Onhan tuo aika hyvä ja tiivis kuvaus tästä 30-vuotisesta taipaleesta Naton suhteen. Ja Naton taipaleesta samana aikana. Kannattaa lukea.
Muistan hyvin tuon "kolmijaon" 90-luvulla: oli Naton kannattajat, Naton vastustajat, ja sitten ne patrioottiset Nato-vastustajat joiden mielestä Suomen oli parempi pärjätä itse. Minua itseäni häiritsi kovastikin tuo änkyrä uuspatrioottien ryhmä - jos sen olisi saanut jäsenyyden kannalle, se olisi tehty jo, mutta ei sitä voinut saada puolelle, kun se vastusti suunnilleen kaikkea liittoutumista. Tuokin on ihan hyvä pointti tuolla, kuinka argumentit liikkuvat pitkin kenttää, siis että uuspatrioottien argumentit yksin pärjäämisestä kelpaavat tarvittaessa myös pasifisteille.
Itse taidan Jussi Jalosen kanssa kuulua kanssa siihen boomereiden ja milleniaalien välissä olevaan ikäryhmään, jolta ei ole koskaan kysytty mitään :) Eikä kysytä.
Tutkijan täytyy yleensä muistaa tutkimansa asiat. Samalla tutkijan panos tällaiseen yleiseen poliittiseen keskusteluun on latistava, jopa lannistava. Näinhän se menikin. Meillä ei vain kertakaikkiaan ollut siinä tilanteessa mitään sisäpoliittisia mahdollisuuksia hakea Naton jäsenyyttä. Oli vielä Koivistokin vallassa milloin hakemus olisi pitänyt jättää. Kaveri, joka arvosteli Baltian maita kiireestä Natoon. Koiviston asennetta arvosteleva taas muistakoon, että hän oli kuitenkin niitä, jotka olivat sotilaina puolustamassa Suomea. Sodankäyneillä on aika vähän intoa mihinkään sotaanliittyvään, noin yleensä. Törnit ovat erikseen.
Termeillä on merkitystä: jos Nato ymmärretään sotilasliitoksi, kuten on aina aikaisemmin tehty tai puolustusliitoksi, kuten nyt tehdään, niin asiat näyttävät kokolailla erilaiselta tämän vuoden perspektiivistä verrattuna 90-luvun ilmapiiriin.
Kansalaismielipide Natoa vastaan oli vahva. Oli juuri käynnistynyt vääntö EU-jäsenyydestä. Se saatiin maaliin YYA-porukasta huolimatta. Siis niistä, jotka eivät olleet ymmärtäneet mitään Kekkosen lännettymispyrkimyksistä. Toisaalta, EU:ta vastustetttiin myös kansallisen itsemääräämisoikeuden kapenemisen vuoksi. Silloin ei nähty vielä lähelle, sitä mitä oltiin puuhattu naapurin kanssa vuosikymmeniä. Ja mukana oli myös aidosti talouspoliittisia argumentteja EU:ta vastaan tyylin britit. Tähän syssyyn jonkun Naton vetäminen keskusteluun olisi ollut aivan liian vaikeaa. Yhtä aikaa olisi pitänyt hakea kahta jäsenyyttä, joille vastustusta oli kansalaisten keskuudessa viljalti. Bush jr. taas tärveli USA:n ja Naton maineen Suomessa vuosikymmenen ajaksi.
Ylipäätään, politiikka on mahdollisen taidetta. Silloin pitää toimia kun toimintaympäristö muuttuu sopivasti. Minulle kelpaa loistavasti liittyminen juuri nyt, oma Nato-kantani muotoutui myönteiseksi 2010-luvulla, mutta Trump heitti jäitä hattuun. Vasta hänen kautensa jälkeen liittyminen tuntui järkevämmältä vaihtoehdolta. Varmaan aika moni on päätynyt samaan ja Ukrainan sota on näyttänyt, mitä tapahtuu sodassa Venäjää vastaan. Venäjällä ehkä ei ole kovin vahvaa hyökkäyskykyä, mutta ohjuksia riittää tolkuttomasti. Yksin sotiminen Venäjää vastaan ei ole hyvä vaihtoehto, vaikka se voisikin liittyä saumattomasti talvisodan myyttiin. Talvisotakin oli Suomelta lähellä romahdusta, mutta onneksi tilanne muuttui niin, että Stalinille tuli kiire rauhan sopimiseen.
Pitääpä muistaa talouspoliittinen detaljikin: olemme säästyneet Naton jäsenmaksuilta 25 vuoden ajan, mikä sentään tarkoittaa tuollaista vajaata 2 mrd euroa. Voidaan toki spekuloida sillä, olisiko jäsenyys lisännyt investointeja Suomeen, mutta suoralta kädeltä laskettuna hallituksella on pari hassua miljardia säästynyt tuhlattavaksi muihin kohteisiin. Tärkein elementti Nato-tiellä on ollut lopulta psykologinen, luottamuksen täydellinen romahtaminen. Tässä suhteessa Putinille pitäisi myöntää post mortem (mahd. nopea) kunniamerkki turporatkaisumme moottorina. Olisimme ilman tuota operaatiota kikkailleet vuosikymmeniä Nato-optiollamme samanaikaisesti kun olisimme yhä tiiviimmin liimaantuneet Kremlin kylkeen (tämä oletuksena, että Kremlissä olisi ymmärretty hienovaraisen suomettumisen menetelmistä jotakin).
