Lauantaiaamun ”kevyeksi” ohjelmaksi valitsin Netflixistä dokumentin nimeltään Aivan tavalliset rivimiehet. Dokumentti hakee vastausta kysymykseen, miksi aivan tavalliset saksalaiset miehet tappoivat käskystä aseettomia siviilejä, myös naisia ja lapsia toisen maailmansodan aikana. Miten nämä perheen isät, taksikuskit, leipurit ja niin edelleen asettuivat ampumaaan joukoittain juutalaisia. Narratiivi sodan jälkeen oli se, että oli pakko, ei ollut vaihtoehtoa. Dokumentti osoittaa kuitenkin varsin yksiselitteisesti, ettei näin ollut.
Dokumentin alussa kerrotaan tarkkojen asiakirjojen pohjalta yksittäisen pataljoonan tapaus. Elettiin kesää 1942. Saksassa miesvoima oli vähissä. Valloitetuille alueille tarvittiin miehiä monenlaisiin tehtäviin mm. valvomaan turvallisuutta ja yhteiskuntarauhaa. Tällaisiin tehtäviin kerrottiin kyseiseen pataljoonaan värvätyille miehille heidät lähetettävän. Koulutus tehtävään oli mitätön. Kyseessä ei siis ollut ollut mikään wehrmacht pataljoona.
Puolaan päästyään pataljoonan majuri piti aamulla kyyneleet valuen puheen, jossa kertoi hänellä olevan heille toteutettavaksi aivan kamala käsky: Heidän pitäisi ampua tänään 1500 juutalaista, lähinnä lapsia ja naisia. Majuri sanoi myös, ettei ampumiseen tarvitse osallistua, jos ei koe siihen pystyvänsä ja kehotti tässä tapauksessa poistumaan muodosta. Yksi mies poistui muodosta. Poistuvan miehen joukkueenjohtaja kapteeni rupesi huutamaan hänelle, mutta majuri vaijensi kapteenin. Tämän jälkeen yhteensä kaksitoista miestä poistui muodosta.
Dokumentin tässä vaiheessa ei kerrottu, kuinka monta miestä kyseisessä pataljoonassa oli. Kun kyseessä on pataljoona, niin varmasti kuitenkin joitakin satoja. Kaksitoista heistä siis kieltäytyi ampumasta aseettomia siviilejä. Ja on hyvä muistaa, etteivät kyseessä olleet rintamalla karaistuneet ja häiriintyneet psykoottiset sotilaat, vaan äskettäin tavallisesta siviilityöstä ja perhe-elämästä komennukselle lähteneet miehet. Millään rangaistuksella ampumattomuudesta ei uhattu, eikä rangaistuksia myöskään langetettu. Kyseisen dokumenttielokuvan perusteella sodanajan asiakirjat kertovat vastaavaa muualtakin, eli teloittamiseen ei ollut pakko osallistua, eikä osallistumattomuudesta seurannut vakavaa rangaistusta, joissakin tapauksissa pelkurin leima.
Miten tämä liittyy Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan? Venäläiset ovat suorittaneet Ukrainassa kansanmurhaa. Brutaalia ja epäinhimillistä. Minua oksettaa kyseinen kansakunta, sen hulluus, hirviömäiset teot ja hirmutekojen hyväksyminen vähintäänkin vaikenemalla. Ihmiset ovat kuitenkin pahuuteen pystyviä ja taipuvaisia kansakunnasta riippumatta. Ja ei, tämä ei ole venäläisiä puolusteleva kirjoitus. Sen toivoisin olevan sanomattakin selvää.
Iso juttu on se, että saksalaiset joutuivat käymään läpi hulluutensa ja hirmutekonsa lopulliseen ymmärrykseen asti. Siitä seurasi enemmän hyvään pyrkivä kansakunta. Miten käy Venäjän? Onko sivistyneellä maailmalla tarpeeksi tahtoa, ymmärrystä ja voimaa saattaa Venäjä samanlaiselle opintielle kuin Saksa saatettiin toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen? Onko moinen edes mahdollista ydinasemaailmassa?
Mitä tulee vastaukseen dokumentin kysymykseen siitä, miksi aivan tavalliset saksalaiset miehet tappoivat aseettomia siviilejä toisessa maailman sodassa, niin en tiedä. Dokumentin ensimmäinen viisitoista minuuttia herätti niin paljon ajatuksia, että rupesin kirjoittamaan. Pitää katsoa se loppuun nyt.
Edit.
Ilmeisesti pätkittäin on minun tuota edellä mainitsemaani dokumenttia katsottava. Viisitoista minuuttia eteenpäin ja koen tarpeelliseksi tehdä lisäyksen aiempaan väärinkäsityksen välttämiseksi.
Sodan alkupuolella Saksassa värvättiin miehiä teloituspataljooniin, noin 30 000 miestä. Näihin tehtäviin tuli 160 000 hakemusta, koska miehet halusivat välttyä eturintamalle joutumista. Kun hakijoita oli paljon, pystyttiin tekemään valintaa. Näihin pataljooniin saatiin siis valittua jo lähtökohtaisesti natsismin kannattajia. Heille annettiin puolen vuoden aivokylpy sekä koulutus arjalaisesta herrarodusta ja niinpä he olivat valmiita suorittamaan hirmutekoja juutalaisia kohtaan. Tilanne oli siis heillä aivan erilainen kuin aiemmin mainitsemalllani reservin poliisipataljoonalla kesällä 1942.