta se apu kuitenkin tuntuu korvien välissä, ja pitää pahojakin tiloja läpikäyneen ihmisen jollain tavalla toimintakunnossa. Monessa tapauksessa kyse on kuitenkin pysyvästä invalidisoitumisesta, jonka uskon monen pahasta sairaudesta kärsivän päämäärän olevan, jos elossa vain säilyy.

Ehkä sellainen yleinen henkinen väsymys kuvaa parhaiten muutamaa omaa viimeisintä vuotta, ja jos oireisto jonkin mielensotkun ympärille kietoutuu, niin pääasiassa puhutaan sekamuotoisesta tilasta. Tarkoittaa sitä yksinkertaisimmillaan, että on maanisuutta ja masennusta sekaisin, eli periaatteessa sellaisessa hyvin pahalaatuisessa sekarissa olen itsemurhayrityksetkin tehnyt. Niin veikkaisin, että moni muukin kaltaiseni tekee. Täysin varjoissa vaeltava ihminen ei välttämättä yksinkertaisesti jaksa yrittää itsemurhaa. En tiedä onko se hyvä vai huono tilanne, koska kuitenkin ollaan aallokossa. Ehkä kaikki mikä pitää elossa on parempi kuin ei mitään.

Sekamuotoisesa puuhasteluita ja suunnitelmia tehdään hymyssä suin ja täynnä virtaa olevana tietysti, koska kuolemahan on iloinen asia, eikä tässä olla kuin lähdössä vain pienelle lomalle, kunnes taas tullaan takaisin. Itsemurhaa yrittävä ihminen ei välttämättä tajua, että kaikki loppuu siihen yhteen tekoon. Se on kerrasta poikki, eikä missään tasan tarkkaan odota neitsytparvia. Ehkä jos ihminen sanoo vain, että haluaa kuolla, niin silloin prosessi on vielä selkeästi kesken, eikä ole tehty päätöksiä suuntaan tai toiseen. Ollaan siis vielä toivon tiellä. Odotetaan vain kärsimyksen loppua, ja tajutaan se, että se on todellakin kerrasta poikki. Tällöin ihminen saattaa olla vielä jotenkin terveiden kirjoissa, kun tietoisuus omasta tilasta on "jonkinlainen". Hän voi parantua.

Tuntui jopa hieman pahalta kirjoittaa tämä viesti, mutta ehkä se piti kirjoittaa, jotta saa tietää omasta olotilastaankin enemmän. Ja näin minä eri olotiloja näen. Oma olo on siis ihan hyvä ja varmaankin jotenkin myös "terveen" tuntuinen, vaikka tietysti vaikeuksitta ei tätäkään elämänvaihetta tallailla. Kiitos.

 

[palle]

En tiedä onko tämä oikea ketju, mutta parisenkymmentä sivua lukeneena, koin, että täällä uskallan hieman avautua.

Koen ajoittaista syyllisyyttä. Syyllisyyttä ystäväni johdosta (ystävä on elossa, sen haluan tehdä heti selväksi). Selitän.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on yli puolet elämästään taistellut vaikean masennuksen parissa. Kaikki alkoi teini-iässä alkaneesta unettomuudesta, joka omalta osaltaan edesauttoi mielenterveyden hajoamisessa. Taustalla on asioita, jotka todennäköisesti ovat laukaisseet tämän, sekä mahdollisia perinnöllisiä tekijöitä, mutta en mene yksityiskohtiin, koska en tosiaan puhu itsestäni. Olen tämän unettomuuden ja sen jälkeen alkaneen masennuksen alkuajoista ollut tämän henkilön läheisin tukiverkko, eli n. 15-vuoden ajan. Vastailin puhelimeen kaikkina vuorokauden aikoina, ajoin autolla paikalle, tingin omista menoistani yms. Annoin hänelle aikaa, en rahaa. Eikä hän ikinä rahaa pyytänytkään. Nyt vasta jälkikäteen ymmärrän, miten vitun raskasta tuo oli myös itselleni, mutta en sitä silloin ajatellut. Pyyteettömästi autoin minkä pystyin.

Kun tämä henkilö yritti itsemurhaa, niin minä olin ensimmäisenä paikalla hänen kotonaan ja vietin sairaalassa koko yön. Tuon itsemurhan jälkeen hän alkoi saamaan paremmin apua ammattilaisilta; ei enää pelkkää oireiden lääkitystä vaan alettiin oikeasti porautua juurisyihin. Omasta mielestäni vain auttamattomasti liian myöhään. Hän olis siis vuosia pyytänyt - suorastaan rukoillut muuta apua, kuin vain ainaista lääkityksien tarkistamisia. Useat osastoreissutkin sai henkilön vain karsastamaan koko järjestelmää.

Tuli seesteisempi aika. Hän löysi vakaan kumppanin, vaikkakaan ei ymmärtäväisen. Nuo demonit koko ajan kummittelivat taustalla, mutta eivät jatkuvasti ottaneet valtaa. Tuli ero, alkoi alamäki. Tässä vaiheessa alkoi ensimmäisen kerran selkeästi näkymään eri kaudet: mania ja depressio. Mutta diagnoosia et tässä maassa saa vittu kirveelläkään. Tuolla terveydenhuollossa kun ei ymmärretä, mikä merkitys sillä pelkästään on jo potilaalle, että tutkitaan kunnolla ja annetaan diagnoosi. Kaksisuuntaista me kotilääkärit oltiin jo vuosia spekuloineet, mutta mitään virallista vahvistusta ei kuulunut. Lääkäri vaihtui jatkuvasti, ja vaihtuu edelleen. Yritä siinä sitten joka kerta käydä elämäntarinasi ja tuntemuksesi läpi, kun pahimmillaan useamman kerran vuodessa oli eri ihminen taas käsittelemässä asiaa.

Löytyi uusi kumppani ja tällä kertaa henkilö, joka pystyi jakamaan taakan kanssani, mitä tulee kotipsykologina toimimiseen. Aloin tiedostamatta ottamaan etäisyyttä. En tehnyt sitä aluksi tarkoituksella, mutta niin siinä vain kävi. Kunnes puhelut loppuivat. Ei tullut avunpyyntöjä, ei yöllisiä soittoja tai raportteja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Tuntui vapaalta. Kunnes minut taas parin vuoden hiljaisemman elon jälkeen vedettiin mukaan, mutta tällä kertaa tiedostin, ettei tämä voi olla normaalia. Eikä kohtuullista, että laitan jatkuvasti oman elämäni paussille ja uhraan kaikki henkiset resurssit tähän henkilöön. Itsekkäästi ilmoitin tälle henkilölle, että minulle voisi soittaa silloinkin kun elämässä on hyvä vaihe päällä, eikä aina silloin kun eniten ahdistaa, masentaa ja on itsetuhoisia ajatuksia. En halua olla enää pelkkä roskis, joka joutuu ottamaan vastaan kaiken negatiivisen. Tällainen ystävyyssuhde on liian raskas minulle.

Enää emme hirveästi pidä yhteyttä. Tiedän, että asiat eivät ole lopullisesti parantuneet, mitä nyt hän vuosikymmenen taistelun jälkeen vihdoin sai diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä toi tasapainoa elämään ja paremman lääkityksen. Henkilö on kuitenkin ajoittain mielessäni ja saatetaan soitella puolin ja toisin. Missään nimessä välit eivät ole poikki, mutta enää emme puhu syvällisiä. Huomaan vasta nyt, että ei tämä suhde pelkästään yksisuuntainen ole koko aikaa ollut, koska yleensä olen hänelle kertonut tärkeistä asioista omasta elämästäni. Enää se ei oikeastaan tule edes mieleen ja se harmittaa. Se on myös se mistä koen syyllisyyttä. Oliko reilua "hylätä" ystävä noin? Realistisesti ajatellen, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia enää auttaa; varsinkin mania aikaan tällä planeetalla ei sellaista henkilöä olekaan, kuka pystyisi häntä jarruttamaan, tai masennusaikaan piristämään. Mutta entä jos?

Välillä mietin, että miten meistä edes tuli ystäviä? Olemme niin eri puusta veistetty jo ihan kiinnostuksen kohteiden, huumorintajun kuin tavoitteiden osalta. Ennen kuin masennus tuli edes kuvioihin. Uskon, että se osittain liittyy minun henkiseen vahvuuteeni, miksi hän tarketui niin tiukasti kiinni. Vaikka mulle ei ole elämässä jaettu niitä parhaita kortteja, niin geenien, lapsuuden kuin omien valintojen suhteen, niin ikinä en ole ollut masentunut, erityisen alakuloinen, tai menettänyt elämänhallintaani, vaikka välillä olen saanut ihan kirjaimellisestikin potkua päähän, kuvaannollisesti puhumattakaan. Ehkä tämä vastakohta veti meitä puoleensa?

Kiitos jos jaksoit lukea koko jutun. En hae tällä kirjoituksella täältä vastauksia, tsemppiä tai vertaistukea. Tuntui vaan ihan helvetin vapauttavalta pukea fiilikset sanoiksi tällaisen asian suhteen. Terapeuttiselta. Toki olen läheisten ystävien kanssa tästä puhunut, mutta se ei tuntunut samalta kuin nyt, kun aloin spontaanisti vain "oksentaa sanoja" ruudulle. Ajatus anonyymina kirjoittamisesta ja täysin ventovieraille ihmisille tarinan jakamisesta vain tuntui jotenkin oikealta juuri nyt. Voi olla, että poistan tämän viestin myöhemmin, jos/kun tulen katumapäälle. Tietynasteinen syyllisyys on ja pysyy, mutta se ei jotenkin tunnu väärältä tässä asiayhteydessä. Loppujen lopuksi minä en ole vastuussa kenenkään muun elämästä, kuin omastani ja mahdollisten tulevien lapsieni.

 

[godspeed]

@palle

Olet heittänyt itsesi sellaiseen kaivoon, jonka vain masentunut/bipolaari ihminen voi rakentaa. Se on todella syvä. Ja joo, yleistän rankasti, mutta kerron myöhemmin miksi. Sinun ei @palle pidä kantaa mitään syyllisyyttä missään suhteessa, sillä joku muu olisi sinun tilallasi, jos sinä et olisi/olisi ollut. Ehkä ei samanlainen ihminen, mutta joku muu, joka on vietävissä. Tai jos ei olisi ollut, niin tämä kaverisi ei varmaankaan olisi enää edes elossa. Siitä voit mitata itse onnistumistasi, eikä sitä pidä vähätellä.

Moni olisi hylännyt ystäväsi jo aikaa sitten, jota pidän tosiaan itse jättäjän puolustusmekanismina, mutta tässä suhteessa ainoa ystävä olit sinä itse, vaikka kaverisi varmasti sinuakin on ajatellut lämmöllä. Hän on vain tehnyt niin silloin kuin hänelle on sopinut. Mainitsemani kaltaiset mielisairaat ihmiset (yleistän jälleen rankasti) ovat usein ja monesti tahattomastikin erittäin itsekkäitä ja piehtaroivat muiden kustannuksella omissa ongelmissaan. Muista tulee helposti palvelijoita, sillä kyvyttömyys ratkaista omia vikojaan on syystä ja toisesta alentunut, tai jopa mahdoton pala ratkaistavaksi. He eivät ole pahoja ihmisiä tavalla, jota pidämme pahana, vaan he ovat syyntakeettomia omalla tavallaan. Olet satavarmasti tehnyt oman osasi tässä yhteydessä.

Tiedän tämän tarinan hieman eri versiona, sillä olen itse ollut osittain samanlainen kuin sinun kaverisi. Koitan nykyään parantaa tapojani, sillä ystävyydet ovat mt-ongelmista kärsivälle tärkeämpiä kuin hän koskaan selväpäisenä osaisi ajatellakaan. Kukaan muu ei ole minusta vastuussa kuin minä itse, vaikka ottaisin miljoonan ihmisen avun vastaan. Olen joutunut kantapään kautta opettelemaan aitoa empatiaa ja sympatiaa, joihin ei liity ihmissuhteita latistavat ja tuhoavat, erinäiset draamakuningasvaiheet olennaisena osana. Vähän kuin osittain halvaantunut joutuu opettelemaan kävelemistä uudelleen, niin monet mielisairaat ihmiset joutuvat opettelemaan tunteita ja ajattelemisiaan uudelleen. Riippuu toki vähän tyypistä ja sairauden luonteesta miten siinä onnistuu, mutta kuntoutuminen on mahdollista.

Anteeksi viestistäni, jos jotenkin loukkaan, mutta omaan käytökseeni pohjaten uskallan tämän viestin kirjoittaa.

 

[peksa]

En mä tiedä enää mitä tässä pitäs tehdä.

Joka paikka vähän sieltä ja täältä kipee ja pillerit vetää viimeisiään. Päätä särkee kun kahvi on loppu.

@godspeed ihmisiä voidaan kuluttaa loppuun monellakin tapaa. Itsellä se juttu on kaikin puolin ohuella nuoralla tanssimista. Masentunu on väärä sana mun tilanteeseen, pikemmin toivoton.

Mä kun oon kyselly saunaan pääsyä kavereilta jne niin ei ole tärpänny. Muutenkin jos nyt viikon ajalta taaksepäin miettii niin sosiaalinen elämä on kokolailla kuollu omalla kohdalla.

Ymmärrän että toisilla on oma elämä niin siksi tungettelu ei ole hyvä :/ Mut en mä enää tiedä.

Jääkaapissa on nyt vielä parin päivän eväät ja huomenna töihin vaikka työkunto on kaikkee muuta kun hyvä.

Ohuella mennään.

 

[godspeed]

@peksa

Olet minulla mielessäni kokoajan, en vain ole vielä oikein osannut päättää mitä teen avunpyyntösi kanssa. Minulla ei ole kauheasti muuta kuin keskusteluapua tarjolla, se on tilanne tällä hetkellä. Sanoisin, että pidä tuo työfiilis yllä, se on nyt tasan tarkkaan ainakin se mikä pitää sinua ylhäällä. Masennus on sellaista, että se voi olla myös toivottomuutta, ja se ei tarkoita aina työkyvyttömyyttä. Sitä suuremmalla syyllä koita nyt tiukasti pitää duunista kiinni.

 

[PatrickKane95]

Ikinä en tähän ketjuun ole vielä kirjoittanut mutta nyt kun uni ei jostain syystä tule niin ajattelin että voisin kertoa tarinan omasta isästäni. Tapahtuneesta on sen verran kauan että olen jo käsitellyt ja päässyt hyvin asian yli, en kerää sympatiaa enkä ole varma kiinnostaako ketään lukea tämmöistä mutta kerron vaan oman kokemukseni aiheesta joka siis osuu niinkin lähelle kuin isään.

Pohjustan sen verran että vanhempani erosivat vuonna 1999 kun olin 4-vuotias. Syy suht yleinen eli faijan liiallinen juominen. Itselläni ei vielä tuolta ajalta ole liiemmin muistikuvia isästä eikä paljon muustakaan, isä oli jo nuorena ryhtynyt rekkakuskiksi ja muistan vaan kun tuli istuttua joskus mukana reissussa ja se oli muuten aivan huippua silloin. Vanhempien eron jälkeen jäin veljeni kanssa äidille asumaan ja isää näimme siitä lähtien yleensä kerran viikossa torstaisin kun kävimme hänellä kahvilla ja pelaamassa lautapelejä. Joskus oltiin toki mukana rekan kyydissä. Ensimmäisen kerran näin faijan kännissä joskus 7-vuotiaana, en edes tajunnut asiaa vaan luulin että faija oli kipeänä. Kutsui lapsensa luokseen vaikka oli kännissä, en tiedä tänäkään päivänä johtuiko se siitä että faijaa jännitti nähdä omia lapsiaan. Oikeastaan läpi elämän vain säännöllinen työ piti faijan erossa kaljasta ja työttömyyksien jaksoilla oli alamäkiä jolloin ei ymmärrettävästi tavattu vaikka faija soittelikin joskus kännissä meille.

Faija ei koskaan puhunut meille pahemmin omista asioistaan paitsi työjutuistaan, vuosi vuodelta harvenevat tapaamiset olivat vain nopeat kahvin juomiset ja sitten pois. Monesti faija oli krapulassa ja veteli korjaussarjaa kun käytiin mutta otimme veljen kanssa sen asian osittain huumorilla ja osittain se vitutti.

Tuli kesä 2015 ja meikäläinen astui palvelukseen Vekaranjärvellä, kouluttauduin C-kuskiksi ja olin innoissani kun pääsin ajamaan yhtä uutta Scaniaa kuin mitä faija sillä hetkellä ajoi Kiitolinjalla.

Kuitenkin äkisti faijaa alkoivat vaivata läpi elämän jatkuneet rekkakuskille tyypilliset selkäkivut ja sairasloma töistä kutsui. Se ei koskaan tiennyt mitään hyvää kun faija oli lomalla/vapaalla töistä eikä tiennyt nytkään. Viimeisen kerran muistan nähneeni faijan elokuussa 2015. Sen jälkeen en kuullut faijasta kuukauteen mitään kunnes syyskuisena lauantai-iltana ollessani katsomassa jääkiekko-ottelua niin faija oli soittanut mutta en ollut kuullut joten en pystynyt vastaamaan. En jostain syystä jaksanut soittaa takaisin koska ajattelin että faija on kuitenkin vain kännissä koska olihan lauantai. Hetken kuluttua veljeni soitti minulle ja sanoi että oli vienyt faijan sairaalaan kun se oli hakattu omassa kodissaan. Pelästyin toki mutta pelästyin niin paljon etten pystynyt enää lähestyä faijaa koska tuntui etten enää tunne sitä ollenkaan. Se kaduttaa tänäkin päivänä joskus. Faija oli aivan pohjalla enkä auttanut sitä koska en silloin tiennyt tarkalleen mistä oli kyse. En tiedä olisinko pystynyt, jotenkin se intti sillä hetkellä vei kaiken elämäni. Faija ei myöskään enää soittanut minulle kertaakaan.

Kului pari viikkoa ja tulin perjantai-iltana kotiin viikonloppuvapaille, omat vaatteet päälle ja pizza eteen. Moni varmaan tietää tunteen. Sitten äiti ja veli paukkaa paikalle ja huomasin heti että molemmat olivat hyvin outoja. Veljeni kysyi olenko kuullut isästäni mitään johon totesin että en ole kuinka niin? Sitten veli sanoi "sun isäs on kuollut". Poliisit olivat viikolla käyneet meillä mutta olin silloin intissä, olivat sitten äidille kertoneet mitä oli tapahtunut. En pystynyt sanomaan sanaakaan vaan kuuntelin vain kun veljeni kertoi että faijan "kaverit" olivat kääntyneet faijaa vastaan ja silloin pari viikkoa sitten hakanneet sen ja alkaneet kiristämään rahaa faijalta. Faija oli tehny rikosilmoituksen pahoinpitelystä mutta nää kusipäät oli puhuneet kuulusteluissa paskaa tietenkin ja päässeet kuin koirat veräjästä. Lopulta faija ei ollut jaksanut enää vaan teki oman ratkaisunsa.

En heti kyennyt tajuamaan edes mitä oli tapahtunut vaan vedin sinä iltana pään aivan täyteen. Seuraavana aamuna krapulassa poliisiasemalle vielä kuuntelemaan mitä oli tapahtunut, siellä odotti faijan kirjoittama kirje jonka oli jättänyt kotinsa pöydälle. Silloin aloin ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen itkemään, tunnistin toki faijan käsialan.

Faija oli pitänyt visusti salassa kaikki jutut ja ajatuksensa ja se ihmetyttää ettei edes siinä kirjeessä maininnut mua tai veljeä sanallakaan. Joskus oon ajatellut että välittikö se meistä oikeesti yhtään kun päätyi tuohon ratkaisuun, toisaalta eipä mekään liiemmin yhteyttä siihen pidetty mutta oli siihen tiesti vähän syytäkin. Se kirje oli kyl aikamoista sekamelskaa ja näytti että kyllä faija oli melko sekaisin jo siinä vaiheessa. Faija säilytti yleensä aina kauppakuitit ja kävi ilmi että oli elänyt viimeset viikot aikalailla pelkällä kaljalla ja tupakalla.

Vasta tämän jälkeen kuulin sedältäni että faijalla oli ollut pitkin elämää masennusta ja oli kuulemma jo kymmenisen vuotta aiemmin koittanut listiä itsensä mutta oli jäänyt ajatuksen tasolle.

 

[Gostisbehere]

Omalla kohdalla on nyt parina päivänä tulleet nämä synkät ajatukset esiin hyvin voimakkaasti.
Tavallaan tähän ei pitäisi olla syytä. Aloitin 1kk sitten uudet työt. Viihtynyt erittäin hyvin tuossa uudessa paikassa ja saanut oikein hyvin vastuuta ja luottoa. Työkaverit vaikuttaa myös erittäin kivoille ja koko talossa on oikein hyvä ME henki päällä. Olen itseni saanut aikoinaan sellaiseen kuoppaan velkojen takia että sieltä on hyvin vaikea päästä ulos. Vietin tuossa 9kk lomautettuna kotona kun omat hommat ovat todella vähissä. Näillä näkymin syyskuussa tänä vuonna mahdollisesti töihin. Nämä 9kk pärjäsin oikein hyvin liiton rahoilla. Nyt kun palasin töihin sillä ajatuksella että ei vain jaksa olla kotona. Huomasin että tämä oli suuri virhe. Kun nyt laskin kaikki kulut mitä mulle tulee siitä että käyn töissä niin voin sanoa että liiton rahoilla eli paremmin. Eilen jopa mietin kahdesti asiaa kun keittiössä seison veitsi kädessä. Eikä se mieli ollut tänään yhtään kirkkaampi. Muuten kaikki olisi hyvin mutta taloudellisesti ihan kusessa

 

[peksa]

Iltaa @Gostisbehere ja muut toverit. Ei oo oikein vieläkään asiat reilassa. Torstaina tili joka juuri on juuri sen verran iso että kuolema ei tule mutta juuri sen verran pieni että mitään ylimääräistä ei saa ja joutuu vähän kokkaan ja kikkaan.

Unirytmit kassalla yövuorojen jäljiltä mutta perjantaiks pitäs vasta aamuun.

Euron päiviltä sai vähän tarvittavia juttuja jotka oli ns pakko käydä hakee. Puhelinlasku pitää hoitaa kun muuten mennee kii luuri perjantaina. Pari asiaa liikahti eteenpäin, mutta vielä on kurjat ajat ainakin loppukuu :(

Kakkaa mutta onneks tietokone vähä elpy niin sen hankintaa voi vähän siirtää.

 

[WildThing]

En tiedä onko tämä oikea ketju, mutta parisenkymmentä sivua lukeneena, koin, että täällä uskallan hieman avautua.

Koen ajoittaista syyllisyyttä. Syyllisyyttä ystäväni johdosta (ystävä on elossa, sen haluan tehdä heti selväksi). Selitän.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on yli puolet elämästään taistellut vaikean masennuksen parissa. Kaikki alkoi teini-iässä alkaneesta unettomuudesta, joka omalta osaltaan edesauttoi mielenterveyden hajoamisessa. Taustalla on asioita, jotka todennäköisesti ovat laukaisseet tämän, sekä mahdollisia perinnöllisiä tekijöitä, mutta en mene yksityiskohtiin, koska en tosiaan puhu itsestäni. Olen tämän unettomuuden ja sen jälkeen alkaneen masennuksen alkuajoista ollut tämän henkilön läheisin tukiverkko, eli n. 15-vuoden ajan. Vastailin puhelimeen kaikkina vuorokauden aikoina, ajoin autolla paikalle, tingin omista menoistani yms. Annoin hänelle aikaa, en rahaa. Eikä hän ikinä rahaa pyytänytkään. Nyt vasta jälkikäteen ymmärrän, miten vitun raskasta tuo oli myös itselleni, mutta en sitä silloin ajatellut. Pyyteettömästi autoin minkä pystyin.

Kun tämä henkilö yritti itsemurhaa, niin minä olin ensimmäisenä paikalla hänen kotonaan ja vietin sairaalassa koko yön. Tuon itsemurhan jälkeen hän alkoi saamaan paremmin apua ammattilaisilta; ei enää pelkkää oireiden lääkitystä vaan alettiin oikeasti porautua juurisyihin. Omasta mielestäni vain auttamattomasti liian myöhään. Hän olis siis vuosia pyytänyt - suorastaan rukoillut muuta apua, kuin vain ainaista lääkityksien tarkistamisia. Useat osastoreissutkin sai henkilön vain karsastamaan koko järjestelmää.

Tuli seesteisempi aika. Hän löysi vakaan kumppanin, vaikkakaan ei ymmärtäväisen. Nuo demonit koko ajan kummittelivat taustalla, mutta eivät jatkuvasti ottaneet valtaa. Tuli ero, alkoi alamäki. Tässä vaiheessa alkoi ensimmäisen kerran selkeästi näkymään eri kaudet: mania ja depressio. Mutta diagnoosia et tässä maassa saa vittu kirveelläkään. Tuolla terveydenhuollossa kun ei ymmärretä, mikä merkitys sillä pelkästään on jo potilaalle, että tutkitaan kunnolla ja annetaan diagnoosi. Kaksisuuntaista me kotilääkärit oltiin jo vuosia spekuloineet, mutta mitään virallista vahvistusta ei kuulunut. Lääkäri vaihtui jatkuvasti, ja vaihtuu edelleen. Yritä siinä sitten joka kerta käydä elämäntarinasi ja tuntemuksesi läpi, kun pahimmillaan useamman kerran vuodessa oli eri ihminen taas käsittelemässä asiaa.

Löytyi uusi kumppani ja tällä kertaa henkilö, joka pystyi jakamaan taakan kanssani, mitä tulee kotipsykologina toimimiseen. Aloin tiedostamatta ottamaan etäisyyttä. En tehnyt sitä aluksi tarkoituksella, mutta niin siinä vain kävi. Kunnes puhelut loppuivat. Ei tullut avunpyyntöjä, ei yöllisiä soittoja tai raportteja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Tuntui vapaalta. Kunnes minut taas parin vuoden hiljaisemman elon jälkeen vedettiin mukaan, mutta tällä kertaa tiedostin, ettei tämä voi olla normaalia. Eikä kohtuullista, että laitan jatkuvasti oman elämäni paussille ja uhraan kaikki henkiset resurssit tähän henkilöön. Itsekkäästi ilmoitin tälle henkilölle, että minulle voisi soittaa silloinkin kun elämässä on hyvä vaihe päällä, eikä aina silloin kun eniten ahdistaa, masentaa ja on itsetuhoisia ajatuksia. En halua olla enää pelkkä roskis, joka joutuu ottamaan vastaan kaiken negatiivisen. Tällainen ystävyyssuhde on liian raskas minulle.

Enää emme hirveästi pidä yhteyttä. Tiedän, että asiat eivät ole lopullisesti parantuneet, mitä nyt hän vuosikymmenen taistelun jälkeen vihdoin sai diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä toi tasapainoa elämään ja paremman lääkityksen. Henkilö on kuitenkin ajoittain mielessäni ja saatetaan soitella puolin ja toisin. Missään nimessä välit eivät ole poikki, mutta enää emme puhu syvällisiä. Huomaan vasta nyt, että ei tämä suhde pelkästään yksisuuntainen ole koko aikaa ollut, koska yleensä olen hänelle kertonut tärkeistä asioista omasta elämästäni. Enää se ei oikeastaan tule edes mieleen ja se harmittaa. Se on myös se mistä koen syyllisyyttä. Oliko reilua "hylätä" ystävä noin? Realistisesti ajatellen, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia enää auttaa; varsinkin mania aikaan tällä planeetalla ei sellaista henkilöä olekaan, kuka pystyisi häntä jarruttamaan, tai masennusaikaan piristämään. Mutta entä jos?

Välillä mietin, että miten meistä edes tuli ystäviä? Olemme niin eri puusta veistetty jo ihan kiinnostuksen kohteiden, huumorintajun kuin tavoitteiden osalta. Ennen kuin masennus tuli edes kuvioihin. Uskon, että se osittain liittyy minun henkiseen vahvuuteeni, miksi hän tarketui niin tiukasti kiinni. Vaikka mulle ei ole elämässä jaettu niitä parhaita kortteja, niin geenien, lapsuuden kuin omien valintojen suhteen, niin ikinä en ole ollut masentunut, erityisen alakuloinen, tai menettänyt elämänhallintaani, vaikka välillä olen saanut ihan kirjaimellisestikin potkua päähän, kuvaannollisesti puhumattakaan. Ehkä tämä vastakohta veti meitä puoleensa?

Kiitos jos jaksoit lukea koko jutun. En hae tällä kirjoituksella täältä vastauksia, tsemppiä tai vertaistukea. Tuntui vaan ihan helvetin vapauttavalta pukea fiilikset sanoiksi tällaisen asian suhteen. Terapeuttiselta. Toki olen läheisten ystävien kanssa tästä puhunut, mutta se ei tuntunut samalta kuin nyt, kun aloin spontaanisti vain "oksentaa sanoja" ruudulle. Ajatus anonyymina kirjoittamisesta ja täysin ventovieraille ihmisille tarinan jakamisesta vain tuntui jotenkin oikealta juuri nyt. Voi olla, että poistan tämän viestin myöhemmin, jos/kun tulen katumapäälle. Tietynasteinen syyllisyys on ja pysyy, mutta se ei jotenkin tunnu väärältä tässä asiayhteydessä. Loppujen lopuksi minä en ole vastuussa kenenkään muun elämästä, kuin omastani ja mahdollisten tulevien lapsieni.

Hei ystävä hyvä, tuo viimeinen lause on oikeastaan hyvä ohjenuora näihin. Oot tehnyt enemmän kuin tarpeeksi.
Itse masennuksen kans pahimpina hetkinä on ollut tärkeää että joku on reagoinut edes jotenkin viestiini, oli se sitten hymiö tai lause.
Minulle vaikeimpina hetkinä oli tärkeää, että oli toivoa paremmasta. Jos ei ollut niin yritin hakea sitä.
Kai tämä tauti seuraa aina, mutta vaikeasta masennuksesta tähän oli pitkä matka. Nyt asiat on hyvin.

 

[godspeed]

Miettinyt viime viikkoina, että jossain vaiheessa kun sää sallii, niin muutan pihalle ja kaiken ulkopuolelle, rupean juomaan viinaa ja alotan taas tupakinpolton. Laitan jonkin viestin jotain kautta poliisille, ettei tarvitse etsiä.

Viimeksi kun näin ajattelin, niin oli itsemurha-ajatuksia, mutta nyt ei ole niitä. Haluaisin vaan olla erossa kaikesta, ja kaikista.

 

[peksa]

Miettinyt viime viikkoina, että jossain vaiheessa kun sää sallii, niin muutan pihalle ja kaiken ulkopuolelle, rupean juomaan viinaa ja alotan taas tupakinpolton. Laitan jonkin viestin jotain kautta poliisille, ettei tarvitse etsiä.

Viimeksi kun näin ajattelin, niin oli itsemurha-ajatuksia, mutta nyt ei ole niitä. Haluaisin vaan olla erossa kaikesta, ja kaikista.

Et sitten vastannu mulle, höh. Niinkuin ei kukaan muukaan tällä erää täällä.

No, kai sitä pitää yksin tämäkin Kaski (terveisiä Ollille) kammeta.

Noh, näköjään menee liian hyvin. Palailen asiaan kun puhelinliittymä avautuu seuraavan kerran (jos avautuu).

Good Night

 

[godspeed]

@peksa

Sinulla on isommat tulot kuin minulla, joten ehkä tämä "jako" menee ihan oikein :)

 

[Morgoth]

Et sitten vastannu mulle, höh. Niinkuin ei kukaan muukaan tällä erää täällä.

Itse olen ainakin jälleen vajonnut pimeyksiin. Tulihan tuossa juteltua pitkästi hoitajan kanssa tänään itsemurhasta ja kai nämä itsetuhoiset ajatukset on vielä hallittavissa eivätkä sentään täytä koko valveilla oloaikaa. En minnekään osastollekaan halua.

Päivän paras hetki on kun menee nukkumaan (sekään ei tosin onnistu ilman lääkitystä) ja kamalin hetki aamulla herääkin elossa.