Perkele, nyt ajoin kyllä kovaa seinään. Oli vähän sellainen fiilis viimeisen haastattelukierroksen jälkeen kieltämättä, mutta kieltäydyin uskomasta tuntemuksiani, ummistin silmäni ja luulottelin itselleni, ja poks. Nyt on pari päivää sulateltu ja alkaa helpottaa.
Tilanne oli siis sellainen, että vaihdoin syksyllä duunia, mutta muutaman viikon jälkeen huomasin somessa rekryn, joka yksinkertaisesti oli liian mehevä sivuutettavaksi. Varsinkin kun tiesin, että palkka tulisi olemaan erinomainen ja duuni veisi ulkomaankomennukselle, oli haku aika selkeä, vaikka mulla tosiaan tuore ja hyvä pesti alla olikin.
No, paperit sisään, kutsu ekalle kierrokselle ja erittäin hyvä fiilis jäi. Homma rokkasi, itseluottamus kasvoi ja kutsu oli aika selviö ryhmähaastikseen, kuten kävikin. Ryhmässä sitten tajusin millaisessa seurassa olin - mukana kv. kokemuksella marinoituja pääosin mua vanhempia ja yksi samanikäinen hakija, parilla juuri saman tehtävän kokemusta takana. No, en antanut asian häiritä, vaan luotin osaamiseen, hoidin homman parhaani mukaan, mutta pieni epäilys oli hiipinyt puseroon ilmeisesti, koska viimeinen haastattelu oli aika kädenlämpöinen. Finaalissa siis oltiin, mutta jotenkin vain vaikutti se edellinen kokemus pohjalla, ja tuntui, etten saanut itsestäni mitään irti. En mokannut varsinaisesti, mutta jos yksi valitaan niin kolme jää rannalle, ja mä olin nyt yksi niistä kolmesta.
Ihan hillitön vitutus oli päällä. Sinänsä viileän rauhallisesti suhtauduin ilmoitukseen, vaikka myönsin toki olevani pettynyt ja totesin, että en aivan parhaimmillani finaalissa ollut. Eipä siinä, joku parempi ja sopivampi palkattiin, ja sillä selvä, mutta eka vitutuksen jälkeen meinasin romahtaa aivan täysin, kun alkoi pyöriä mielessä se, että mokasin koko perheeltä aivan mahtavan kv. tilaisuuden kulttuurin ja kielen oppimisen osalta. Nytkin meinaa vähän kuristaa kurkusta, kun tulee tuo prosessi mieleen ja kelailee, mikä meni vikaan, kun rekordi haastatteluihin päästyjen rekryjen osalta on kova, opetuspuolelle 100%.
No, eiköhän tämä tästä, ja uutta matoa koukkuun sitten joskus, saatana. Räntää alkaa puskea, eikä olisi kiinnostanutkaan viettää paria vuotta lämpöisessä. Mutta rehellisesti, oli tuo aika kuluttavaakin, kun uusi duuni vaatii huomioita ja siinä samalla käy tuollaista mahdollisesti koko elämän mullistavaa prosessia läpi. Jos jotain hyvää, niin nyt voi keskittyä tähän hetkeen.
Vittu. Miten te muut olette nousseet takaisin elämän tielle?
