Nyt kun Erkkikin on pesässä, natomunakin voidaan jo hautoa entistä isommaksi. Mutta mennäänpä hetkeksi Erkin pään sisään:
Tuomioja.org - Erkki Tuomiojan kotisivut
Erkki on suomalaisen politiikan Dr. Spock, analyyttinen, vailla havaittavia tunneperäisiä ajatuksia, hänen reaktionsakin asioihin kumpuavat vahvasta intellektuaalisesta pohjasta. Vastinparinsa on Dr. Väyrynen, jonka poliittisen ajattelun keskiössä on ensin Paavo, sitten aate. Erkillä asia on selkeästi toisinpäin.
Aatteita Erkillä piisaa. On rauhanaate, ihmisoikeudet, demokratia, ehkä sosialidemokratiakin. Käytännössä porvarisperheen lapsena Erkki on oppinut kannattamaan sivistyneitä aatteita, siinä kodissa ei ääntä korotettu, vaan perusteluja pidennettiin ja niitä vaadittiin.
Joku voisi puhua porvarillisesta valheesta, mutta se oli 70-lukua se. Erkkikin varmaan tiedosti oman taustansa poliittiset ongelmat, jossa ei päästy vielä tutustumaan asioiden oikeaan luonteeseen, siis siihen mikä ei ollut valhetta. Solidaarisuus, esimerkiksi. Kasvatuksensakin tuloksena kuitenkin kaikki asiat vaativat etäisyyden ottoa, myös äly eristi häntä muista ihmisistä, jopa tovereista. Erkki oli erilainen.
Mielelläni huomautan siitä, että aatteet ovat yleisesti ottaen abstraktioita, asioita, joihin uskotaan, mutta joita ei käytännössä ole olemassa samalla tavalla, jolloin kyynisempi voi pitää Erkin katsantokantaa idealismina. Koska Erkki ei demarina halua olla idealisti, hänen on pakko astua nojatuolistaan tai jopa norsunluutornistaan ulos ja alas. Mutta idealismin kumoaminen uskomalla absraktioihin ei ole kovin toimiva yhtälö.
Siksipä Erkin ylikäynti käy toiminnan kautta. Meneillään on prosessi, suuri prosessi. Ja se prosessi käy hyvää kohti, kuten kunnon demari uskoo. Prosessin kestäessä tulee erinäisiä takaiskuja, aina ei edistys kehity, mutta jossakin mielessä asiat menevät kuitenkin parempaan suuntaan, noin laajasti katsoen. Erkki uskoo prosessiin.
Tästä uskostaan kumpuaa myös se varmuus, jota joku voisi pitää arroganttinakin. Erkki tietää enemmän kuin muut siitä, miten asiat lopulta menevät. Myös Venäjän suhteen Erkki huomauttaa, että meidän pitäisi elää Venäjän kanssa myös jatkossa. Totta tämäkin. Erkin kanta on varmaan muuttunut sodan kestäessä, mutta silti sieltä vielä pilkistää tuttu toive, tuttu ajatus demokraattisen prosessin aikaansaatumisesta itse Helvetiassa, siis Russlandiassa.
Meidän pitää valppaana tähystellä niitä demokraattisia voimia, jotka vievät ruskijta kohti edistystä, vapautta, demokratiaa. Tällä hetkellä se ei toteudu, mutta jospa kaukaisessa tulevaisuudessa. Tähän hätään kpt Kirk voisi huomauttaa, että "Natossa on mukana aika paljon demokraattisia maita. Pitääkö meidän vielä viedäkin demokratiaa jonnekin, missä siitä ei pidetä. Pääsääntöhän kieltää tällaisen vaikuttamisen primitiivisiin kulttuureihin."
Tässä asiassa Erkin ajattelu muuttuu idealistiseksi väkisinkin. Tiukka analyytikko vaihtaa pelihousujaan ja ottaa toisen asennon vastatakseen haasteeseen. Prosessin täytyy olla maailmanlaajuinen. Mutta erilaiset monimutkaiset säännöt estävät sen, ettei länsimailla valtioina voi kuitenkaan olla oikeutta demokratian levittämiseen. Sen täytyy tapahtua jollakin tavalla, mutta ei kuitenkaan niin kuin "kansainvälinen yhteisö" haluaa. Erkki ei ole Martti, siis Ahtisaari.
Tätä monimutkaisten sääntöjen sisältämää edistyspeliä on hankala hahmottaa. Edistys ei voi tapahtua kapitalismin kautta, se ei voi tapahtua aseiden kautta, miten se sitten oikeastaan tapahtuu? YK:n kautta, ruohonjuuritason kautta, demarien puoluekokouksessa. Edistyksen täytyy tapahtua sillä tavoin, että milloinkaan edistystä ei voi liittää mihinkään epäpuhtaaseen asiaan. Puhumattakaan siitä, että jenkit edes pieneltä osin vaikuttaisivat hyviin asioihin. Siitä Erkki kyllä suuttuisi, vetäisi saksanpähkinän nenäänsä.
Ehkä paras tapa saada aikaan edistystä, on kokoukset, joissa Erkki saa käyttää viimeisen, kokoavan puheenvuoronsa. Tiukka vastalause tiettyyn tilanteeseen aiheuttaa perhosefektin, jonka tuloksena demokraattinen prosessi taas etenee, voimaantuu. Tämä on luontevaa, eiköhän virkamiesperheessä muutenkin asioita hoideta tällä tavoin, on aina hoidettu.
Pelkääkö Erkki kuitenkin yksin jäämistä? Sehän on se älykön pahin pelko, siis ettei kukaan enää kuuntele. Erkki tarvitsee kaikupohjaa omalle kritiikilleen ja siksi hän kääntyy taas vanhan kummituksensa, solidaarisuuden (ei Puolan) suuntaan. On noudatettava ryhmäpäätöstä, jotta pääsisi taas ääneen Nato-kriitikkona jatkossakin. Ehdottomasti ei sitten ydinaseita. Varmaan ei muutakaan tuontitavaraa.
Erkki on siis menossa Natoon, vastavirtaan, mutta kuitenkin. Olisiko näköpiirissä jossakin toivoa paremmasta? Esimerkiksi rauhan manifesti, jossa jossakin kaukaisemmassa tulevaisuudessa Natokin puretaan, panssarit hinataan romuttamoon ja niin edelleen. Tällaisia visioita ei ehkä nyt ole aika viljellä. Erkki on piinallisen realistinen, Väyrystä näköalaisempi.
On hämmentävää, että Erkki ei halua puhua sittenkään kovin paljon siitä, miksi hänen mielensä on muuttunut. Vai onko sittenkään? Onko kyseessä vain asia, mitä Erkki eniten vihaa, olemista joukon jatkeena. Onko tässä hän kuitenkin egoisti, asettaa omat tarpeensa maailmanrauhan edelle? Toimintakyvyn säilyttäminen edellyttää, että on seisottava demarien joukossa ja sitä joukkoa johtaa kenraali Marin.
Tämä vuosi on ollut Erkin pahin. YYA-Suomi on kadonnut ja jäljellä on vain huonoja vaihtoehtoja. Putinin kaveriksi jääminenkään ei houkuta. Joutuu tekemään päätöksen, jota ei halua. Erkkikin on menettänyt näköalansa. Länsimaillahan ei ole mitään prosessia, kapitalismi ei kehity, joten synkkää on pragmaattisen idealistin elämä. Lohtua tuo vain se, että jos sota päättyy, saamme kuulla sen moneen kertaan, miten harkitsematon Nato-päätös taas olikaan. Unohdimme tarkastella asioita riittävän korkealla, abstraktilla tasolla, jolloin kieltämättä tunteen tasolla hämmentävät tapahtumat sotkivat meidän hyvin harkitun turvallisuuspoliittisen järjestelmämme.
/cloudfront-us-east-2.images.arcpublishing.com/reuters/BYOCZD5GQNLL7CDODZYKZE4GBU.jpg)
