Isä alisti koko lapsuuden. Poika, sinä et ole mitään. Maksimissaan tavis ja aina löysi moitittavaa ulkonäöstä lähtien. Tuloksena heikko itsetunto. Kuitenkin teinivuosien aikana rumasta ankanpojasta kasvoi uljas joutsen. Isän nuijima itsetunto oli jättänyt jälkensä. Vielä armeijassa ollessa olin säilyttänyt poikuuden kun luulin etten kelpaa kenellekään, vaikka todellisuudessa naiset kuolasi urheilijanuorukaisen perään.
Jos jätetään Miss Suomi finalistit pois niin pystyn samaistumaan ajatukseen. Toki isä ei sinänsä ollut alistava mutta muuten vain etäinen hahmo, joka autotallissa kittasi keskikaljaa ja jos jotain puhui niin kertoi, ettei meistä kenestäkään ole mihinkään eikä meistä tule mitään. Äiti oli vähän samaa maata mutta muisti toki aina välillä suuttuessaan kertoa, että miten hänen kaikki ongelmansa johtuvat isästä ja meistä lapsista. Oli siellä lapsuudessa varmaan ihan hyviäkin hetkiä mutta erittäin paskan itsetunnon ja todella hataran omakuvan turvin sitä sai armeijan jälkeen ponnistaa maailmalle. Naisjuttuja ei juurikaan ennen armeijaa ollut mutta mitä jälkeenpäin olen jutellut sen aikaisten paikallisten nais ikätoverien kanssa niin jos olisi itsetunto ollut edes jokseenkin kantimissa, eikä olisi ollut sen tähden aivan liian ujo niin vientiä olisi riittänyt ihan niistä kaikkein halutuimmista lähtien. Olivat kuulemma keskenään jutelleet, että mikähän sillä on kun sille ei kukaan kelpaa. No eihän siinä muuta ollut kuin, että murjotun itsetunnon läpi ei osannut nähdä mitään signaaleja, joilla toinen viestitti kiinnostusta.
Väitän, että heikosta itsetunnosta kumpuaa suuri osa parisuhde ongelmista. Mustasukkaisuus, riittämättömyyden tunne, tunne-elämän ja kiintymyksen osoittamisen vaikeus ja näistä johtuva tunnetasolla erkaantuminen. Itse tässä kohta lähestyn myös kolmeakymmentä ja takana ei ole yhtään yli kaksi vuotta kestänyttä vakaata parisuhdetta. Syitä kariutuneisiin suhteisiin olen etsinyt olosuhteista ja kumppanista toki samalla tiedostaen oman vastuuni mutta kuitenkin sisällä ajatellen, että minä nyt vain olen tällainen enkä sille mitään voi. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko astella sisään omaan mielenmaisemaansa ja olla itselleen rehellinen.
Nykyisen tyttöystävän kanssa suhde on joko ajautumassa peruuttamattomasti karille tai sitten se on jo ohi, vaikka sitä kumpikaan ei ehkä ole halukas myöntämään. Kaava on täsmälleen sama kuin aina ennenkin. Huumaavan mahtava alku ja lähes kaikki yhdessä tekeminen on upeaa. Makuuhuoneessa rokkaa ja kaikki tututkin ovat sitä mieltä, että nyt on kaksi oikeaa ihmistä löytäneet toisensa. Sitten varsin nopeasti alkaa ne vaikeudet. Alkaa nähdä merkkejä omasta riittämättömyydestä sellaisissakin tilanteissa missä ei todellakaan siitä ole kyse. Alkaa sulkeutuminen ja erilleen ajautuminen. Läheisyys ja hellyys ajautuu kokonaan kumppanin vastuulle kunnes loppuu kokonaan ja sitä vain istuu sohvan nurkassa miettimässä, että miten tässä nyt taas näin kävi. Huono itsetunto on siitä petollinen, että voit kyllä tiedostaa sen olemassa olon ja järkeillä asioita joita se aiheuttaa mutta on äärettömän vaikea päästä irti siitä tunteesta, että miten voisit omana itsenäsi riittää toiselle ihmiselle jos itsekkin alitajuisesti pidät itseäsi alisuorittajana ja epäonnistujana. Täysin ei rakastettavana hahmona kaikkien vikojesi kanssa. Parisuhde on kenttä missä tämä selkeiten tulee ilmi mutta on sillä vaikutusta myös muihin ihmissuhteisiin. Kaveri suhteet jäävät aika pinnalliseksi, koska ei uskalla antaa itsestään kaikkea. Baarissa kyllä pääset hyvässä nousu humalassa juttelemaan naisille ja juttu luistaa. Jossain vaiheessa kuitenkin oma epävarmuus ja ahdistus hiipii mieleen ja karkaat takaovesta ulos vähän ennen pilkkua toivoen, että se kaunis, fiksu ja kiinnostava nainen jolle olet koko illan jutellut ei tule aivan heti vastaan uudestaan koska. Noh varmasti se jollain tasolla suhun pettyy ja ei siitä mitään tulisi kuitenkaan koska löydät kyllä keinot pilata senkin jutun.
Itse hakeuduin tässä taannoin hakemaan apua terapiasta ja koen, että siitä on ollut paljon hyötyä. Ongelmien ja niiden syiden ymmärtäminen on ensimmäinen askel jos haluaa niistä joskus päästä eroon. Helppo tie se ei ole. Kuten sanottua on vaivatonta teorian tasolla ymmärtää miksi toimii ja ajattelee kuten tekee mutta aivan eri asia murtaa kymmeniä vuosia omaa olemista, ajattelua, käyttäytymistä ja tunne-elämää ohjanneita kaavoja. Matka varmaan kestää koko loppu elämän.