J.Grönvall
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Tämä on tietysti mielipidekysymys, jonka voi kuitata "kulta on aina kulta" -hokemalla. Kuitenkin: en usko, että se kullan ja hopean väli syntyy noista valmennustyyleistä.
On siinä sellainen pieni vivahde-ero, että Jalosen tapa ruokkii enemmän pelirohkeutta ja on siten parhaimmillaan juuri finaaliottelun kaltaisessa ympäristössä. Pelitapahan vaatii jo ajatuksen tasolla, että joukkue on aloitteellinen joka asiassa, tulee mieleen Karri Kiven pikkuleijonille lanseeraama (ja sinänsä ihan nokkela) "Ekana".
Westerlundin tapa on erittäin tehokas tapa pelata mutta siinä lähtökohtaisesti aina tavallaan reagoidaan vastustajan tekemisiin, sen sijaan, että itse pyrittäisiin pakottamaan vastustaja siihen. Klassinen tilanne siis missä odotellaan virheitä ja isketään vastaan. Puolustuslähtöisessä pelitavassa on minun mielestäni hyvin vaikea suorittaa "rytminvaihdos" esimerkiksi tappiotilanteessa ja ehkä se on ollut Leijonien suurin ongelma MM-kisoissa ja olympialaisissa.
Hannu Aravirran Leijonat nojasi pitkälti samaan ajatusmaailmaan ja aina tuntui matka tyssäävän siihen viimeiseen esteeseen. Jalosen kultajoukkueessa taas oli silmiinpistävää se pelirohkeuden ja itseluottamuksen määrä, parhaana esimerkkinä ehkä se kuuluisa ilmaveivi. Olisi ollut vaikea kuvitella, että esimerkiksi näissä kisoissa olisi ilmaveivailtu.
Myös Raimo Summasen aikakauden lasken lähemmäksi Jalosen henkeä sillä tavalla, että Leijonat oli silloin World Cupissa jopa röyhkeän itsevarma sen hurjan prässipelinsä kanssa. Ja niistä peleistä muistuu mieleen esimerkiksi Tuomo Ruudun ihan huikea kaappi Kanadaa vastaan vieraissa. Ruudun ja Granlundin ilmaveivin kaltaisia maaleja ei yksinkertaisesti tule ilman tietynlaista "pelirohkeaa" ilmapiiriä. Ja useinhan se kuitenkin on niin, että juuri kuvatun kaltaisia poikkeussuorituksia tarvitaan niissä kaikista isoimmissa peleissä.