70-luku.
Kouluja käytiin vähän. Pitkää kouluttautumista ei odotettu.
Työ oli pysyväisluonteista. Siitä ei kilpailtu nykyiseen tapaan, vaan sen varaan saattoi olettaa tulevaisuuden.
Palkalla ei saanut nykyaikaan verrattuna juuri mitään. Elämä oli yksinkertaista. Kaukomailla kävivät vain harvat.
Nettiä ei ollut, TV-kanavia oli useimmilla vain yksi. TV2 laajeni koko Suomeen vasta 80-luvun loppupuolella.
Harrastusmahdollisuudet olivat nykyaikaan verrattuna mitättömät.
Mitäpä muutakaan sitä olisi tehnyt kuin lapsia? Jollakin töiden ulkopuolinen aika piti täyttää.
Vielä aikaisemmin.
Omat sodan kokeneet isovanhempani olivat köyhistä oloista. Silti kumpikin hankki korkeakoulutuksen. He eivät koskaan kokeneet työttömyyttä, mummikin teki alansa töitä ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien myös opintojen aikana, mutta silti elämä oli kahden korkeakoulutetun palkalla ilman perittyä omaisuutta nuorena hyvin niukkaa. Mummi kertoi, että vaikka he olivat tarkkoja rahan käyttäjiä, maisteriksi valmistuneita ja vakituisessa koulutusta vastaavassa työssä, ensimmäisen lapsen synnyttyä oli pakko kysyä naapurista rahaa lainaksi, että sai ostettua edes ruokaa kuun loppuun saakka.
Jos vertaa tuolloisen ajan kahden nuoren korkeakoulutetun elämää nykyiseen, ero on valtava. Nykyään nuorella korkeakoulutetulla parilla on taivas avoinna. Mahdollisuudet etsiä elämäänsä nautintoa monenlaisista virikkeistä ovat huikeat.
Otaksun, että lapsien vähyyteen on kaksi perussyytä.
-On suunnaton määrä muitakin mahdollisuuksia täyttää elämänsä virikkeellisellä tekemisellä. Vapaa-aikaansa ei ole pakko täyttää lapsilla.
-Odotukset elämältä ovat suuret. Isovanhempieni aikaan köyhyys ei ollut syy olla tekemättä lapsia, koska hyvin monet muutkin olivat köyhiä. Köyhyys oli odotusarvo, jonka varaan elämä rakennettiin.
Sekä mummini että vaarini lapsuudenkodeissa vilisi lapsia, vaikka asuinneliöt olivat mitättömät. Nukuttiin lattioilla, monta lasta samassa huoneessa.
Vaarini kertoi, että perheellä oli varaa yhteen suksipariin, jolla suuri sisarusparvi vuorotteli.
Mummini kertoi, että oli suuri hetki, kun kerran vuodessa lähdettiin ostamaan uusia kenkiä. Lippua ei kuitenkaan ostettu keskustaan saakka, koska se oli halvempi, kun jäi kauemmas. Loppumatka keskustaan käveltiin, mutta oli aina suuri hetki, kun sinne pääsi.
Kuitenkaan mummini tai vaarini eivät koskaan ole puhuneet niukoista ajoista katkerasti. Kun ei osannut odottaa parempaa, elämä oli hyvää ja mielekästä. Se oli sitä samaa elämää, jota melkein kaikki muutkin elivät.
Suurempana kuvana taustalla on kulutusyhteiskunta, markkinatalous, jonka pyrkimys on kasvattaa ihmiset tyytymättömyyteen. Jo pienet lapset opetetaan siihen, että aina on saatava enemmän. Aina on mahdollisuus enempään, parempaan. Kun tullaan lastentekoikään, ymmärrys lasten rajoittavuudesta on jo hyvin vakiintunut. Nuoret miehet ja naiset tajuavat lasten tekemisen mittavat kustannukset ja lasten rajoittavuuden.
Nykynuoret eivät isovanhempieni tapaan oleta, että elämän tuleekin olla köyhää ja pientä. Markkinatalous on iskostanut heihin ajatuksen, että elämästä on tehtävä täysi etsimällä jatkuvia elämyksiä ja kehittämällä itseään.
Tuollaiseen yksilölliseen kehittämis-, kulutus- ja elämyskeskeisyyteen lapset eivät vain mahdu.
Jos tulotaso on riittävän korkea, lapsia saatetaan tehdä, koska rahaa riittää sen jälkeenkin elämyksiin. Tämä näkyy myös tilastoista. Nykyään matala koulutus ja vähälapsisuus kulkevat käsi kädessä. Paremmin koulutetut tekevät enemmän lapsia.