Olen miettinyt samaa aiemman kansallisradikalismin aallon suhteen - joku kesä sitten olin Seinäjoella baarin terassilla ja vanha suojeluskuntatalo oli ihan kulman takana (opiskeluaikoina tuli siellä oltua kaksi kesää oppaana, suosittelen, kiintoisa pieni museo) . Tuli elävästi mieleen se agraarisen yhteinäiskulttuurin maisema ja sen valtava kontrasti siihen nykyiseen: ylikansalliseen kuluttajuuteen ja maallistuneeseen hedonismiin. Raju on ollut ajan riento.
Mäntsälän kapinan aikaan 700 suojeluskuntalaista miehitti kaupunkia, ja uskonpa että körttisuvun jäsenenä ja kahden valkoisten puolella taistelleen isoisän jälkeläisenä, ymmärrän heidän maailmankuvaansa melkoisen hyvin. Enkä oikein usko, että siinä pohjimmiltaan taisteltiin jumalatonta kommunismia vastaan vaan modernia maailmaa, agraariyhteiskunnan jatkuvaa heikentymistä vastaan - kommunismi ja sosialismi olivat vain näkyvimpiä modernisaation symboleita tuohon aikaan ja tuolla paikoin. Uhon takana oli pelko ja orastava tappiomieliala, muutos ei pysähtynytkään vuoteen 1918.
Siinähän kävi sitten ei 6-0 vaan 600-0 suojeluskuntalaisten tappioksi - tosin kommunismi ei vallannut Seinäjokea vaan ylikansalliset kauppaketjut, ei-agraariset ammatit ja maailmankuvat, globalisaatio ja materialismi. Virret ja kiväärit vaikenivat, vilja ja sen kasvattaminen lakkasi olemasta yhteiskunnan perusta. Historiallista muutosta vastaan ei käynyt taisteleminen. Ehkä tässä nykyisessäkin kansallisradikalismin aallossa on jotain samaa: käydään syvää muutosta vastaan, etenkin sen näkyvimpiä symboleita päin, ehkä saadaan poliittisia voittoja pintakuohujen tasolla, mutta samalla globaali yhteiskunnallinen muutos jatkuu vääjäämättä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
